Jatkuva kasvatus – toiveiden tynnyri vai kalevalainen Sampo

Metsien jatkuvan kasvatuksen kannatus lisääntyy. Sen vastapari, tasaikäismetsä, uudistetaan taimikoksi, harvennetaan ja päätehakataan. Jatkuvan kasvatuksen malli sisältää eri-ikäisiä puita vauvasta vaariin, ja kypsiä puita poimitaan talteen 15 vuoden välein. Kiistely näkyy avo- ja poimintahakkuiden vastakkainasetteluna, jonka liepeillä väännetään metsien kasvusta, hiilitaseesta, monipuolisuudesta, terveydestä ja vesistövaikutuksista.

Raaputetaan arki esiin ihanteista:

Nykymetsissä valmista eri-ikäisyyttä esiintyy vähän ja siihen päästään hitaasti. Alku houkuttaa, kun on lupa hakata arvokkaita tukkipuita, jättää pienempiä ja tehdä hakkuu voimakkaana, jotta metsä uudistuisi. Epävarminta on taimien syntyminen ja metsän pysyminen eri-ikäisenä eri kasvupaikoilla. Haaveena jatkuva kasvatus on kuin Kalevalan Sampo, joka jauhaa tasaisesti kaikkea hyvää ilman vaivaa ja kuluja. Ainut työ on korjata talteen kypsä sato. Mutta mitä sitten, kun myrsky reuhtoo ja korjuuvauriot lahottavat harvaksi hakattua puustoa, taimet eivät elvy tai uusia ei synny?

Synkistely sikseen, jatkuvalle kasvatukselle on edellytyksiä. Koivun ja männyn alla on usein kuusia, jotka voi jättää raivaamatta, vaikka ne haittaavat hakkuuta. Mutta jos kuusen kasvua havitellaan, maan on oltava viljava ja kostea. Sitä paitsi varjoa sietävät kuuset kehittyvät hyvin koivujen ja mäntyjen alta, mutta muita puulajeja sieltä ei tule. Puhtaassa kuusikossa ei jatkuva kasvatus kauaa vetele. Koivun ja männyn palautus vaatii ronskit otteet.

Jatkuvaa kasvatusta voi yrittää myös karuilla mailla, joilta omistaja ei liikoja puuta ja rahaa odota. Metsänhoito ei saa paljon maksaa. Karut metsät ovat männiköitä, jotka luonnostaan harvoina tai harvaksi hakattuina voivat taimettua luontaisesti ja kehittyä eri-ikäisiksi. Jatkuvaan kasvatukseen sopivia metsiä on etenkin ojitetuilla soilla, joita Pohjanmaalla riittää. Lisäpisteitä saadaan, kun pohjaveden syvyys tasoittuu vähentäen turpeen hajoamista hiilipäästöiksi ja vettymistä, joka aiheuttaa metaani- ja ravinnepäästöjä.

Mutta on tasaikäismetsälläkin pulmansa. Sitä pidetään tehokkaana, kun koko ala käsitellään yhtenäisesti ja koneellisesti. Tuottavuuden tehostumisesta huolimatta ollaan kustannuskriisissä. Maanmuokkauksen, istutuksen, taimikonhoidon ja harvennuksen kustannukset jatkavat nousuaan puun hintaan verrattuna. Tehokas hoito maksimoi puuntuotoksen, mutta monesti siihen ei ole enää varaa. Väistämättä tulee mieleen, että valitaanko jatkuva vai huonosti hoidettu tasaikäinen kasvatus.

Harhaan mennään, kun jatkuva ja tasaikäinen kasvatus nähdään ideologisesti toisensa poissulkevina, aivan kuin luomu- ja tehotuotanto maataloudessa. Arkimetsissä on paljon pienipiirteistä vaihtelua. Tutkimuksella, kokemuksella ja osaamisella voidaan kaavoista luopua ja saada aikaan monipuolisempia metsiä. Samalla alalla voi olla poimintahakattua eri-ikäistä ja harvenettua yksi- tai kaksijaksoista puustoa, uudistuvia pienaukkoja tai kaistaleita ja niihin syntyneitä taimikoita. Kaksi tai kolme puusukupolvea lomittain avohakkuiden välissä on jo suuri voitto, joten olisiko parempi puhua jatketusta tai jatkuvapeitteisestä kasvatuksesta?

On kuitenkin sanottava suoraan, ettei jatkuva kasvatus sovi kaikkialle. Karujen ja viljavien väliin jää lajasti metsämaita, puolukkatyypin kankaita ja soita, joille jatkuvan kasvatuksen tyrkyttäminen on itsepetosta. Lisäksi viljavimmat kankaat palkitsevat tehokkaan metsänhoidon niin, ettei niiden pitäminen vähäpuustoisina kannata jatkuvan uudistumisen toivossa.

Pentti Niemistö
tutkija
Luonnonvarakeskus, Seinäjoki

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 23.11.2020.

Lue myös Tutkijan lapsuudenmetsä poikii tietoa avohakkuun vaihtoehdoista

Digitalisaatio jatkaa voittokulkuaan

Automaatio ja tietotekniikka kehittyvät tällä hetkellä varsin nopeasti. Konenäkö, koneoppiminen, tekoäly, tarkka paikannus ja muut sovellukset auttavat meitä jo yleisesti monien asioiden lajittelussa ja seurannassa.

Mutta kauas on pitkä matka. Hiljattain televisiosta tuli mielenkiintoinen Prisma-dokumentti itseajavista autoista ja niiden monista haasteista. Vaikka koneet ovat jo varsin ”älykkäitä”, on ajoneuvon ajaminen niin haastava toiminto, ettei tietokone vielä siitä kunnolla selviydy avoimen liikenteen joukossa. Lisäksi ongelmia aiheuttavat vielä ihmiskuskit, joiden tarkkaavaisuus herpaantuu koneen ohjatessa. Automaattiajoneuvoihin liittyy myös erilaisia eettisiä ongelmia.

Mitä oppilaitoksissa Seinäjoella ja Vaasassa tehdään

Vaasan yliopistossakin on päätetty aloittaa Oulun yliopiston kanssa toteutettava autonomisten ja kestävien järjestelmien maisteriohjelma. Kestävä kehitys vaatii parempaa materiaalien kierrätystä, energian talteenottoa, logistiikkaa, paikannusta ja tiedonvälitystä sekä yhä useammin erilaisia ratkaisuja hoitaa autonominen itseohjaava järjestelmä. Niiden toteuttamisen menetelmiä ja tekniikoita halutaan opettaa entistä paremmin.

Epanetin puitteissa Vaasan yliopisto ja Seinäjoen ammattikorkeakoulu ovat yhteistyössä toteuttamassa Framiin paikannuslaboratoriota, jota voidaan hyödyntää tarkempaan paikannukseen mm. kuljetuslogistiikassa, tavaroiden ja esineiden seurannassa, sekä maatalouden ja metsätalouden paikkatietosovelluksissa. Lisäksi Framiin ollaan hankkimassa konetehoa tekoälylaskentaan, jotta infra mahdollistaisi aikaisempaa haastavampien ja enemmän laskentatehoa vaativien tekoälysovellusten kehittämisen ja tutkimisen.

Erilainen tilannetietoisuus vaatii useiden erilaisten mittaustietojen yhdistämistä. Esimerkiksi satelliittidataa, drone-kuvaa, esineiden internetin anturidataa, säätietoja ja muita tietoja voidaan nykytekniikalla yhdistää monilla tavoilla ja myös esittää innovatiivisia uusia käyttöliittymäratkaisuja virtuaalitodellisuuden ja lisätyn todellisuuden avulla.

Paluuta entiseen ei ole

Tietotekniikka on tullut monille entistä tärkeämmäksi välineeksi tänä vuonna, kun suuri osa kokouksista on siirtynyt etäkokouksiksi videoyhteyksien välityksellä ja esimerkiksi koronavilkut ja muut ratkaisut koronan jäljittämiseen tehdään ohjelmoiduilla sovelluksilla.

Yhteiskunta on jo nykyisellään äärimmäisen riippuvainen tietotekniikasta ja tietoliikenteestä, kun esimerkiksi pankkipalvelut ja maksaminen suoritetaan sähköisesti, ja kun lähes kaikki yhteiskunnan tieto on digitaalisessa muodossa. Näihin liittyy myös suuria riskejä tietovuodoista, kuten viimeaikaiset uutiset ovat meille opettaneet. Silti yhteiskunnan digitalisoitumista ja automatisoitumista ei voi estää. Kehitystä ei voi kääntää taaksepäin. Ihmiset haluavat asioiden sujuvan aiempaa helpommin ja automaattisemmin.

Timo Mantere
Sulautettujen järjestelmien Epanet-professori
Vaasan yliopisto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 16.11.2020.

Pitääkö sote-johtajien työhyvinvoinnista puhua?

Sosiaali- ja terveysalan (sote) työvoimapula, talouden haasteet ja koronapandemia luovat paineita alan työntekijöille ja johtajille. Työhyvinvoinnista huolehtimisen ja siitä avoimesti keskusteleminen on erityisen tärkeää juuri nyt. Hyvä työhyvinvointi tuo työntekijälle, organisaatiolle ja yhteiskunnalle lukuisia etuja. Hyvinvoiva työntekijä on tuottava ja todennäköisimmin työhönsä ja sen kehittämiseen sitoutunut.

Johtajan työhyvinvointi vaikuttaa alaisten työhyvinvointiin ja organisaation tuottavuuteen, joten siihen kannattaa kiinnittää huomiota aivan samoin, kuin muidenkin työyhteisön jäsenten hyvinvointiin. Hyvällä työhyvinvoinnilla on kaikille organisaatioille etuja mm. lisääntyneen tuottavuuden kautta, eli sillä on välinearvoa. Vähintään yhtä tärkeää on työhyvinvoinnin itseisarvo. Kaikilla työntekijöillä on oikeus voida hyvin.

Johtajuus ei houkuta

Sote-alan johtajia eläköityy paljon tällä hetkellä ja uusien rekrytointi on haasteellista. Tutkimusten perusteella sote-alan johtajan työtä ei pidetä houkuttelevana. Työn vaativuus ja vastuu on kasvanut, eikä vaatimuksiin pysty itse vaikuttamaan. Työmäärä saattaa olla kohtuuton ja työpanokselle asetetaan epärealistisia odotuksia. Lohdullista on, että työhyvinvointia voidaan kuitenkin kehittää sekä kuormitus- ja vaatimustekijöitä poistamalla että työn, organisaation ja yksilön voimavaroja vahvistamalla. Tämä kuitenkin vaatii pysähtymistä asian äärelle, ja avointa keskustelua työpaikoilla. Muuten työhyvinvointi saattaa jäädä vain maininnaksi työpaikan strategiassa.

Sote-johtajan työhyvinvointiin vaikuttavat asiat ovat tutkimusten perusteella samoja kuin kaikilla muillakin työntekijäryhmillä. Toisaalta työn erityispiirteet tuovat siihen omat mausteensa, jotka puuttuvat monelta muulta ammattiryhmältä. Epävarma taloustilanne näkyy sosiaali- ja terveydenhuollon johtajien työhyvinvoinnissa. Pitkät ja aikaa vievät päätöksentekoketjut, jossa vastuut eivät aina ole selkeitä, sekä ristiriitaiset ja puuttuvat hallinnon ohjeistukset turhauttavat johtajia. Epäreiluuden kokemukset, luottamuksen puute ja ei-avoimet toimintatavat kuormittavat. Lyhytjänteiseksi koettu suunnittelu, jota jaksotetaan vaalikausittain vaihtuvien ohjelmien mukaisesti, vaikuttaa tutkimuksen perusteella työhyvinvointiin. Muutosten, kuten pitkittyneen sote -uudistuksen, tuoma epävarmuus oman työn ja oman itsen tulevaisuudesta, huonontaa johtajien työhyvinvointia. Toisaalta johtajan työssä on paljon tekijöitä, jotka edesauttavat hyvän työhyvinvoinnin ylläpitämistä, kuten mahdollisuus oman työn kontrollointiin ja vapaus tehdä päätöksiä.

Työhyvinvoinnin perustana työpaikoilla toimii aina hyvä ja keskusteleva johtaminen, selkeät toimintatavat ja vastuut sekä avoin vuorovaikutus. Työhyvinvointikeskustelussa, ihan kaikkien työntekijäryhmien osalta, on lisäksi entistä tärkeämpää pohtia laajemmin niitä keinoja, joilla voidaan ylläpitää hyvää työhyvinvointia ja vahvistaa olemassa olevia voimavaroja.  

Vastauksena otsikossa esittämääni kysymykseen: kyllä sote-johtajien työhyvinvoinnista pitää puhua. Sote-alan työpaikoilla pitää puhua avoimesti aivan jokaisen siellä työskentelevän hyvinvoinnista. Hyvinvoiva työntekijä, oli hänen asemansa mikä hyvänsä, on sote-organisaation suurin voimavara, jonka avulla pystymme hoitamaan perustehtävämme: hoitamaan hyvin ja laadukkaasti asiakkaamme yhteistyössä hänen kanssaan.

Niina Herttuala
Väitöskirjatutkija
Tampereen yliopisto

niina.herttuala (a) tuni.fi

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 9.11.2020.

Oo niinku kotonas!

Näinhän meille kylässä sanotaan. Niin että ole tervetullut, tunne itsesi kotoisaksi.

Ei se aina helppoa ole. Ongelmia siitä syntyy, jos vaikka yökylässä liika myöhään huurattaa lauantain toivottuja, istahtaa isoisän perintösoffalle pelkillä boksereilla tai syö vahingossa viimeisen suklaarivin, jota talon emäntä on säästänyt itselleen.

Vielä paljon vaikeampaa kotoutuminen on silloin, kun ei olla pelkästään kylässä, vaan muutetaan kokonaan uuteen kotiin ja uudelle kotiseudulle. Ajatus on silti sama: miten tuntea itsensä tervetulleeksi, osaksi uutta yhteisöä ja ympäristöä.

Kotoutumisesta on meillä puhuttu viimeisten vuosien aikana paljon. Mutta jotenkin on vähän harmittanut, että keskustelua on usein käyty aika kapeasta näkövinkkelistä.

Sillä ei kotoutuminen kosketa pelkästään maahanmuuttajia, vaan ihan kaikkia muuttajia. Muuttaa sitten Koskenkorvalta kirkolle tai kaupungista Kankaankylään, naapuripitäjään tai eremmäs, aina on edessä uusi ympäristö ja uudet paikat, uudet ihmiset ja uudet tavat toimia.

Muuttoliikettä on ollut aina. Ja nykyään muutetaan, pendelöidään, mökkeillään ja monipaikkaillaan taukoamatta. Kun miettii, miten vanhasta ja yleisestä ilmiöstä on kyse, luulisi että kotoutumisen toimintatavat olisi hiottu huippuunsa jo kauan sitten. Mutta ei niitä ole.

Kunnat ja seurakunnat – uuden yhteisön viralliset edustajat – osallistuvat monesti muuttajan vastaanottoon tervetulokirjeillä tai -paketeilla. Vanhana kotiseutuihmisenä ja tuoreena muuttajana olen seurannut mielenkiinnolla näiden kotouttamispakettien sisältöä eri puolella maata. Useimmiten ne vaikuttavat jonkinlaiselta brändimarkkinoinnilta tai yrityslahjoilta. Sinänsä ihan kiva juttu siis.

Mutta nämä yhteydenotot ovat myös ainutlaatuinen tilaisuus kohdata tuore yhteisön jäsen ja tarjota hänelle väylä uuden yhteisön aktiiviseen jäsenyyteen. Se tilaisuus jää liian usein hyödyntämättä. Vaikka kunnat houkuttelevat muuttajia värikkäillä kampanjoilla, kotimaan muuttajan kotouttamista ei enää nähdä tarpeelliseksi. Se on surkia juttu.

Kun jämsäläistyin keväällä, seurakunta lähetti kirjekuoressa lampaanmuotoisen pannunalusen ja leirikeskuksen esitteen. No pannunalunen toimii kyllä mainiosti, mutta leirikeskusta en ole vuokrannut. Täysin hämärän peittoon jäi, minkälaista toimintaa mahtaisi olla tarjolla tai edes missä mikäkin sijaitsee. Kaupungin tervetulotoivotus lienee vielä jossakin matkalla.

Vaimo on toiminut korvaamattomana kotiseutuoppaanani, mutta mitä olisi miehellä ilman vaimoa? Huopalammas ei auta, eivätkä pelkät esitteet oikein riitä kotouttamisen välineiksi. Missä ovat vapaaehtoiset kuntakaverit, jotka voisivat opastaa ja tutustuttaa? Ne yhteisölliset sisäänheittäjät, joille voisi ihmetellä omituisia paikallisia tapoja tai vain kertoa kotoutumiskuulumisiaan, joilta voisi kysyä tyhmiä kysymyksiä ja jotka ohjaisivat mukaan toimintaan?

Seinäjoen AvaruusYstävät, Lappajärven KraateriKaverit tai Kauhavan JunkkariOppaat, teitä tarvittaisiin.

Koska jokaisella on oikeus kotoisuuteen ja kotiseutuun. Ja koska toimiva yhteiskunta kaipaa meistä jokaista.

Teppo Ylitalo
Pohjalaistutkija
Helsingin yliopiston Ruralia-Instituutti, Seinäjoki

Tepon kuvan on ottanut Benjam Pöntinen

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 3.11.2020.

Kun Ilmajoki kiehui ja oli haljeta

Lokakuussa 1963 joukko ilmajokisia yksityishenkilöitä jätti hakemuksen itsenäisen Santavuoren kunnan perustamiseksi lähinnä Koskenkorvan, Huissin ja Nopankylän alueista. Mukaan haaveiltiin myös Panttilan aluetta Kurikasta. Vaikka Santavuoresta ei koskaan tullut itsenäistä kuntaa, jakohankkeella on yhä aluepoliittista merkitystä.

Suomeen muodostettiin 1900-luvun alkupuolella uusia kuntia taajamoitumisen perusteella. Sitä mukaa, kun taajamat vahvistuivat, niiden vaikutusalue erotettiin kunnaksi. Vielä 1950-luvulla ajateltiin, että koulut ja sairaalat tulee tuoda mahdollisimman lähelle ihmisiä, jokaiseen kuntatason taajamaan. Läheisyys oli tärkeä perustelu myös Santavuoren hakemuksessa.

Santavuorelaiset katsoivat, että Koskenkorva oli Ilmajoen nopeimmin kehittyvä osa. Se oli kunnan teollistunein kylä ja Ylisenpään keskus. Siellä oli omat kaupat, maamiesseurat, urheiluseurat, työväenyhdistys ja osuuskassa. Kunnallisia palveluja tarjosivat muun muassa koulut, kaksi terveyssisarta, kätilö ja paloasema. Koskenkorvalla toimi myös sairaankuljetusauto ja yksityinen lastentarha. Seurakunnalla oli siellä pappila ja seurakuntatalo.

Itsenäisyyttä havitellut alue kehittyi ripeästi vielä 1960-luvun alussa: perustettiin Koivupirtin vanhainkoti, Kalajaisten leirialue, kouluhammaslääkärin toimipaikka ja oma paikallislehti Santavuori kuntahanketta ajamaan. Koko Ilmajoki kiehui, kun kunta sijoitti äänestyspäätöksellä uudet palvelut yksi toisensa perään Koskenkorvan sijasta keskikunnalle. Itsenäinen Santavuori sai yhä laajempaa kannatusta. Sen takana olivat kaikki alueen kunnanvaltuutetut sekä teollisuuden ja kulttuurin nokkamiehet.

Santavuoresta tuli käännekohta

Santavuorelaisten epäonneksi palvelujen läheisyysperiaate hylättiin juuri 1960-luvun puolivälissä. Sisäasiainministeriön asettama pienkuntakomitea alkoi korostaa kuntien kantokykyä ja entistä isompia kuntia. Vielä vuonna 1957 Kemijärven kirkonkylä erotettiin maalaiskunnasta kauppalaksi, vaikka sen asukasluku oli vain viitisen tuhatta. Seuraavissa päätöksissä noudatettiin jo kantokykyperiaatetta: Espoosta ei muodostettu useita kuntia vaan koko alueesta yksi kauppala 1963. Lapuan taajamaa ei erotettu, vaikka asukasluku olisi ollut yhtä suuri kuin Kemijärvellä, vaan koko pitäjästä muodostettiin kauppala 1965. Santavuoren kuntajakohakemus hylättiin. Erohaluiset hiljenivät, ja paikallislehtikin lopetti toimintansa.

Itsenäisten kuntien muodostamisen viimeinen vaihe jäi Etelä-Pohjanmaalla tavallaan kesken. Pohjanmaan rannikolla oli paljon pieniä ruotsinkielisiä kuntia. Niihin verrattuna eteläpohjalaiskunnat olivat suuria sekä alaltaan että asukasluvultaan. Monissa oli menestyvä kakkoskeskus. Esimerkiksi Lapuan Tiistenjoki, Alavuden Asemakylä, Ähtärin Myllymäki ja Virtain Killinkoski olivat vahvoja taajamia. Ne olivat monella tavoin itsellisiä, mutta niissä ei koskaan edetty jakohakemukseen asti.

Santavuoresta tuli käännekohta, uuden aluepoliittisen ajattelun merkki. Kuntajakohanke unohtui yllättävän nopeasti. Koskenkorva selviytyi varsin hyvin Ilmajoen osana. Mitenkähän se olisi menestynyt omillaan?

Sulevi Riukulehto
Aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

Santavuoren tarinan yksityiskohtiin mehevine riitoineen voi syventyä uunituoreessa Ilmajoen pitäjänhistoriassa: Ilmajoki 1935–1995. Kirjaa voi ostaa Ilmajoen kunnasta ja seurakunnasta.

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 26.10.2020.

Puuntuoksuista muutosta ilmassa

Nykyinen hallitusohjelma pyrkii lisäämään puun käyttöä rakentamisessa. Syyskuussa julkistettujen kansallisten tavoitteiden mukaan puurakentamisen osuus julkisesta uudisrakentamisesta vuonna 2025 olisi 45 %. Osuus on nyt 15 %, eli tavoite on kunnianhimoinen.

Miksi puurakentamista edistetään?

Puun käytölle on hyviä perusteita. Sen monet ominaisuudet, kuten uusiutuvuus ja hiilensidonta, hillitsevät ilmastonmuutosta. Rakennuksen elinkaaren lopussa voidaan puu käyttää uudelleen, kierrättää tai hyödyntää energian tuotannossa. Käyttämällä ja jatkojalostamalla suomalaista puuta lisäämme työllisyyttä ja vientimahdollisuuksia.

Puukerrostalojen asukkaat kokevat, että puurakennuksissa on miellyttävä äänimaailma ja hyvä sisäilma. Asuntoja pidetään lämminhenkisinä ja kodikkaina. Sisätilojen puupinnat vaikuttavat myönteisesti ihmisten hyvinvointiin ja terveyteen. Tuoreiden tutkimusten mukaan puulla on jopa antibakteerisia ominaisuuksia.

Suomessa on vahva puurakentamisen perinne pientaloissa. Uutta on puun käytön laajentaminen julkisiin ja suuriin rakennuksiin, kuten päiväkoteihin ja kouluihin.

Rakentamispäätökset koskettavat meitä kaikkia. Kuluttajina teemme suuria päätöksiä kodin ostajina, vuokraajina, rakentajina. Vietämme aikamme kodeissa, kouluissa, työpaikoilla, harrastustiloissa ja hoitolaitoksissa. Rakennusmateriaalista riippumatta odotamme laadukkaita, turvallisia ja viihtyisiä tiloja.

Koronapandemian ja etätyön myötä katsomme uusin silmin myös rakennuksia: mitä arvostamme ja tavoittelemme? Ekologisuus korostuu. Ymmärretään, että oikeilla investoinneilla rakennettuun ympäristöön edistetään kestävyyttä.

Yhteistyöllä kohti kestävämpää rakentamista

Vaikka puumateriaali vastaa moneen kestävyyshaasteeseen, ei puu sovellu kaikkeen rakentamiseen. Hedelmällistä onkin tehdä yhteistyötä kestävän rakentamisen hyväksi, erilaisia materiaaleja ja rakennustapoja käyttäen. Este uusille ratkaisuille ovat urautuneet ajatusmallit. Uusia toimintatapoja tarvitaan niin yrityksissä kuin yhteistyössä: kestävyyshaasteet vaativat uskallusta ajatella ja toimia toisin. Kokeilut, pilotoinnit ja kokemusten jakaminen tukevat uuden omaksuntaa myös rakentamisessa.

Puurakentamisen edistämisestä on keskusteltu pitkään. Rakentamisessa on myös tehty merkittäviä innovaatioita: rakennettu enemmän ja korkeampia puukerrostaloja ja kehitetty moduuliratkaisuja. Iso murros on kuitenkin vielä toteutumatta.

Kuka saa aikaan muutoksen?

Vaatimukset kestävästä rakentamisesta osana ilmastonmuutoksen hillintää ovat yhä kuuluvampia. Rakennusmääräyksissä nousevat esiin hiilijalanjäljen laskenta, kiertotalouden edistäminen ja rakennuksen koko elinkaaren huomioiminen. Kuntien ja kaupunkien hankinta- ja kaavoituspäätökset ovat tärkeitä keinoja edistää kestävää rakentamista. Rakentajatkin kiinnostuvat puusta, kun yleiset vaatimukset kestävyydestä konkretisoituvat kysynnäksi: tämä asettaa asiakkaat – niin julkiset kuin yksityiset – ratkaisijan rooliin.

Uusilla ohjeilla ja tavoitteilla valtio viitoittaa tietä kohti kestävämpää rakentamista. Samalla kunnille tarjotaan tukea. Parhaillaan on käynnissä Ympäristöministeriön avustushaku julkisen sektorin puurakentamishankkeille. Edelläkävijät uskaltavat ajatella ja toimia uudella tavalla ja tarttua haasteeseen.

Asta Salmi
puurakentamisen liiketoiminnan Epanet-professori, Vaasan yliopisto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 19.10.2020.

Koronatilanne ja lasten kaltoinkohtelu – onko niillä yhteyttä?

Maailmanlaajuinen koronapandemia on vaikuttanut suomalaisten lasten ja perheiden elämään monin tavoin. Koulut suljettiin keväällä ja lapset siirtyivät etäkouluun, lasten harrastukset loppuivat, päiväkodeissa hoidettiin aiempaa vähemmän lapsia, monet vanhemmat siirtyivät etätöihin ja heitä lomautettiin. Tämä muutti perheiden arkea totaalisesti. Perheet saivat lisää yhteistä aikaa, mitä monissa perheissä pidettiin hyvänä asiana. Mutta samalla monissa perheissä arjen tiivistyminen kotiin ja perheiden sulkeutuminen koettiin ahdistavana, jopa uhkaavana.

Eriarvoisuus lisääntyi

Ne lapset ja perheet, joilla oli ennestään huolia, ongelmia tai jotka elivät riskioloissa, voivat yhä huonommin, ja eriarvoisuus lisääntyi. Näissä perheissä koettiin ahdistusta, huolta ja hätää. Tämäntapaisia tuloksia on saatu lapsille ja nuorille itselleen sekä vanhemmille tehdyistä kyselyistä, joita monet järjestöt ovat tehneet. Lasten kaltoinkohtelu lisääntyi, ja esimerkiksi vanhempien alkoholin käyttö siirtyi baareista ja ravintoloista kotiin. Kansainvälisesti WHO arvioi, että yksi kolmesta lapsesta kokee jonkinlaista kaltoinkohtelua kotonaan. Koronapandemia on entisestään synkentänyt näiden lasten tilannetta.

Samalla kun perheiden elämä muuttui, myös lapsiperhepalvelut muuttuivat: esimerkiksi terveydenhoitajia siirrettiin muihin, koronaan liittyviin töihin neuvoloista ja kouluilta. Lastenneuvolakäynnit vähenivät 45 % ja kouluterveydenhuollon käynnit 20 % keväällä 2020. Turvakodeissa oli tavallista hiljaisempaa. Avun hakeminen siirtyi nettiin ja erilaisiin chatteihin: nettiturvakodin kävijämäärät viisinkertaistuivat.

Kysy, mitä kuuluu

On hyvä, että erilaisia nettipalveluita on saatavilla, mutta ne eivät korvaa kasvokkaista kohtaamista. Koronatilanne on monin tavoin haastanut sosiaali- ja terveyspalveluiden kyvyn ottaa yhteyttä kaltoinkohtelun ja sen riskioloissa eläviin lapsiin, aikuisiin ja perheisiin.  Heidän tarvitsemansa tuki on vähentynyt. Niin on ikävä kyllä käynyt myös mahdollisuuksille arvioida lapsen tai nuoren hyvinvointia ja terveyttä.

Kesän aikana tilanne ”normalisoitui” jonkin verran ja yhteiskunta avautui. Kun nyt koronatilanne näyttää jälleen pahenevan, on hyvä muistaa se, mitä keväällä toivottavasti opittiin. Tarvitaan aktiivista yhteyksien ottamista lapsiin, nuoriin ja perheisiin niistä palveluista, joissa he tavallisestikin asioivat. Niitä lapsia ja nuoria, joita ei näy esimerkiksi terveydenhoitajien vastaanotoilla tai koulussa, pitää etsiä, ottaa asioita puheeksi ja varmistua siitä, että kaikki on hyvin. Samalla pitää kaikin keinoin rohkaista lapsia, myös aikuisia, ottamaan yhteyttä turvallisiin aikuisiin avun ja tuen saamiseksi.

Katso myös ERICA.

Eija Paavilainen, Professori, TtT
Tampereen yliopisto/Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 12.10.2020.

Robotti vai maahanmuuttaja?

Suomessa on keskusteltu pitkään työvoimapulasta ja sen paikkaamisesta työperustaisella maahanmuutolla. Keskustelu on tuttua myös Etelä-Pohjanmaalla. Täällä työllisyys on ollut korkea ja erityisesti moniin suorittavan tason työpaikkoihin on ollut vaikeaa löytää työvoimaa. Keskusteluun liittyy läheisesti niin sanottu ”neljäs teollinen vallankumous” eli automaatio ja tekoäly tuotannossa ja palveluissa sekä näiden vaikutus työvoiman tarpeeseen ja muuttoliikkeeseen.

Taloustieteellisen muuttoliiketutkimuksen tunnetuin nimi, professori Geroge Borjas, on analysoinut robotiikan vaikutuksia muuttoliikkeeseen Yhdysvalloissa. Hän tarjoaa keskustelulle melko arvattavan lähtökohdan: Robotiikan lisääntyessä teollisuuden työpaikkojen vähentyminen ja vastaavien tehtävien palkkatason heikentyminen ovat omiaan vähentämään muuttoa Yhdysvaltoihin.

Työ muuttuu – ja muuttaa

Laajempi keskustelu teollisen tuotannon paluusta Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin luotettavuuden sekä älykkäiden tehtaiden lisäämän tuotannon kannattavuuden myötä näkyy myös Suomessa, esimerkiksi Uudenkaupungin autotehtaan menestyksenä. Kehitys luo uudenlaisia työpaikkoja kehittyneissä talouksissa, mutta vähentää suorittavan työn tehtäviä halvan työvoiman maissa. Niistä ihmiset joutuvat muuttamaan muualle työn perässä.

Työvoiman riittävyyttä murehtii myös Kalifornian yli 50 miljardin dollarin maatalous, jonka on entistä vaikeampi houkutella maahanmuuttajia. Tulijoiden ikärakennekin on vanhenemaan päin. Tämä ei johdu vain tiukkenevasta maahanmuuttopolitiikasta, vaan myös alan vetovoiman heikentymisestä. Vaikka alan innovaatiot etenevät vauhdilla, ja esimerkiksi salaatin keruu onnistuu jo valtavilla koneilla, teknologia ei vielä voi korvata ihmistä kaikissa tehtävissä. Meilläkin paljon puhutussa marjojen tai hedelmien poiminnassa ihmiskäsi ja -silmä ovat toistaiseksi päihittäneet turhan kovakouraiset koneet.

Myös Etelä-Pohjanmaalla teknologiateollisuus on keskeinen osa alueen elinkeinoelämää. Niin navetoissa kuin pelloillakin häärivät yhä useammin robotit. Robotisaatiosta onkin tärkeää puhua työperustaisen maahanmuuton yhteydessä. Kyse ei ole vain siitä, missä tehtävissä tarvitaan teknologiaa, missä ihmistä, tai missä molempia. Uusi teknologia vähentää usein suorittavan tason työpaikkoja, mutta se myös synnyttää uusia, ja mahdollistaa tuotannon säilymisen seudulla. Heikkilä ym. toteavat 2018 Valtioneuvoston kanslialle tekemässään selvityksessä, että automaatio ja robotiikka ovat sidoksissa koulutus- ja tutkimusjärjestelmiin. Etelä-Pohjanmaalla voidaan tarkastella alueellista innovaatiojärjestelmää – tai innovaatioekosysteemiä – tästäkin näkökulmasta: Miten perinteisesti matalan tutkimus- ja kehitysrahoituksen alue tukee teollisuuden, palvelujen ja maatalouden teknologista kehitystä? Miten tämä heijastuu alueen toteuttamaan työperustaiseen maahanmuuttopolitiikkaan ja sen käytäntöihin?

Robotti vai maahanmuuttaja? Kysymykseen liittyy vahvasti inhimillinen kulma. Paraskaan robotti ei ole kummoinenkaan kuntalainen. Toisin kuin ihmiset, robotit eivät elävöitä vähenevän väestön yhteisöjä. On muistettava, että työvoimapulaa on, ja tulee olemaan, myös asiantuntijatyössä. Ulkomailta saapuvien työntekijöiden soisi olevan yhä useammin robottien kehittäjiä tai käyttäjiä kuin niiden kanssa samoista töistä kilpailevia.

Mika Raunio, erikoistutkija, Siirtolaisuusinstituutti, Seinäjoen yksikkö

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 5.10.2020.

Avaruus on tarua todellisempaa

Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjanmaalla on tilaa olla ja elää. Jokivarsien aakeilla laakeilla tai tasaisella merenrannalla ei silmä pökkää, naapuria on helppo väistää jo kaukaa, eikä huonokuntoisenkaan pyöräilijän tarvitse mäkiä pelätä.  Avaruutta piisaa, mihin Seinäjoen tuoreehko markkinointilausekin viittaa. Vaasan yliopisto haluaa tuoda avaruuden alueelle myös toisessa merkityksessä luomalla Merenkurkun Avaruuskeskuksen – Kvarken Space Centerin.

Avaruuskeskuksen tehtävänä on luoda ja kehittää alueellisesti alan osaamista. Erityisesti keskuksen tavoitteena on olla yhteistyökumppani, avustaja ja innoittaja paikallisille yrityksille, organisaatioille ja kansalaisille, jotka miettivät uuden avaruustalouden mahdollisuuksien hyödyntämistä omassa toiminnassaan.

Keskus rakentuu Kvarken Space Economy -hankkeessa, jossa avaruustekniikkaan, tarkkuuspaikannukseen ja kaukokartoitukseen liittyvää uutta osaamista rakennetaan mm. suunnittelemalla ja laukaisemalla oma satelliitti sekä rakentamalla sen komento- ja yhteyskeskus Vaasaan. Avaruuskeskuksesta halutaan kehittää alueellinen osaamis- ja yhteyspiste kaikkeen avaruustekniikkaan ja avaruusdataan liittyvissä asioissa.

Hankkeen asiantuntijat ovat kymmenestä korkeakoulusta Suomesta ja Ruotsista. Heillä on kärkipään kokemusta niin avaruustekniikasta, kuin niistä lukemattomista mahdollisuuksista, joita maata kiertävät laitteet pystyvät tarjoamaan. Hanketta vetää Vaasan yliopiston Heidi Kuusniemi.

Koronaa kaukokartoittaen

Koronaviruspandemia on ollut monille hyvin haasteellista aikaa. Monissa perheissä on ollut huoli niistä elämän merkityksellisimmistä asioista kuten omasta ja lähiomaisten terveydestä tai toimeentulosta. Vaikka erinomaisen tietoturvallinen Koronavilkku – joka siis kaikkien kannattaa asentaa – ei hyödynnäkään satelliittipaikannusta, myös avaruudesta peräisin olevia havaintoja on käytetty pandemian tutkimiseen.

Esimerkiksi eräässä Harvardin yliopiston julkaisemassa tutkimuksessa tutkittiin epäsuorasti viruksen leviämisen alkamisaikaa. Tähän käytettiin huipputarkkoja satelliittikuvia ja niistä koneoppimisen avulla laskettuja automääriä Wuhanin alueen keskeisten sairaaloiden parkkipaikoilla. Näin saatiin kohtuullinen arvio potilasmääristä. Lisäksi tutkimuksessa käytettiin tukena kiinalaisen hakukoneen yskään ja ripuliin liittyviä hakuja, sekä kahdesta alueen sairaalasta saatuja tilastoja influenssan kaltaisista oireista. Tulos viittasi siihen, että koronavirus saattoi olla leviämässä jo kuukausia ennen kuin Kiina virallisesti varoitti asiasta.

Tuo on vain eräs ajankohtainen esimerkki avaruudesta peräisin olevien havaintojen hyödyntämisestä uudella tavalla. Kaukokartoituksella ja paikannuksella on lukuisia muitakin käyttökohteita, kuten vaikkapa myrskytuhojen kartoitus, joista kerromme mielellämme lisää. Kvarken Space Economy on julkisesti rahoitettu hanke, joten yhteistyöstä ei tule kustannuksia. Ota ihmeessä yhteyttä kvarkenspacecenter@univaasa.fi tai käy www.kvarkenspacecenter.org -osoitteessa!

Antti Kinnunen
Projektitutkija
Vaasan yliopisto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 28.9.2020.

Satelliittikuva on lainattu Merenkurkun avaruuskeskuksen sivuilta.

 

Puusta suojaa poikkeusoloissa

Aloitin tutkimusapulaisena Kerake-hankkeessa arkkitehtisuunnittelijana maaliskuun alussa. Kerakessa konseptoidaan kestävää puurakentamista kehittyviin maihin ja esimerkiksi pakolaisleireille. Työskentelyn aloitus oli ikimuistoinen, sillä koronapandemia ja sen mukana tulleet varotoimet siirsivät tutkijankammioni kotioloihin. Linnoittautuminen neljän seinän sisälle pandemian varjossa antoi omanlaistaan perspektiiviä suunnitteluun, jonka tarkoituksena on luoda suojaa epävarmaan tilanteeseen joutuneille ihmisille. Mitä itse toivoisin asunnoltani poikkeustilanteessa?

Asumista pitkittyneisiin kriiseihin

Suunnittelun edetessä kohteeksi valikoituivat pakolaisleirit. Pakolaisuudessa on usein kyse akuutista kriisistä, mutta myös pitkittyneestä tilanteesta, jossa oleskelu pakolaisleirillä saattaa kestää useita vuosia. Kerake-konsepti tähtää tilanteeseen, jossa teltta ei enää riitä suojaksi, mutta asumistarpeeseen pitää vastata nopeasti ja joustavasti.

Pakolaisleireillä eletään tiiviissä oloissa. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR ohjeistaa mitoittamaan 3,5–4,5 m2 asuintilaa per henkilö. Yhden perheen asuinyksikössä voi asua jopa kuusi ihmistä. Tilasuunnittelun haasteena on jäsentää napakat neliöt siten, että pienikin asunto pystyy tarjoamaan selkeän paikan kullekin toiminnolle, ja edes pienen mahdollisuuden yksityisyyteen asukkaille.

Kestävä ja kodikas puu

Suunnittelijana ensimmäinen intuitioni oli lähteä kehittelemään konseptia jonkinlaisen rakennejärjestelmän kannalta. Teollisesti tuotettavat puuosat, joista on mahdollista muodostaa erilaisia kokonaisuuksia, toisivat konseptille kaivattua muunneltavuutta. Ne olisivat kiinnostava vaihtoehto myös kiertotalouden ja uudelleenkäytön näkökulmasta. Toisaalta pakolaisleireillä asuinyksiköitä täytyy pystyä tuottamaan suuria määriä helposti ja nopeasti, jolloin on tärkeää, että konsepti on selkeä.

Puu on rakennusmateriaalina erinomainen vaihtoehto, kun tavoitellaan rakentamisen vähähiilisyyttä. Sillä on myös muita hyviä ominaisuuksia. Puu muun muassa tasaa huoneilman lämpö- ja kosteuseroja ja saa aikaan stressitasojen alenemista ihmisessä. Lisäksi joillakin puumateriaaleilla on todettu olevan jopa antibakteerisia vaikutuksia. Puu koetaan miellyttävän tuntuiseksi, lämpimäksi materiaaliksi. Sillä on hyvät akustiset ominaisuudet. Puisen rakenteen lisäksi onkin kiinnostavaa tutkia myös mahdollisuuksia puun käyttöön asuinkonseptin sisäpinnoissa.

Yhteistyöhön etsitään mukaan eteläpohjalaisia yrityksiä

Seuraavaksi hiomme konseptia edelleen kohti valmista tuotetta yhteistyössä eteläpohjalaisten yritysten kanssa. Jos osallistuminen kiinnostaa, ota yhteyttä projektipäällikkö Virpi Palomäkeen virpi.palomaki@tuni.fi . Mukaan tarvitaan  puualan osaajia ja erilaisten rakennusosien ja talotekniikan tuottajia.

Tampereen yliopiston Seinäjoen kaupunkilaboratorion hallinnoimaa Kerake-hanketta rahoittavat Euroopan aluekehitysrahasto, Seinäjoen yliopistokeskus, Seinäjoen kaupunki ja Tampereen yliopisto.

Mari-Sohvi Miettinen

Kirjoittaja on tekniikan kandidaatti, joka viimeistelee maisteriopintojaan Tampereen yliopiston arkkitehtuurin yksikössä

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 21.9.2020.

Havainnekuvat Mari-Sohvi Miettinen.

Lue myös Kestävää puurakentamista kehittyviin maihin.