Kesäksi kuntoon – taas

Joulu meni ja vuosi vaihtui. Uskoa täynnä uusimme taas vanhat lupaukset paremmasta elämästä ja kilojen pudotuksesta. Tyypillisesti aloitammekin laihdutuksen aina uuden vuoden alussa ja kesän lomien loputtua, eikä siinä ole mitään huonoa tai häpeällistä, päinvastoin. Suomalaisista miehistä yli 70 prosenttia ja naisista yli 60 prosenttia on ylipainoisia. Kyseessä on siis konkreettinen ja kasvava ongelma, ja töitä riittää melkein jokaisella.

Keskustelun kääntyessä ylipainoon ja painonhallintaan puhutaan ensisijaisesti aina ruokavalion tärkeydestä: Miten kuuluu syödä, kuinka paljon, minkälaista ruokaa, mikä on kiellettyä, mikä sallittua ja mikä terveellistä. Ylipainomme ei taatusti johdukaan tiedon puutteesta. Imemme jo äidinmaidossa ruokaympyrät, ravintokolmiot ja lautasmallit. Ravintotietämyksemme taso on huippua ja tietoa siis on, mutta mikä mättää?

Ympäristö vaikuttaa

Usein liikalihavuudesta puhuttaessa unohdetaan ympäristön merkitys ja vaikutus valintoihimme. Kuluneen 30–40 vuoden aikana ruoan hankinta on helpottunut, valikoima on runsastunut ja epäterveellisten ruokien hinta on laskenut. Samaan aikaan ruokien annos- ja pakkauskoot ovat kasvaneet ja ruoan näkyvyys ja läheisyys ovat lisääntyneet. Tarjolla on ihan kaikkea – jokaiseen makuun. Emme ehkä ymmärrä, kuinka suuri merkitys ympäristöllä on siihen, millaisia valintoja me teemme. Ympäristöllä meitä pystytään tehokkaasti ohjaamaan sekä huonoihin että hyviin ruokavalintoihin ja ruoan kulutukseen. Jotta osaamme ja pystymme tekemään oikeita valintoja, pitää meidän ensin ymmärtää omaa käyttäytymistämme ja tunnistaa, kuinka suuri vaikutus ulkoisilla vihjeillä todellisuudessa on. Lukuisissa tutkimuksissa on todistettu ympäristön antamien herkullisten ruokavihjeiden vaikuttavan ruoan valintaan, lisäävän ruoanhimoa ja saavan meidät kiinnittämään enemmän huomiota ruokaan. Nämä piirteet korostuvat nimenomaan ylipainoisilla kuluttajilla.

Tiedätkö, mitä päätät?

Tärkeää on myös ymmärtää, että teemme useimmat ruokaan ja syömiseen liittyvät päätöksemme tiedostamattomasti. Uskomme tekevämme päivässä keskimäärin 14 ruokaan ja syömiseen liittyvää päätöstä, kun todellisuudessa teemme niitä noin 200. Tietoiset asenteemme ruokaa kohtaan kertovat siitä, mitä uskomme ostavamme, siis aikomuksistamme. Yleisesti tiedetään, että emme toimi rationaalisesti ruoan valinta- tai kulutustilanteissa, vaan käyttäytymiseemme vaikuttavat niin sisäiset motiivit kuin ympäristöstä tulevat vihjeet. Saatamme usein virheellisestikin luulla tietävämme ja ymmärtävämme täysin, miksi teemme tiettyjä tuotevalintoja ja käyttäydymme tietyllä tavalla. Lukuisat tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että on olemassa useita eri tekijöitä, joista emme ole tietoisia. Tiedostamattomat tavoitteet ja toiminta niiden saavuttamiseksi, sekä ne tulokset, jotka ovat seurausta näiden tavoitteiden aikaansaamista valinnoista tai mieltymyksistä, aktivoituvat satunnaisilla ympäristön vihjeillä. Kun vasen käsi ei tiedä, mitä oikea tekee, on lopputulos eri, mitä tietoisesti tavoittelimme.

Lunastaaksesi tänä vuonna lupauksesi laihduttamisesta ja paremmasta elämästä, pitää oppia ymmärtämään omaa käyttäytymistä ja tunnistaa ympäristön vaikutus omiin valintoihin. Tärkeää on myös pyrkiä tekemään mahdollisimman suunnitelmallisia päätöksiä ja tietoisia valintoja jo kaupassa. Koska voimme muuttaa vain sitä, mistä olemme tietoisia. Tieto on siis voimaa painonpudotuksessakin.

Maijastiina Jokitalo
KTT, koulutuspäällikkö, markkinoinnin ja kuluttajakäyttäytymisen tutkija
Vaasan yliopisto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 18.1.2021.

Mikä meitä lihottaa : Ruoan terveysmerkitysten heijastuminen elintarvikkeiden kuluttajakäyttäytymiseen

Kiertotalous – rakentamisen tulevaisuutta

Kiertotaloudessa pyritään maksimoimaan materiaalien ja niiden arvon säilyminen kierrossa. Kierrätysmateriaaleja käyttämällä voidaan vähentää luonnonvarojen kulutusta. Kierrätysmateriaalit tulisikin nähdä raaka-aineina, jotka pidetään kierrossa mahdollisimman pitkään.

Suomen jätelain ja EU:n jätedirektiivin tavoitteena on hyödyntää 70 % rakennus- ja purkujätteestä vuoden 2020 loppuun mennessä, mutta tavoitteeseen ei päästy. Rakennusliikkeiden ilmoituksen mukaan rakennus- ja purkujätteestä hyödynnetään Suomessa 25–35 %. EU-tasolla hyödynnetään noin 50 %, joten muuallakaan ei ole saavutettu 70 % tavoitetta.

Mallia muualta

EU-maista Tanskassa ja Alankomaissa ollaan purkumateriaalien käytössä paljon pidemmällä kuin Suomessa. Kööpenhaminassa on rakennettu kerrostaloja, joissa suurin osa materiaaleista on kierrätettyjä. Vanhoista toimistorakennuksista ja kouluista purettuja ikkunoita, puumateriaalia sekä seinistä leikattuja tiilielementtejä on käytetty uusien talojen julkisivujen rakentamiseen. Myös puujalostusteollisuuden hukkapaloja on hyödynnetty innovatiivisesti kohteissa, joissa voidaan käyttää lyhyttä materiaalia.

Purkumateriaalin käytön esteitä ja mahdollisuuksia

CE Wood -hankkeemme työpajan yhteydessä tehdyssä kyselyssä tuli esiin, että Suomen lainsäädäntö on yksi keskeinen asia, joka estää käytettyjen rakennusmateriaalien hyödyntämisen. Suomen sertifiointijärjestelmä on suunniteltu uusia materiaaleja varten, joten se estää purkumateriaalin käytön useimmissa kohteissa. Kyselyyn osallistuneiden alan toimijoiden mukaan käytetyille tuotteille pitäisi olla oma sertifiointijärjestelmänsä. Ilman sitä käytettyjen materiaalien laajamittainen käyttö ei etene.

Kyselyn mukaan rakennusosan tai -tuotteen uudelleenkäyttö on vastaajien mielestä ensisijainen vanhojen materiaalien käytön vaihtoehto. Näin vältetään uuden tuotteen tuotantoprosessin aiheuttama ympäristökuorma. Mikäli uudelleenkäyttö ei ole mahdollista, materiaalien hyödyntäminen uusiotuotteiden valmistamiseen on seuraava vaihtoehto. Esimerkiksi lasi- tai betonimurskaa käytetään uusien materiaalien raaka-aineena ja betoni- ja kivituotteilla korvataan soraa maantäytössä.

Uudistuva lainsäädäntö ja sähköiset alustat – ovatko toimet riittäviä?

Suomessa purkumateriaalien käyttöä pyritään vauhdittamaan uudistuvalla lainsäädännöllä sekä erilaisilla sähköisillä palveluilla ja markkina-alustoilla. Ympäristöministeriö ja Motiva ovat mm. käynnistäneet rakennusmateriaalien materiaalitori-sivuston, joka on kohtaamispaikka jätteiden ja sivuvirtojen tuottajille ja hyödyntäjille. Se on tarkoitettu rakennus- ja purkujätteiden sekä tuotannon sivuvirtojen ammattimaiseen vaihdantaan. Materiaalitorissa voi myös etsiä ja tarjota näihin liittyviä palveluja, kuten jätehuolto- ja asiantuntijapalveluja.

Näillä toimenpiteillä sekä edellytetään että tehostetaan rakennus- ja purkumateriaalien hyödyntämistä. Mutta ovatko toimet kuitenkaan riittäviä? Lainsäädännön vaatimus sertifioitujen tuotteiden käyttöön tulee olemaan edelleen voimassa.

Virpi Palomäki, FT
projektipäällikkö
Tampereen yliopisto, arkkitehtuurin yksikkö

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 11.1.2021.

Virpin ottama otsikkokuva on purkumateriaalin testauksesta Groningenissa.

Yhteisiä askeleita Epkyn kanssa

Muistan vieläkin elävästi syksyn 2006, kun minun ja Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistyksen tiet ensi kertaa kohtasivat. Edeltävänä keväänä olin kirjoittanut ylioppilaaksi ja seuraavien opintojen suunta oli vielä hämäränä edessäni. Tiesin, että minua kiinnostavat kasvu, oppiminen ja psykologia, mutta se, mihin suuntaan niiden kanssa lähtisin, tuntui vaikealta. Päätin, että käytän välivuoteni niin hyvin kuin mahdollista ja ilmoittauduin kasvatustieteen perusopintoihin avoimeen yliopistoon. Moni ihminen oli suositellut minulle kasvatustieteen perusopintoja niiden monipuolisuuden vuoksi. Mitä ikinä lähtisin opiskelemaan, kasvatustieteestä olisi aina hyötyä. Opiskelun kätevyys ja helppous kotoa käsin vei mennessään ja tein välivuoden aikana Epkyn kautta vielä erityispedagogiikankin perusopinnot. Erityispedagogiikan perusopinnot olivat minulle ratkaiseva pala tulevaisuuteni hahmottumiseen. Tiesin heti ensimmäisistä opintopisteistä lähtien erityispedagogiikan oleva oikea suunta. Asiat johtivat toisiin ja välivuoden jälkeisenä syksynä 2007 ovet avautuivat Jyväskylän erityispedagogiikan pääaineeseen.

Välivuonna tekemieni avoimen yliopiston 50 opintopisteen ansiosta olin jo pitkällä aloittaessani yliopistossa. Opinnot Jyväskylässä sujuivat sen vuoksi pikavauhtia ja valmistuin vuonna 2009. Erityisopettajaopiskeluiden jälkeen palasin kotiseudulleni Etelä-Pohjanmaalle 2011 eritysluokanopettajan virkaan. Yhteinen matka Epkyn kanssa sai taas jatkoa. Kävin muun muassa esiopetuksen toiminnallisen matematiikan pidemmän opintokokonaisuuden ja useampia yhden päivän mittaisia koulutuksia. Vuosien kuluessa täydensin osaamistani Tampereen yliopistossa kognitiivisen käyttäytymisterapian psykoterapeuttiopinnoilla. Terapiaopintojen lisäksi pitkäaikainen haaveeni oli ollut jo pidempään ratkaisukeskeinen neuropsykiatrinen valmentaja -koulutus. Sen halusin toteuttaa viimein vuosien haaveilun jälkeen ja niinpä hyppäsin mukaan Epkyn järjestämään nepsyvalmentaja -koulutukseen syksyllä 2020. Keväällä 2021 juhlistan nepsyvalmentaja-opiskeluiden päättymistä. Yksi ammatillinen unelmani on toteutunut, kun pääsen yhdistelemään oman yritykseni kautta kognitiivista käyttäytymisterapiaa, erityispedagogiikkaa ja nepsyvalmennusta erityisten lasten parhaaksi.

Epkyn merkitys on ollut suuri matkallani. Ensimmäiset askeleeni lukion jälkeen otin Epkyn tukemana. Vuodet ovat vierineet, mutta yhä uudelleen ja uudelleen palaan katsomaan Epkyn koulutuskalenteria ja klikkailen itseäni mukaan inspiroiviin koulutuksiin ja opintokokonaisuuksiin. Laadukkaat koulutukset, monipuolinen tarjonta, hyvät järjestelyt, ystävällinen ja auttavainen henkilökunta saavat opiskelun Etelä-Pohjanmaalla helpoksi ja sujuvaksi. Mielessäni on jo seuraavia opiskeluhaaveita – elinikäinen oppiminen pitää mielen virkeänä ja ammattitaidon uusimaan tietoon päivitettynä.

Maria Matilainen
Yrittäjä
Lasten ja nuorten psykoterapeutti
KM, erityisopettaja
Ratkaisukeskeinen neuropsykiatrinen valmentaja (3/2021)

Instagram

Maailman kaikki viisi tietokonetta

Vuosi 2020 näytti sen, miten moninaisia haasteita organisaatioiden toimintaympäristössä tapahtuvat mullistukset aiheuttavat. Viime keväänä etätöihin siirtyi valtava joukko suomalaisia, mikä haastoi yrityksiä ja vaati monelta työntekijältä oman elämän ja tapojen järjestelyä. Digiloikka-sana kulutettiin puhki jo ennen kesälomia. Tällä hetkellä arvuutellaan sitä, miten moni tulee jatkossakin työskentelemään etänä, ja miten me ylipäätään selviämme tästä kaikesta.

Olen viime aikoina lukenut eri aikakausilta paljon tutkimuksia ja kirjoja, jotka liittyvät yritysten digitalisoitumiseen, tietotekniikkaan, tiedon jakamiseen, vuorovaikutukseen ja yritysten väliseen kytkeytymiseen sekä muutoksiin, jotka kumpuavat yritysten toimintaympäristöstä. Löysin historian kellastamilta sivuilta muutamia varsin ajankohtaisia aiheita.

Kuulostaako tutulta?

Eräässä 1960-luvulla julkaistussa tutkimuksessa todettiin tietojärjestelmien vaikutuksen tuntuvan tällä hetkellä (eli 60-luvulla) kaikissa yritysrakenteen ulottuvuuksissa. Lisäksi huomioitiin lisääntynyt data ja sen käsittelyyn liittyvät vaatimukset, sillä massatietojärjestelmät tarvitsevat datan koodausjärjestelmiä, jotta datasta pystyy tekemään järkeviä analyysejä yrityksen toiminnan tueksi. Kyllä, kyllä, ajankohtaista asiaa yhä.

Kirjassa vuodelta 1973 kerrottiin, että ympäristön muuttuessa nopeasti, organisaatioiden täytyy ymmärtää muutoksen vaikutus omiin rakenteisiinsa ja prosesseihinsa pystyäkseen reagoimaan. Ympäristö nähdään tiedon lähteenä ja yritysten pitäisi oppia käsittelemään kasvavaa tietomäärää. Yhtenä kantavana ajatuksena on, että mitä suurempi tehtävään liittyvä epävarmuus on, sitä enemmän tietoa täytyy prosessoida tehtävän suorittamisen aikana. Allekirjoitan! Rutiininomaiset tehtävät on helpompi automatisoida ja tietoa tuotetaan ja analysoidaan sekä esimerkiksi visualisoidaan helpottamaan päätöksentekoa kinkkisemmissä asioissa.

Skippaan 80-luvun, synnyin silloin ja melkein muistan sen. En tosin muista elämässäni aikaa ilman tietokonetta, koska sillä tehtiin töitä lapsuuskodissani jo sinä ajanjaksona, jonka pystyn mielessäni taaksepäin kelaamaan. Vähän vanhempana lainasin muuten kirjastosta tietokoneen käyttööni tunniksi, niitä oli Alahärmän kirjastossa asiakkaiden käytössä muistaakseni yksi. Aika usein tekeminen loppui ennen kuin tunti oli kulunut.

Vanhoja artikkeleita lukiessa on helppo nyökytellä itsekseen oman koneen äärellä ja myhäillä. Näinhän sen on ollut, tämähän on tuttua juttua. Yhtäkkiä eteen tupsahtaakin eräässä artikkelissa ollut nosto vuodelta 1943. Siinä IBM:n silloinen johtaja Thomas Watson toteaa maailman markkinoilla olevan tilaa noin viidelle tietokoneelle. Viisi tietokonetta oli yhtä kuin maailman markkinat 80 vuotta sitten. Nykyisessä älylaiteähkyssä ja digikytkeytymisessä määrä meinaa naurattaa. Toisaalta kukapa olisi uskonut, miten räjähdysmäisesti digitaalisuus ja esimerkiksi etätyöt lisääntyvät.

Tämä teksti alkaa olla valmis. Oikoluen sen, kurkkaan somea kännykällä (eli pikasilmäilen sisältöjä sovelluksista, missä tapaan roikkua, painan pari kertaa peukkua ja yhden sydämen). Laitan kännykän tietokoneen viereen, nappaan Teamsin näkyviin ja vedän kuulokkeet korville. Tunti ei tunnu enää missään. #etätyö

Tuire Hautala-Kankaanpää
tohtorikoulutettava, Vaasan yliopisto, johtamisen yksikkö
apurahatutkija Suomen kulttuurirahaston tuella

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 4.1.2021.

Sanoin ja sanoitta

Taidamme Etelä-Pohjanmaalla elää maailman suomenkielisimmässä maakunnassa, niin olen kuullut väitettävän. Meistä monella täällä syntyneellä ja asuvalla on siis kokemusta vain siitä, millaista on hoitaa arkeaan omalla äidinkielellään, ilman reetä ja muita kiusallisia äänteitä. Tosin kaikkihan ovat vähintäänkin teineinä kokeneet kukaan-ei-ymmärrä-mua-vaiheen, mutta ei nyt puhuta siitä. Eikä siitä peräseinäjokisesta täti-ihmisestä, joka tarinan mukaan kultaisella 70-luvulla yritti ostaa Uumajassa postimerkkejä periaatteella ”kyllä tuo kioskin likka suomea ymmärtää, kunhan vain huudan tarpeeksi lujaa”.

Aikojen saatossa täältä on huonollakin kielipäällä muutettu paremman elämän toivossa Amerikkaan, Ruotsiin tai Helsinkiin. On opittu sanomaan hello, hejssan tai sihauttamaan Hezan äzzää niin kuin Kallion kaupunginosassa oikein on. Muistetaan näitä uskalikkoja, kun kohdataan täkäläisen kaupan jonossa tai peräti työpaikalla joku maakunnan ulkopuolella syntynyt, tuli hän sitten Savosta, Saksasta tai Sambiasta. Ja yritetään ymmärtää toistemme puhetta. Onhan se imartelevaa, että he ovat valinneet juuri Etelä-Pohjanmaan oman paremman elämänsä paikaksi.

Sanat ovat tärkeitä. Ne ovat kuin pieniä ilmassa tai paperilla leijuvia veneitä, jotka kuljettavat mukanaan merkityksiä. Entä silloin, jos sanoja ei ole? Jos puuttuu aisti nähdä tai kuulla? Tai jos äänteiden tai merkkien jono on vain yhtä sekamelskaa? Kuin vieraan kielialueen ihmisvilinässä. Ympärilläsi on melua ja hälinää, mutta et ymmärrä, mitä sinulle yritetään selittää. Eikä omasta suustasi tule äänteitä, joita toiset ymmärtäisivät.

Ihmisen aivot ovat herkkä kapistus. Niihin voi tulla syntyjään tai myöhemmin jonkun sairauden tai onnettomuuden takia vikoja, jotka saavat piuhat kokonaan tai hetkellisesti solmuun.  Silloin sanatkin saattavat hävitä, sekoittua tai menettää merkityksiään. Tarve ja halu viestiä toisten ihmisten kanssa ei silti häviä. 

Apuun tulevat eleet ja ilmeet. Ihmisten välisestä viestinnästä suurin osa on aina sanatonta. Osaamme tulkita toisten eleitä, ilmeitä ja asentoja. Jopa sitä, mihin muut asettuvat tilassa. Joku tuntuu täyttävän koko tilan, toinen hiipii pitkin nurkkia.

Puhutun ja kirjaimin kirjoitetun kielen sijasta käytössä voi olla viittomia ja kuvasymboleja. Koskettamallakin voi viestiä. Kosketusviesteillä voi kertoa kokonaisia tarinoita, eikö olekin kiehtova ajatus? Niillä on jopa oma kielioppinsa. Kosketusviesteistä puhuttiin psykologian Epanet-professori Elina Kontun webinaareissa. Jos aihe kiinnostaa, googlaamalla löydät lisää tietoa.

Käytti sitten sanoja, viittomia, kuvia tai kosketusta, tärkeintä on viestiä. Jakaa kokemuksia, tunteita ja tietoa. Olla ihmisenä ihmisten joukossa. Jos ei heti ymmärrä tai tule ymmärretyksi, ei parane pillastua. Hymyllä ja hyvällä tahdolla selviää pitkälle.

Nina Harjunpää
erikoissuunnittelija
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys, Epanet-verkosto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 29.12.2020.

Kiertotalous ja logistiikka – mahdollisuuksia uuteen liiketoimintaan

Materiaalien kierrätyksen lisääminen on keskeinen globaali ympäristötavoite. EU-maat ovat asettaneet tavoitteeksi, että vähintään 60 % yhdyskuntajätteestä kierrätettäisiin vuoteen 2030 mennessä. Pakkausjätteestä tavoite on 70 %, muovista 55 %, paperista ja kartongista 85 %.  

Päämäärään on vielä matkaa. Monella mittarilla Suomi on korkeintaan hyvää keskitasoa kierrätyksessä, mutta ei vielä EU:n kärkikastia. Vaikka kaatopaikkojen osuus on pieni, Suomessa jätteitä poltetaan energiakäyttöön enemmän kuin esimerkiksi kierrätyksessä meitä edellä olevissa Länsi-Euroopan maissa.

Uutta liiketoimintaa

Lait ja asetukset ohjaavat vahvasti kiertotalouden toimijoita. Tehokas materiaalikäyttö mahdollistaa myös uutta liiketoimintaa. Kierrätykseen perustuville materiaaleille on kasvavaa kysyntää. Kierrätysraaka-aineen markkinahinta voi olla jopa tavallista raaka-ainetta huomattavasti parempi.

Taloudellisesti kestävä toiminta edellyttää tehokasta ja toimivaa logistiikkaa. Keruun kustannukset ja kuljetus eivät saisi vielä kaikkea rahaa. Esimerkiksi hyvälaatuisella ja lajitellulla käytetyllä muovilla on markkinahinta, jonka kierrätysmuovitehtaat maksavat. Sen sijaan maa-ainekseen sekoittuneiden, epäselvien ja lajittelemattomien muovikasojen hävittäminen maksaa.

Lähtöpaikkalajittelu pitäisi hoitaa erityisen huolellisesti, mutta sen toteuttaminen on vaikeaa. Erityisen haasteellisia ovat pienet virrat. Keruu ei ole tehokasta, kun pieniä määriä jakeita syntyy hitaasti maantieteellisesti laajalla alueella. Tällöin logistiikan osuus kustannuksista saattaa romuttaa koko kierron taloudellisen merkityksen.

Muovi- ja tekstiilijakeet ovat erityisen haasteellisia. Erilaisia muovityyppejä on kymmeniä, eikä keskivertokuluttaja pysty niitä silmämääräisesti tunnistamaan. Myös monet kuluttajapakkaukset on tehty erilaisten muovimateriaalien ja vaikkapa vielä kartongin yhdistelmistä. Samoin käytetyt tekstiilit koostuvat monesti erilaisista kuiduista yhdistettynä muovi- ja metalliosiin, kuten nappeihin, koristeisiin ja vetoketjuihin.

Keksintöjä tarvitaan

Siirtyminen suorista toimitusketjuista kiertäviin materiaalivirtoihin vaatii uusia keksintöjä ja toimintatapoja myös logistiikassa. Jos Wolt tai Foodora pystyvät tuottamaan kaupunkialueilla ruokajakelussa ovelta ovelle -palvelun muutaman tunnin aikaikkunassa kourallisella kolikoita, miksipä jotakin samankaltaista ei voisi olla mahdollista kierrätysvirroissa. ”Roska-Über”-tyyppisiä konsepteja onkin esitelty joissakin kaupungeissa. Esimerkiksi Tukholmassa Tiptapp -keikkapalvelu on keskittynyt kierrätettävien noutojen hallintaan. Keikkatyöläinen hakee vanhan sohvan korvausta vastaan ja hoitaa ohjeen mukaan loppusijoituksen. Arvokkaille tavaroille antaja voi päättää haluamansa lahjoituskohteen.

Myös verkkokauppateknologia mahdollistaisi paikallisia kirpputoreja kehittyneemmän tavan saada käytettyjen tuotteiden kysynnän ja tarjonnan kohtaamaan laajemmalla maantieteellisellä alueella. Suuremmissa materiaalivolyymeissä kuljetusten suunnittelulla ja reittioptimoinnilla on iso merkitys siihen, ansaitseeko vai menettääkö joku rahaa kiertotaloudella.

Kiertotalouden kehittäminen mahdollistaa uutta liiketoimintaa. Tehtävä on liian suuri jätettäväksi vain jätehuollon hoidettavaksi.

Petri Helo
Logistiikan Epanet-professori
Vaasan yliopisto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 21.12.2020.

Näkijät, tekijät ja kokijat

Aluekehitystyötä tehdään erilaisissa organisaatioissa ja tehtävissä. Usein työ liittyy johonkin erityiseen sisällölliseen teemaan. Työ voi vaihdella elinkeinojen kehittämisestä vaikkapa maankäytön suunnitteluun. Yhteistä aluekehittäjille on selkeä pyrkimys viedä jotakin aluekokonaisuutta kohti ”parempaa tulevaisuutta”. Se edellyttää näkemyksellisyyttä ja tuo työhön vahvan arvoulottuvuuden. Tämä näkyy julkisella sektorilla erityisesti toimintaa ohjaavan arvoperustaisen poliittisen päätöksenteon kautta, mutta yksilötasolla arvoilla on oma merkityksensä myös valmistelu-, suunnittelu- ja toimeenpanotyössä.

Olemme tutkineet aluekehittämiseen liittyvää asiantuntijatyötä ja erityisesti aluekehittäjien työelämäosaamista. Tutkimuksemme aineisto on kerätty ryhmähaastatteluin Etelä-Pohjanmaalla.

Arvot kohdallaan

Aluekehittäjien kompetenssien tarkastelussa arvot liittyvät niin kutsuttuihin affektiivisiin valmiuksiin, jotka viittaavat laajemmin myös yksilöiden asenteisiin ja perustemperamenttiin. Tutkimuksemme perusteella aluekehitystyöhön liittyvien arvojen sanoittaminen koetaan hankalaksi, vaikka niiden merkitys työssä tunnistetaankin. Yksittäisiä arvoja tärkeämmäksi koetaan omien arvojen ja oman organisaation arvojen yhteensopivuus.

Ajoittain yksilöiden arvojen ja organisaation ajamien asioiden välille voi syntyä ristiriitaisuuksia. Esimerkiksi kaupunkikehittämisessä taloudelliset realiteetit ja kaupunkiympäristön muut arvot eivät aina välttämättä kohtaa keskenään. Tämä asettaa haasteen paitsi yksilöiden, myös aluekehitysorganisaatioiden sisäiselle pohdinnalle: Millaisia arvoja edustamme? Kuinka rakennamme työtämme eteenpäin vievää identiteettiä olematta liian poissulkevia? Kuinka tasapainottelemme erilaisten näkökulmien välillä?

Kutsumustyötä tahtolajissa?

Aluekehittäjien konatiivisissa valmiuksissa kyse on yksilön motivaatiosta ja tahdosta. Etelä-Pohjanmaalla keräämämme aineiston perusteella aluekehittäjien motivaatio oman, rakkaaksikin koetun alueen kehittämiseen on suuri. Ylipäätään aluekehittäjät näyttävät selvästi motivoituvan työnsä sisällöstä ja muista ns. sisäisistä motivaatiotekijöistä, kuten mahdollisuudesta työskennellä jatkuvasti uuden äärellä.

Tutkimuksemme valossa aluekehittämisestä piirtyy kuva kutsumuksellisena työnä, johon aluekehittäjät suhtautuvat jopa intohimoisesti. Tätä voi pitää tärkeänä lähtökohtana tulevaisuuden tekemisessä. Kuten yksi aluekehittäjä kiteytti: ”Täähän on supermotivoiva työ ihmisille, jotka rakastavat tätä aluetta.” Aluekehittäminen ei siis näytä olevan ensisijaisesti status- ja positiopeliä, vaan juurevaa työtä oman alueensa hyväksi. Asukkaana aluekehittäjä nauttii työnsä tuloksista myös itse.

Eipä aluekehitystyö silti pelkkää auvoa ole. Vaikka eri aluekehitystoimijat pyrkivät toimimaan parhaansa mukaan oman alueensa hyväksi, on eri toimijoiden tavoitteet toisinaan myös jännitteisiä ja jopa ristiriitaisia. Tämä huomio johtaakin tavallaan aluekehittämistyön ytimeen. Perimiltään se on nimenomaan erilaisten tavoitteiden ja näkemysten yhteensovittamista ja rakentamista sekä niiden linjakasta toteuttamista: yhteistä näkemistä, tekemistä ja kokemista.

Tutkimusjohtaja Jari Kolehmainen (kuvassa vasemmalla) & väitöskirjatutkija Jonne Parkkinen
Tampereen yliopisto, Johtamisen ja talouden tiedekunta

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 14.12.2020.

Kaupunki, joka katsoi nöyränä tähtiin?

Seinäjoen tuloa kaupungiksi vuoden 1960 alussa juhlittiin kahdesti. Uudenvuoden aattona 1959 järjestettyihin juhlallisuuksien kansanjuhlineen otti osaa 10 000 ihmistä. Loppiaisena 1960 järjestettiin kutsuvierasmenettelyllä vielä koko päivän kestäneet ”perustamisjuhlallisuudet”.

Juhlapäivä alkoi käynnillä sankarihaudoilla. Sotien päättymisestä ei ollut kulunut vielä 15 vuottakaan. Haudoilta jatkettiin juhlajumalanpalvelukseen Törnävän kirkkoon. Maakunnan hengellinen johtaja, Lapuan hiippakunnan piispa Eero Lehtinen piti saarnan, jonka sopivuudesta juhlakansalla oli jälkikäteen eriäviä mielipiteitä. Piispa peräänkuulutti uudelta kaupungilta nöyryyttä ja varotteli kaupungistumisen turmiollisesta vaikutuksesta:

”Tämän kaupungin niin kuin koko Etelä-Pohjanmaan lakeuden yllä kaareutuu Jumalan taivas kuin valtava pyhätön holvi. Tuolla maaseudulla on suorastaan pakko nähdä sen kimmeltävät tähdet – – Teiltä, kaupunkilaiset, tahtovat räikeät mainosvalot kätkeä tämän Jumalan luoman kauneuden. Ja minne tähtitaivas ei näy, siellä matelee pian mieli maassa ja henki askartelee maallisissa.

– Seinäjokelaiset, katsokaa pitkin >>Lakeuden ristiä<< ylemmäs ja ylemmät, kunnes näette Jumalan taivaan ja tähdet. ”

Kenties piispan ankarien sanojen taustalla vaikutti 1950-luvun lopulla käyty kiista piispanistuimen sijoituspaikasta Lapuan ja Seinäjoen välillä? Toisaalta onnittelujen lomassa nöyryyden muistutuksia jakoivat myöhemmin juhlapäivän aikana muutkin vaikutusvaltaiset henkilöt, kuten Vaasan läänin maaherra Gunnar Ahlbäck ja laihialaissyntyinen, sittemmin kurikkalaistunut maatalousministeri Toivo Antila. Seinäjokea esimerkiksi kehotettiin muistamaan, miten paljosta se sai kiittää muita nousustaan kaupungiksi.

Nöyryyden peräänkuuluttaminen kaupungin juhlahetkellä voi vaikuttaa tänä päivänä sopimattomalta. Ajat ja tavat olivat kuitenkin toiset. Seinäjoen tulo kaupungiksi oli myös järkyttänyt vanhaa aluejärjestelmää. Vaasasta katsoen syrjäiseen sisämaahan perustettu kaupunki oli nousukas, joka haastoi rannikon monisatavuotiset kaupunkiperinteet. Ympäröivän maakunnan näkökulmasta Seinäjoki oli puolestaan elintärkeä palveluiden keskus. Vaasa oli syrjässä. Toisaalta uusi kaupunki oli myös piikki maaseutumaisen maakunnan lihassa. Seinäjoen voitiin tulkita kasvaneen maalaiskuntien kustannuksella. Maaseudun ja kaupunkien väliset jännitteet olivat muutenkin suomalaisen yhteiskunnan kaupungistumisen kiihtymisen myötä kasvamassa 1960-luvun alussa, mihin niin piispa kuin maaherrakin puheissaan viittasivat.

Myös Seinäjoen kaupungin johto tunnisti uuden kaupungin aseman puun ja kuoren välissä. Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Martti Ilmari Kantele lausui kaupunginvaltuuston juhlakokouksen avajaispuheessa, kuinka voimakas maakunta oli tehnyt Seinäjoesta kaupungin. Kanteleen mukaan ”lakeuden uusi kaupunki” palveli koko Etelä-Pohjanmaan tarpeita.

Tänään Seinäjoen kaupungin 60-vuotisjuhlavuosi lähenee loppuaan. Juhlapuheet ovat jääneet koronan varjoon. Niitä ei kuitenkaan unohdeta. Eräänä päivänä joku onnellinen tutkija tekee löydön kaupunginarkiston syövereistä, lehtitalon tietokannasta tai kirjaston kokoelmista. Lukee, siteeraa ja taivastelee, millaista elämä olikaan ”avaruuden pääkaupungissa” vuonna 2020.

Aapo Jumppanen
yliopistotutkija
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti
Seinäjoen kaupunkiajan historiahankkeen pääkirjoittaja

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 30.11.2020.

Jatkuva kasvatus – toiveiden tynnyri vai kalevalainen Sampo

Metsien jatkuvan kasvatuksen kannatus lisääntyy. Sen vastapari, tasaikäismetsä, uudistetaan taimikoksi, harvennetaan ja päätehakataan. Jatkuvan kasvatuksen malli sisältää eri-ikäisiä puita vauvasta vaariin, ja kypsiä puita poimitaan talteen 15 vuoden välein. Kiistely näkyy avo- ja poimintahakkuiden vastakkainasetteluna, jonka liepeillä väännetään metsien kasvusta, hiilitaseesta, monipuolisuudesta, terveydestä ja vesistövaikutuksista.

Raaputetaan arki esiin ihanteista:

Nykymetsissä valmista eri-ikäisyyttä esiintyy vähän ja siihen päästään hitaasti. Alku houkuttaa, kun on lupa hakata arvokkaita tukkipuita, jättää pienempiä ja tehdä hakkuu voimakkaana, jotta metsä uudistuisi. Epävarminta on taimien syntyminen ja metsän pysyminen eri-ikäisenä eri kasvupaikoilla. Haaveena jatkuva kasvatus on kuin Kalevalan Sampo, joka jauhaa tasaisesti kaikkea hyvää ilman vaivaa ja kuluja. Ainut työ on korjata talteen kypsä sato. Mutta mitä sitten, kun myrsky reuhtoo ja korjuuvauriot lahottavat harvaksi hakattua puustoa, taimet eivät elvy tai uusia ei synny?

Synkistely sikseen, jatkuvalle kasvatukselle on edellytyksiä. Koivun ja männyn alla on usein kuusia, jotka voi jättää raivaamatta, vaikka ne haittaavat hakkuuta. Mutta jos kuusen kasvua havitellaan, maan on oltava viljava ja kostea. Sitä paitsi varjoa sietävät kuuset kehittyvät hyvin koivujen ja mäntyjen alta, mutta muita puulajeja sieltä ei tule. Puhtaassa kuusikossa ei jatkuva kasvatus kauaa vetele. Koivun ja männyn palautus vaatii ronskit otteet.

Jatkuvaa kasvatusta voi yrittää myös karuilla mailla, joilta omistaja ei liikoja puuta ja rahaa odota. Metsänhoito ei saa paljon maksaa. Karut metsät ovat männiköitä, jotka luonnostaan harvoina tai harvaksi hakattuina voivat taimettua luontaisesti ja kehittyä eri-ikäisiksi. Jatkuvaan kasvatukseen sopivia metsiä on etenkin ojitetuilla soilla, joita Pohjanmaalla riittää. Lisäpisteitä saadaan, kun pohjaveden syvyys tasoittuu vähentäen turpeen hajoamista hiilipäästöiksi ja vettymistä, joka aiheuttaa metaani- ja ravinnepäästöjä.

Mutta on tasaikäismetsälläkin pulmansa. Sitä pidetään tehokkaana, kun koko ala käsitellään yhtenäisesti ja koneellisesti. Tuottavuuden tehostumisesta huolimatta ollaan kustannuskriisissä. Maanmuokkauksen, istutuksen, taimikonhoidon ja harvennuksen kustannukset jatkavat nousuaan puun hintaan verrattuna. Tehokas hoito maksimoi puuntuotoksen, mutta monesti siihen ei ole enää varaa. Väistämättä tulee mieleen, että valitaanko jatkuva vai huonosti hoidettu tasaikäinen kasvatus.

Harhaan mennään, kun jatkuva ja tasaikäinen kasvatus nähdään ideologisesti toisensa poissulkevina, aivan kuin luomu- ja tehotuotanto maataloudessa. Arkimetsissä on paljon pienipiirteistä vaihtelua. Tutkimuksella, kokemuksella ja osaamisella voidaan kaavoista luopua ja saada aikaan monipuolisempia metsiä. Samalla alalla voi olla poimintahakattua eri-ikäistä ja harvenettua yksi- tai kaksijaksoista puustoa, uudistuvia pienaukkoja tai kaistaleita ja niihin syntyneitä taimikoita. Kaksi tai kolme puusukupolvea lomittain avohakkuiden välissä on jo suuri voitto, joten olisiko parempi puhua jatketusta tai jatkuvapeitteisestä kasvatuksesta?

On kuitenkin sanottava suoraan, ettei jatkuva kasvatus sovi kaikkialle. Karujen ja viljavien väliin jää lajasti metsämaita, puolukkatyypin kankaita ja soita, joille jatkuvan kasvatuksen tyrkyttäminen on itsepetosta. Lisäksi viljavimmat kankaat palkitsevat tehokkaan metsänhoidon niin, ettei niiden pitäminen vähäpuustoisina kannata jatkuvan uudistumisen toivossa.

Pentti Niemistö
tutkija
Luonnonvarakeskus, Seinäjoki

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 23.11.2020.

Lue myös Tutkijan lapsuudenmetsä poikii tietoa avohakkuun vaihtoehdoista

Digitalisaatio jatkaa voittokulkuaan

Automaatio ja tietotekniikka kehittyvät tällä hetkellä varsin nopeasti. Konenäkö, koneoppiminen, tekoäly, tarkka paikannus ja muut sovellukset auttavat meitä jo yleisesti monien asioiden lajittelussa ja seurannassa.

Mutta kauas on pitkä matka. Hiljattain televisiosta tuli mielenkiintoinen Prisma-dokumentti itseajavista autoista ja niiden monista haasteista. Vaikka koneet ovat jo varsin ”älykkäitä”, on ajoneuvon ajaminen niin haastava toiminto, ettei tietokone vielä siitä kunnolla selviydy avoimen liikenteen joukossa. Lisäksi ongelmia aiheuttavat vielä ihmiskuskit, joiden tarkkaavaisuus herpaantuu koneen ohjatessa. Automaattiajoneuvoihin liittyy myös erilaisia eettisiä ongelmia.

Mitä oppilaitoksissa Seinäjoella ja Vaasassa tehdään

Vaasan yliopistossakin on päätetty aloittaa Oulun yliopiston kanssa toteutettava autonomisten ja kestävien järjestelmien maisteriohjelma. Kestävä kehitys vaatii parempaa materiaalien kierrätystä, energian talteenottoa, logistiikkaa, paikannusta ja tiedonvälitystä sekä yhä useammin erilaisia ratkaisuja hoitaa autonominen itseohjaava järjestelmä. Niiden toteuttamisen menetelmiä ja tekniikoita halutaan opettaa entistä paremmin.

Epanetin puitteissa Vaasan yliopisto ja Seinäjoen ammattikorkeakoulu ovat yhteistyössä toteuttamassa Framiin paikannuslaboratoriota, jota voidaan hyödyntää tarkempaan paikannukseen mm. kuljetuslogistiikassa, tavaroiden ja esineiden seurannassa, sekä maatalouden ja metsätalouden paikkatietosovelluksissa. Lisäksi Framiin ollaan hankkimassa konetehoa tekoälylaskentaan, jotta infra mahdollistaisi aikaisempaa haastavampien ja enemmän laskentatehoa vaativien tekoälysovellusten kehittämisen ja tutkimisen.

Erilainen tilannetietoisuus vaatii useiden erilaisten mittaustietojen yhdistämistä. Esimerkiksi satelliittidataa, drone-kuvaa, esineiden internetin anturidataa, säätietoja ja muita tietoja voidaan nykytekniikalla yhdistää monilla tavoilla ja myös esittää innovatiivisia uusia käyttöliittymäratkaisuja virtuaalitodellisuuden ja lisätyn todellisuuden avulla.

Paluuta entiseen ei ole

Tietotekniikka on tullut monille entistä tärkeämmäksi välineeksi tänä vuonna, kun suuri osa kokouksista on siirtynyt etäkokouksiksi videoyhteyksien välityksellä ja esimerkiksi koronavilkut ja muut ratkaisut koronan jäljittämiseen tehdään ohjelmoiduilla sovelluksilla.

Yhteiskunta on jo nykyisellään äärimmäisen riippuvainen tietotekniikasta ja tietoliikenteestä, kun esimerkiksi pankkipalvelut ja maksaminen suoritetaan sähköisesti, ja kun lähes kaikki yhteiskunnan tieto on digitaalisessa muodossa. Näihin liittyy myös suuria riskejä tietovuodoista, kuten viimeaikaiset uutiset ovat meille opettaneet. Silti yhteiskunnan digitalisoitumista ja automatisoitumista ei voi estää. Kehitystä ei voi kääntää taaksepäin. Ihmiset haluavat asioiden sujuvan aiempaa helpommin ja automaattisemmin.

Timo Mantere
Sulautettujen järjestelmien Epanet-professori
Vaasan yliopisto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 16.11.2020.