Hyvä että kesäloma on aina kesällä

Juuri nyt, loman alkua odotellessa, päässäni soi taustamusiikkina Ne Luumäkien kesähitti kaukaiselta 80-luvulta. Jo kappaleen nimi kertoo kaiken: Kesäloma on kesällä.

Kun päästään kertosäkeeseen, faktat suorastaan vyöryvät lomaa odottavan henkilön tajuntaan:

”Hyvä että kesäloma on aina kesällä
Hyvä että kesäloma on kesällä
Eikä syksyllä, talvella eikä keväällä
Hyvä että kesäloma on kesällä”

Kyllä on viisaasti sanottu, ei voi kuin ihailla takavuosien pop-idolien monipuolista sanankäyttöä. Kesäloman pitäminen esimerkiksi marraskuussa ei tosiaankaan ole erityisen uskottavaa. Enemmänkin se herättää kanssakulkijoissa säälin sekaista hilpeyttä: ”Jaa-a, että ihan olet kesälomalla ja nyt on sitten hyvin aikaa etsiä Prismasta uutta toppatakkia. Tuo musta tuolla on aika kiva, hoikentava väri ja malli”.

Kesälomastakin voi kuulemma saada stressiä. Siksi aiheesta kirjoitetaan varsinkin iltapäivälehdissä viisaita, kymmenen kohdan ohjeita. Vaikka en ole laillistettu enkä edes laiton terapeutti, tässä oma tiivistetty ohjeistoni, kieltolauseina totta kai:

1. Älä siivoa keittiön yläkaappeja.
2. Älä laita herätyskelloa soimaan.
3. Älä lue iltapäivälehdistä kymmenen kohdan lomastressinvälttöohjeita.

 

– Nina Harjunpää –

P.S. Kesälukemista voi kaivaa vaikkapa uutiskirjeistämme.

Koekaniinina geenitutkimuksessa

Yliopistokeskuksen terhakat joukot etsivät aina välillä tutkimuksiinsa vapaaehtoisia koekaniineja, joita metsästetään rauhanomaisin välinein myös tästä lähipiiristä. Olen ehtinyt olla mm. keski-ikäisen naisen prototyyppinä virtuaalimaailmassa ja lounastajana muuttuvassa ruokailuympäristössä. Keväällä ilmoittauduin noin 300 muun eteläpohjalaisen uskalikon joukkoon geenitutkimukseen. Siinä tutkitaan, lisääkö tieto geeniperimästä motivoitumista terveyttä edistäviin elämäntapoihin. Uskallusta tämä koe-eläinkokemus vaatii aikaisempia osallistumisiani enemmän siksi, että nyt otetaan mm. verinäytteitä, mittaillaan ympärysmittoja ja  – hui kauhistus – rasvaprosentteja!

Geeniperimäänsä ja tautimahdollisuuksiansa voi aika näppärästi arvuutella tutustumalla vanhempiensa reseptivalikoimiin tai ihan vain katsomalla peiliin. Ainakin minun kuvani kirkuu kolesterolia ja diabetesta.  Silti mahdollinen tieto korkeaan kolesteroliin ja Alzheimerin tautiin altistavasta geenistä saattaa kolahtaa. Siksi kaikkien tutkimukseen osallistujien täytyi aluksi osallistua geeniperimää käsittelevälle luennolle. Sen jälkeen annettiin vielä miettimisaikaa ennen lopullista päätöstä lähteä mukaan tutkimukseen. Osa saa tietää geeninsä tutkimuksen alussa ja osa lopussa. Sekin vaihtoehto on annettu että tietoa ei tarvitse ottaa vastaan ollenkaan.

Yksi keväinen lauantai kului Y-talon laboratoriossa. Siellä valutettiin verta putkiloihin kolmeen eri kertaan.  Kaikkiaan putkiloita taidettiin täyttää yli kymmenen. Välillä haastateltiin ja mittailtiin. Aamupäivä vierähti yllättävän nopeasti, sillä tekemistä ja hyvää seuraa riitti. Koko joukko on jaettu useammalle päivälle. Minun kanssani saman lauantain oli valinnut noin 60 muuta. Ei voinut kuin ihailla järjestelyjen sujuvuutta. Tutkijoiden on muistettava suunnitella ja hoitaa monta yksityiskohtaa, jotka huomaa vain silloin, jos ne menevät pieleen.

Tutkimus jatkuu puolitoista vuotta. Verta valutetaan putkiloihin vielä ainakin kahdesti. Lisäksi tarjolla on muitakin aktiviteetteja. Pari päivää sitten sähköpostiin ilmestyi pyyntö täyttää ruoka- ja liikuntapäiväkirjoja. Menossa taitaa olla elämäni terveellisin viikko, heh heh. Eilisellä markettikäynnillä pullahyllyn kutsu kuului huomattavasti laimeampana kuin yleensä.

Tutkimuksesta löytyy juttu nettisivuiltamme.

P.S. Kehtaisko kuvan annoksesta kertoa ruokapäiväkirjassa?

– Nina Harjunpää –

Kasvaako lähin lähiruoka takapihallasi?

Oletko sinä niitä, jotka jo tammikuussa plaraavat siemenluetteloita ja kasvattavat ikkunallaan taimia kesän koitoksiin? Tai muisteletko silavasiivuja paistaessasi kaiholla kesäpossuasi, jonka nimi oli Nasse 2016, ja jonka tyhjä karsina odottaa jo tuoreet pehkut pöyhittyinä Nasse 2017:n saapumista?

Kotitarvetuotanto, eli omaan tarpeeseen viljely sekä erilaisten hyötyeläinten kasvattaminen, on kasvava ilmiö. Mikä ihmisiä motivoi kasvattamaan oman ruokansa? Onko kyseessä ikiaikainen tarve ”keräillä ja metsästää” vai kenties Veikko Huovisen Hamsterit -kirjassa kuvattu halu hamstrata varastoja talven varalle? Pääseekö kotitarveviljelyllä paremmin kiinni vuodenaikojen vaihteluun ja elämän kiertokulkuun? Onko taustalla halu opettaa lapsille, mistä ruoka tulee? Ovatko kotitarvetuotanto, lisääntyvä kokkausinnostus ja lähiruokabuumi osa samaa ilmiöperhettä?

Oli kuinka oli, ilmiö on joka tapauksessa tavattoman mielenkiintoinen. Siihen liittyy esimerkiksi ihmisten ja eläinten hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä. Aihetta voidaan lähestyä myös aluesuunnittelun kautta: Millaisia esteitä tai edellytyksiä taajamarakentaminen luo kotona tuotetulle ruualle?

Seinäjoen yliopistokeskuksessa aiheeseen on tarttunut monitieteinen työryhmä. Tavoitteenamme on selvittää muun muassa sitä, kuinka laajasta ilmiöstä on todella kyse, mikä tällä hetkellä motivoi ihmisiä omaan tuotantoon sekä millaisia ongelmia he ovat mahdollisesti kohdanneet.

Tutkimus aloitetaan nettikyselyllä, johon kaikki asiasta kiinnostuneet voivat vastata. Kotitarvetuotantoon liittyvän kyselyn ovat laatineet professorit Ari Hynynen (Tampereen teknillinen yliopisto), Leena Koivusilta (Tampereen yliopisto), Jarkko Niemi (Luonnonvarakeskus) ja tutkimusjohtaja Timo Nieminen (Helsingin yliopisto).

Käy vastaamassa itse ja kerro kyselystä myös tuttavillesi. Kysely aukeaa tästä linkistä. Se on auki 21.5.2017 saakka.

Lisätietoja Katja Marttunen katja.marttunen@hotmail.com, puh. 050 433 7930

 

– Nina Harjunpää –

Olennainen olevainen

On kivaa olla nainen. Ensiksikin, naisen vartalo on sisäisesti ja ulkoisesti tavattoman hieno järjestelmä. Olen viihtynyt sellaisen sisällä oikein hyvin jo useamman vuosikymmenen ajan. Sitä paitsi naisvartalo taitaa olla – auringonlaskun ohella – yksi taiteen kuvatuimmista aiheista. Erityisen mahtavaa on olla nainen Suomessa 2000-luvulla. Miksikö? Meille onnekkaille on tarjolla paljon mainioita asioita, joista ensimmäisinä tulevat mieleen antibiootit, mahdollisuus syntyvyyden säännöstelyyn, oma pankkitili ja trikoo. Sukkahousutkin ovat hieno keksintö.

Listani vaatii kai hieman perusteluja? Olen hiljattain lukenut useita kirjoja sekä suomalaisten että eurooppalaisten naisten ja perheiden historiasta.  Niiden lukeminen on paljon mielenkiintoisempaa kuin koulussa aikanaan päähän taotut sota-, kuningas- ja vuosilukuluettelot. Esimerkiksi Kaari Utrion Perhekirjaan on sullottu helposti sulavaan ja monipuolisesti kuvitettuun muotoon vuosisatojen verran eurooppalaisten lasten, naisten ja miesten historiaa. Tiina Miettisen Piikojen valtakunta taas tuo esille suomalaisen naisen, työn ja perheen historiaa 1600–1700-luvuilla.

Tietenkään ei menneidenkään sukupolvien naisten elämä  ollut pelkkää kurjuutta ja surkeutta. Iloja ja suruja, onnea ja onnettomuutta on tarjolla aina ja kaikille. Mutta esimerkiksi hygienia, terveydenhuolto ja lämpimät, loisettomat asumukset ovat meille nykyihmisille itsestäänselvyyksiä, joista esiäitimme eivät ole aina päässeet nauttimaan.

Siispä laitetaan puhtaissa kodeissamme lämmintä ja mukavaa trikoota ylle ja ravitsevaa ruokaa massuun. Sitten kipin kapin töihin ansaitsemaan rahaa omalle pankkitilille.

Hyvää naistenpäivää meille onnekkaille!

– Nina Harjunpää –

p.s. Naiset voivat myös tutkia ja opiskella. Ja arvatkaa mitä: aivan ilman holhoojan lupaa! Todistusaineistoa löytyy esimerkiksi täältä.

Ilahduttavan keltaista

Vastoin inhorealistista ja pessimismiin taipuvaista luonnettani päätin aloittaa tämän viikon listaamalla kolme keltaista asiaa, joilla on minuun kroonisesti ilahduttava vaikutus.

museokorttiEnsimmäinen asia liittyy Twitteristä löytämääni uutiseen, jonka mukaan vuosi 2016 oli museoille ennätyksellinen kävijävuosi.  Kuulun sukupuoleni ja ikäni perusteella ryhmään, joka kiertää innokkaasti museoita ja taidenäyttelyitä (ei siis kaukaa vaan ihan menemällä rakennuksiin sisälle). Kukkaroihimme sopii pirteän keltainen museokortti yhtä oivallisesti kuin huovutettu myssy kulttuuripersoonan päähän. Kortti on loistava keksintö, jota voi varmaan osittain syyttää ennätysvuodesta. Korttia heilauttamalla pääsee osalliseksi upeisiin elämyksiin ympäri Suomen. Ainakin minua se on innostanut tutustumaan uusiin kohteisiin ja käymään parhaissa näyttelyissä useampaankin kertaan. En ole ottanut selvää, millainen käyttäjäkunta kortilla on. Mutta olen varma että se tuottaa iloa muillekin kansanosille kuin keskiluokkaisille ja -ikäisille täti-ihmisille.

Siinä se on, kulkuneuvojen aatelinen!

Siinä se on, kulkuneuvojen aatelinen!

Toinen keltainen ilonaihe tulee suoraa Nurmoon Kourasta: potkukelkkani, jolla koen vauhdin huumaa maakuntakeskuksen pyöräteillä. Potkuttelu tekee talvista lähes siedettäviä. Kun hankin potkurin lähemmäs 20 vuotta sitten, tein välittömän varkaudenestovarmennuksen ja maalasin kelkan räikeän keltaiseksi. Räiskin siihen vielä varmuuden vakuudeksi sinne tänne punaisia ja sinisiä pilkkuja. Ainakin tuntomerkkien kertominen olisi poliisilaitoksella helppoa. Kelkkani on saanut olla rauhassa, kiitos värin ja vaijerilukon, jolla pulttaan kelkan aamuisin teknologiakeskus Framin pyörärekkiin. Siinä suomalaiskansallisen tuotekehityksen helmi kohtaa nykyajan dynaamisen innovaatioilmapiirin.

Kolmas keltainen ilopilleri on hyvältä tuoksuva kevätesikko. Niitä on taas alkavan kevään kunniaksi myynnissä kukkakaupoissa. Jos kasvin saa pysymään hengissä, ryppyisten lehtien keskeltä nousee pitkään uusia nuppuja. Kukkien helmeilevästä heleydestä tulee mieleen tämä musiikki. Pienet ystävälliset kukat valavat uskoa siihen, että valo voittaa tänäkin keväänä.

– Nina Harjunpää –

Väitöstutkimus paloittelee eteläpohjalaisen yksinasumisen

Helsingin yliopiston tutkija Urszula Zimoch törmäsi suomalaisten yksinasumiseen huomatessaan, että suuri osa hänen opiskelukavereistaan asui yksin. Ystävät puolestaan kertoivat isovanhemmistaan, jotka asuivat yksin. Ilmiö alkoi kiinnostaa puolalaislähtöistä Urszulaa niin paljon, että hän päätti ottaa sen väitöskirjansa aiheeksi.

Puolassa asuminen yksin on huomattavasti harvinaisempaa.
– Siihen ei ole kerta kaikkiaan varaa. Opiskelijat asuvat vanhempiensa kanssa, isovanhemmat lapsiensa perheiden kanssa. Keski-ikäiset eivät ehdi asua yksin, koska he jakavat kotinsa aikuisten lapsiensa, ikääntyvien vanhempiensa tai molempien kanssa. Tähän vaikuttaa varmasti myös erilainen kulttuuri, Urszula pohdiskelee.

Aineistokseen hän valitsi Etelä-Pohjanmaan ja vuoden 2014. Numeroiden murskauksessa hän käyttää tilastotieteen menetelmiä. Yksinasumisen lisäksi muuttujia ovat ikä, sukupuoli, asuinkunta ja kaupunki-maaseutu -alueluokitus. Siinä on seitsemän luokkaa harvaan asutusta maaseudusta sisempään kaupunkialueeseen. Etelä-Pohjanmaalta löytyvät kaikki luokat.

Alueelliset erot suuria

Vuonna 2014 eteläpohjalaisista naisista 19 % ja miehistä 16 % asui yksin. Se jo tiedetään, että kunnittain erot ovat varsin suuria: Eniten yksin asuvia miehiä oli Karijoelta (21 %), naisia taas Seinäjoella ja Isojoella (22 %). Vähiten miehet asuivat yksin Alajärvellä (12 %), naiset Evijärvellä ja Ilmajoella (14 %). Kun eteläpohjalaiset yksinasujat jaetaan alueluokituksen mukaan, ääripäillä on isoja eroja. Sisemmällä kaupunkialueella, joka on käytännössä Seinäjoen keskusta-alue, naisista 42 % ja miehistä 34 % asuu yksin. Harvaan asutulla maaseudulla vastaavat luvut ovat naiset 14 %, miehet 19 %.

– Olen yhdistänyt eri tilastoja ja jakanut yksinasujat iän ja sukupuolen mukaan kunnittain vielä alueluokituksen mukaan pienempiin osiin. Seuraavaksi pääsen tekemään ajoja ja ristiintaulukoimaan eri muuttujia, Urszula kertoo selvästi sormet syyhyten. Jäämme odottamaan, mitä kaikkea hän vielä saa aineistostaan irti.

Apua palvelujen suunnitteluun

Urszulan tutkimusaihe on hyvin ajankohtainen. Yksinasuminen lisääntyy iän myötä. Samalla kasvaa myös terveys- ja sosiaalipalvelujen tarve. Urszulan toiveena on kehittää menetelmiä, joilla väestötietoja voitaisiin tarkemmin käyttää hyödyksi palveluja suunniteltaessa ja niiden tarpeita ennakoitaessa. Myös tieto ikähaitarin toisen pään yksinasujien sijoittumisesta maakunnan kartalle saattaa kiinnostaa päättäjiä: työikäiset, hyvätuloiset yksineläjät ovat kunnille edullisia asukkaita.

-Nina Harjunpää-

 

Tutustu myös Ruralia-instituutin aluetaloudellisen arvioinnin tutkimusryhmään.

Sata kesää tuhat työtä

Suomen demokraattisen tasavallan yhteiskuntajärjestelmä perustuu luottamukseen ja vakauteen: aurinko nousee aamulla (paitsi kaamosaikana), iltauutiset luetaan kello 20.30, äänioikeus on yleinen ja yhtäläinen (jopa naisille), poliisi suojelee kansalaisia, oppivelvollisuus takaa lukutaidon, lain edessä kaikki ovat tasavertaisia, verot maksetaan ajallaan ja torstaisin syödään hernekeittoa.

Toisinkin voisi olla.

Minua ravistellut nuoren tasavallan alkuvuosille ajoittuva kuvaus luottamuksen puutteesta on Antti Tuurin romaani Ikitie. Siinä kirjan päähenkilö, Jussi Ketola, muilutetaan Etelä-Pohjanmaalta Karjalan autonomiseen tasavaltaan 1930-luvulla. Kirja on kertomus täydellisestä ja koko yhteiskunnan läpäisevästä epäreiluudesta. Teki mitä teki, aina saa Ketola turpiinsa. Mihinkään tai keneenkään ei voi luottaa. Muiluttajia ja heidän tukijoitaan ovat kirjassa ne, joihin me nykysuomalaiset olemme tottuneet luottamaan: opettajia, lääkäreitä, apteekkareja, nimismiehiä, pappeja.

Vapaa tutkimus on yksi tapa ylläpitää yhteiskunnan avoimuutta ja sitä kautta luottamusta.  On ihan kiva tietää, että joku on varmistanut vaikkapa lääkkeiden tai sähkövehkeiden turvallisuuden. Meillä uskalletaan tutkia jopa vallankäyttöä ja -käyttäjiä. On kyse sitten ulko-, talous-, sisä- tai mistävainpolitiikasta, niiden tutkimus lisää päätöksenteon läpinäkyvyyttä ja kansalaisten oikeusturvaa.

Historiankin tosiasiat tutkitaan ja tunnustetaan. Suomi ei noussut puhtoisena ja valmiina demokratiana Suomenlahden aalloista. Matkan varrella on touhattu sitä sun tätä. On harhailtu, haparoitu ja päästy taas hyvälle reitille. Hetkittäin on taidettu seilata lähinnä tuurilla. Mutta koko matkan ajan ovat viisaat naiset ja miehet yrittäneet tahoillaan hoitaa leiviskänsä kunnolla. Siitä kiitollisina me voimme nyt kohta satavuotiaassa Suomessa luottaa siihen, ettei muilutusta sallita, aurinko nousee ja torstaisin syödään hernekeittoa – myös kasvisversiona.

 

– Nina Harjunpää –

 

Tämä pakina ja paljon juttuja Epanet-verkostosta löytyy Seinäjoen yliopistokeskuksen tiedotuslehdestä 2/2016. Lehden pdf-versio aukeaa tästä linkistä. Jos  Flash-muoto kiehtoo enemmän, se aukeaa tästä.

Kolme miestä ja divaani

Ahtaudessa tieto tiivistyy

Millainen soppa syntyy, kun vajaan viidentoista neliön työhuoneeseen tungetaan kolmen työpisteen, divaanin ja konekiväärin lisäksi insinööri, lakimies ja matemaatikko?  Murskattuja egoja, oikeusjuttuja, murtuneita raajoja? Ei toki. Virallisesti kolmikon uurastuksen tulokset ovat oikeustieteen, matematiikan ja tietojenkäsittelytieteen jatko-opintoja ja väitöskirjoja. Mutta koska virtaa riittää, sivutuotteitakin syntyy.

Opintojen, ruuhkavuosien ja lapsiperheiden arjen lisäksi kolmikkoa yhdistää lähes rajattomalta vaikuttava kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin ja elämän eri ilmiöihin. Tästä uteliaisuudesta ja avarakatseisuudesta poikii jännittäviä sivujuonteita esimerkiksi kunnallispolitiikkaan, yhdistyselämään sekä lasten ja nuorten kerhotoimintaan. Kolmikkoa yhdistää myös kiinnostus tekniikkaan, erityisesti kaikkeen peleihin ja lisättyyn todellisuuteen liittyvään. Huoneessa työstetään mitä mielikuvituksellisimpia monitieteisiä ja -taitoisia sivuprojekteja, joissa yhdistetään kolmikon kaikkien jäsenten osaamista ja verkostoja.

Laajennetun todellisuuden hiekkalaatikko lanseerattiin tammikuun Tietoprovinssissa. Nyt työn alla on Maxim-konekivääripeli, jonka Space pigs -prototyyppiä yleisö pääsi kokeilemaan elokuussa yliopistokeskuksen Timo-luokassa. Pelissä hyödynnetään liikkeentunnistusta ja peliohjaimena toimii ensimmäisen maailmansodan aikainen deaktivoitu konekivääri. Pelin kehittelyyn on leivottu kansainvälinenkin ulottuvuus, sillä grafiikka on ostettu indonesialaiselta ja yhdysvaltalaiselta alihankkijalta.

Palkittu kolmikko

Kaiken muun aktiivisuutensa lisäksi tämä avulias joukko raivaa aika auttaakseen muita Seinäjoen yliopistokeskuksen tutkijahotellin tutkijoita esimerkiksi tilastotieteen ja tietojenkäsittelyn kimuranteissa ongelmissa. Miesten taidot, kyvyt ja koetellut kansalaiskunnot on noteerattu koko yliopistokeskuksessa, sillä kolmikko palkittiin ansioituneesta työstään Tutkimuksen ja koulutuksen gaalassa 10. marraskuuta.

Ja jos jotakuta jäi mietityttämään otsikossa mainittu divaani, niin matemaattisia ongelmia pystyy kuulemma ratkomaan parhaiten vaakatasossa.

 

Yläkuvassa vasemmalta oikealle:

  • DI Jussi Rasku, Jyväskylän yliopisto, tietojenkäsittelytiede
    Tutkimusaihe: Kohti kuljetusten optimointijärjestelmien automatisoitua käyttöönottoa
  • FM Mikko Männikkö, Helsingin yliopisto, matematiikka
    Tutkimusaihe: Peliteoria ja riippumattomuusystävällinen logiikka epäfregeläisen logiikan näkökulmasta
  • OTM Tommi Niemi, Helsingin yliopisto, oikeustiede
    Tutkimusaihe: Hankinnan ja hallinnon rajalla

– Nina Harjunpää –

 

kolmikko3

Tommi (vas.) ja Jussi tutkijahotellin Timo-luokassa testaamassa, kuinka avaruuspossupeli pelittää.

 

 

 

kolmikko4

Joskus voi matemaatikkokin ajautua pulmineen nurkkaan

Väline sumentaa tarkoituksen eli tapaus #digiloikka

Vieraskynä: Anne Rongas

Elämme mustavalkoisuuden media-aikaa, koska on helppoa laatia vetäviä klikkiotsikoita kärjistäen asiat näyttämään niin tai näin. Sekä-että on hankalaa, koska pitää ajatella systeemisesti, ottaa huomioon laajempi perspektiivi ja useita tulokulmia.

Filosofia tuli lukioihin pakolliseksi oppiaineeksi reipas 10 vuotta takaperin. Tavoitteena oli erityisesti rikastuttaa nuorison ajattelun taitoja. Pakollinen filosofia on hiukan paradoksaalista. Filosofian ytimessä elää ajattelun vapaus, liikkuva ajatus, ihmettely ja tutkiminen, asioista selvää ottaminen, perusteiden selvittäminen ja perusteleminen.

Olen viime aikoina ahkerasti ihmetellyt sitä, miten vallattomasti yleistyy koulutuksen suunnanmäärittäjänä käsite digiloikka. Mitä sillä tarkoitetaan? Yleissilmäyksellä näyttäisi olevan Troijan hevonen, jolla yritetään puskea kaikenlaista sähköistä ja digitaalista oppimisen arkeen. Puhujat tarkoittavat sillä kymmeniä tai ehkä satoja eri asioita. Niin hehkuttajat kuin vastustajat.

Annan kaksi perusesimerkkiä opiskelusta, jossa mustavalkoinen digiloikka-höpötys saa minulta kyytiä: lukeminen ja kirjoittaminen.

Kirjoittaminen: Käsin paperille kirjoittaminen on aivojen ja motoriikan kannalta tärkeä taito. Muistiinpanojen tekemiseen käsinkirjoittaminen on usein toimiva menetelmä. Työelämässä saan huvittuneita nauruja siitä, että käytän paperikalenteria. Koska jaettu sähköinen kalenteri on yhteisten aikojen synkronointiin verraton, pidän sitäkin ajan tasalla, mutta muistini toimii moitteetta yhteen käsinkirjoittamisen ja paperikalenterin viikkonäkymien kanssa. Käsinkirjoittamisella on äärimmäisen hyvät puolensa. Mutta se on myös hidasta ja hankalaa. Pitkiä tekstejä ja asia-artikkeleita tai viestejä ihmisille kirjoitan mieluiten koneella tai mobiililaitteella. Puhumalla kirjoittaminen on mainio uusi kirjoittamisen muoto, jota käytän tilanteissa, joissa joko pitää litteroida käsinkirjoitettuja tekstejä tai lähettää tekstiviesti liikkeellä ollessa. Kirjoittaminen elää. Emme enää hakkaa savitauluille emmekä taiteile vasikannahalle. Lisää aiheesta verrattomassa Future Tensen jaksossa: Does handwriting have a future (Suomikin mainittu, eikä ihan oikein ymmärrettynä, mutta ei kannata pysähtyä siihen vaan kuunnella koko ohjelma).

Lukeminen: Paperiset kirjat ovat mainioita. Niitä voi lukea sähköttömissä olosuhteissa, ne ovat kauniita, niihin voi tehdä merkintöjä, niistä näkee, missä oma lukeminen on menossa, niitä voi vaihtaa, lainata, kierrättää tai pitää näytillä. Lukeminen on laajempi asia kuin paperikirjojen lukeminen. Ja kirja on laajempi asia kuin paperikirja. En mene näihin kumpaankaan nyt syvemmin. Vaan haluan kertoa, että lukemisen imuun päästyä ei ole lukijalle juuri mitään väliä, mikä on kirjan formaatti. Olen kirjojen rakastaja ja himolukija. Kun vertaan 500-sivuisen kiehtovan romaanin lukukokemusta paperikirjana ja e-kirjana, niin e-kirjan keveys on ainut asia, jota vertailusta voi sanoa. Ainut e-aineistojen lukemisen miinus on se, ettei pitkiä tekstejä ole mitään järkeä lukea tietokoneen näytöltä. Sitä vastoin minä ikänäköikäinen mummo olen lukenut esimerkiksi Juhani Ahoa ja Eino Leinoa kännykältä hurmioituneena ja hurahtanut heihin ihan toisella lailla kuin kouluaikana. Enoni (s. 1937) ei lue enää mitään muuta kuin digikirjoja ja hän, jos kuka on lukemisen grand old gentleman. Kovin kapeasti on e-kirjojen lukemista käsitelty artikkeleissa, joita olen nähnyt. Vankkoja mielipiteitä ovat esittäneet myös henkilöt, jotka eivät ole itse lukeneet e-kirjoja. Esimerkiksi ensi viikolla tentin Turun Avoimeen yliopistoon kurssin aloitustentin, jonka kaikki artikkelit luen tablet-laitteelta. Säädän näytön sopivaksi, illan tullen poistan yhdellä napauksella sinisen valon. Enkä tässä nyt mene syvemmin siihen, miten digitaalinen lainaaminen, muistiinpanot, sanakirjat ja yhteisöllinen lukeminen ovat e-kirjan kanssa hipauksen päässä. Sen vaan sanon, että on autuaan helppoa hakea tarvittava tieto e-kirjasta verrattuna saman asian hakemiseen paperikirjoista (ensin pitää muistaa, mikä kirja, sitten pitää löytää se kirja ja sitten pitää vielä löytää, missä kohdassa sitä kirjaa ja kuten eilen, en löytänyt paperikirjasta puolessa tunnissa, löysin e-kirjasta 10 sekunnissa). Mutta että siis paperikirjat ovat ihania!

Hesari repäisi ihan hyvän lööpin juuri aiheesta: ”Koulujen sähköiset materiaalit saavat kovaa kritiikkiä – Kallion lukion abiturientit haluavat kynän ja paperin takaisin”. Kyllä joo, kynällä on hyvä kirjoittaa paperille, mutta niin on myös erilaisilla sähköisillä apulaisilla. Istumista ja ruudulle tuijottamista tulee liikaa? No hei, kirjoittaminen sujuu kävellen ja sanellen. Samalla kognitiivisesti voi palata sulkakynän aikaan (viite edellä linkittämään australialaisohjelmaan). Ja jos ruudulta lukeminen aiheuttaa migreeniä eikä ole mahdollisuuksia käyttää silmä- ja hartialihasystävällisiä lukulaitteita tai mobiililaitteita, niin kuuntelemalla lukeminen on upea mahdollisuus. Samalla voi lenkkeillä raikkaassa ulkoilmassa. PDF-kirjat ovat mainettaan parempia, koska niitä voi kuunnella eikä robottilukija ole mitenkään tylsä, suomalainen Sanna lukee kauniilla äänellä.

Jatko-opinnoissa ja työelämässä on monilla aloilla kyettävä kirjoittamaan ja lukemaan monin tavoin. Muutenkin kuin kynällä ja paperilta. On helppoa valittaa ja löytää negatiivista kaikesta. Vanha on hyvää ja vanhaa hyvää ei sovi hukata. Mutta on myös paljon uusia mahdollisuuksia, joista on ihmiselle suurta iloa. Kuten esimerkiksi itse olen kovin iloinen siitä, miten digitaalisesti voi piirtää ja maalata ilman vettä ja tärpättiä.

Siis: Väline sinänsä on keino. Ihmisillä on taipumiksia erilaisiin välineisiin ja keinoihin, mutta ihmiset voivat myös oppia vanhojen tuttujen lisäksi uusia välineitä ja keinoja. Väline ei ole itsetarkoitus. Tärkeintä on, miten tavoitteita saavutetaan ja oppimisen osalta, miten asioita ja taitoja opitaan.

tumblr_m3sqjqmof31rtmruxo1_1280

Oodi ohjausryhmille

Tohtiiko tätä edes julkisesti tunnustaa, mutta minä pidän hankkeiden ohjausryhmien kokouksista. Ne ovat tavattoman elähdyttäviä. Olen vuosien mittaan osallistunut ohjausryhmiin eri rooleissa: hankevetäjänä, rahoittajana, hallinnoijana, jäsenenä, puheenjohtajana tai sihteerinä. Omat näkökulmat ovat avartuneet roolissa kuin roolissa. Ryhmissä saa tutustua uusiin ihmisiin ja asioihin. Hetkittäin voi olla peräti hauskaa.

Toimivasta ohjausryhmästä on paljon hyötyä sekä asialle että asianosaisille. Kokouksien kulkuun ja henkeen voi itse vaikuttaa. Jos kaikki istuvat paikalla puhumattomina tai nuivasti kuittaillen niin eipä ole kenelläkään kivaa. Siihen vielä mausteeksi hankevetäjä, joka esittelee menneitä ja tulevia huonosti valmistautuneena ja lattialle puhuen niin hoh hoijaa. Pieleen menee silloinkin, kun puheenjohtaja paukuttaa pykäliä konekiväärityylillä eikä anna tilaa keskusteluille. ”Vartissa valmista” ei ole hyvä tavoite.

Mikä tekee ohjausryhmästä hyvän? Mielestäni ensimmäinen sääntö on se, että kaikki paikalla olevat ymmärtävät, ettei kyseessä ole mikään totuuskomissio tai oivallinen tilaisuus hankevetäjän sakinhivutukseen. Hanke, jota ohjausryhmässä edistetään, on ”meidän”, ei ”teidän” eikä varsinkaan ”sinun”. Kukaan ei edusta, kaikki osallistuvat.

Toinen sääntö liittyy valmistautumiseen. Ryhmän jäsentä ilahduttaa ajoissa saatu ja selkeä materiaalipaketti. Hankevetäjä puolestaan pyyhkii onnen kyyneleitä huomatessaan kokousväen tutustuneen materiaaleihin etukäteen ja löytäneen muutakin kommentoitavaa kuin kirsotitusvirseet. Kirsikkana kakun päälle tulee vielä mielenkiintoisia tärppejä esille nostava esittely, joka hurmaa kuulijat. Rehellisyyskin riisuu aseista. Ongelmakohdat voi tunnustaa ja pyytää niihin neuvoja. Sitähän varten ohjausryhmä on olemassa, vetäjän tukena tuomassa asiantuntemusta, kontakteja ja ideoita asian edistämiseksi.

Näilläkin säännöillä selviää, mutta tasapainon vuoksi pitäisi keksiä vielä kolmas. Se voisi kuulua vaikka näin: Jos arvostelet, ehdota myös vaihtoehtoa. Torppaaminen on helppoa. Tosin jotkut kuvittelevat sen olevan tervehenkinen merkki kyvystä kriittiseen ajatteluun. Ei ole. Asioita pitää kaataa aina eteenpäin. Muuten ei kehitys kehity.

 

– Nina Harjunpää –