Myytinmurtajia ja tarinankertojia

Lapsen kysymys pysäytti: miksi sinä tutkit? Ei mitä, vaan miksi.

Me historiantutkijat olimme ennen tarinankertojia. Enkä tarkoita nyt satujen sepittämistä, vaan kansojen, tieteen ja kulttuurin vaiheiden tarinoittamista. Historiantutkijat rakensivat kertomuksia siitä, millaisia yhteisöt ovat ja miten ne ovat kehittyneet.

Nykyinen historiakäsitys on monella lailla toisenlainen. Emme enää usko suuriin kehityskertomuksiin tai aatteiden määrittämiin historiatulkintoihin. Se on hyvä, sillä menneisyys on aina moniääninen ja värikäs, ja tulkinnat siitä muuttuvat ajan ja tarkastelijoiden mukana.

Samalla historiantutkijat ovat muuttuneet yhä useammin myytinmurtajiksi. On trendikästä osoittaa, että menneen maailman tarinat olivatkin rakennettuja, eivät viimeisiä totuuksia. Että uskomukset menettävät uskottavuutensa, kun ne irrotetaan oman aikansa käsityksistä.

Rakentaja ja purkaja, kaksi vastakkaista roolia. Vanha ja uusi. Mutta ehkä se vanha voisi olla myös uusi?

Parin viime vuoden aikana olen saanut olla rakentamassa erityisesti kahta yhteisöllistä tarinaa. Nyt alkusyksystä valmistui Kuortaneen pitäjänhistorian käsikirjoitus. Se oli monessa kohtaa uuden tarinan aukikirjoittamista ja rakentamista.

Minulle kuurtanelaasten historia näyttäytyy tarinana nokiottista, jotka oppivat hyödyntämään suhdanteita ja hankkimaan elantonsa monesta lähteestä. Yritteliäistä oman onnensa sepistä, jotka uskoivat, että menestyminen oli ensi sijassa kiinni ihmisestä itsestään. Ittellisistä, joiden elämää ohjasivat vahvat perinteet ja kotiseutuun kiinnittyminen. Itsenäisistä ja itsepäisistä, jotka lähtivät varovasti uudistuksiin, mutta voimalla yhteistyöhön, silloin kun siitä nähtiin olevan hyötyä.

Mutta tarinoita voi – ja pitääkin – katsoa myös eteenpäin. Veteraaniperinnejärjestöissä olen päässyt pohtimaan vanhan tarinan uudelleen sanoittamista ja sen siirtämistä uudelle sukupolvelle.

Suomen selviämisen ja vapauden turvaamisen tarina on tuttu meille vanhemmille, mutta tämän päivän nuorista monet eivät ole koskaan tavanneet sotiemme veteraania, eivät kuulleet millaista sodassa oli ja miksi sitä käytiin. Siksi uudessa ajassa veteraanien perintöä joudutaan ja saadaan viedä eteenpäin myös uudenlaisilla menetelmillä, erityisesti digitaalisesti ja koulujen kautta.

Molempien tarinoiden kertominen tuntuu merkitykselliseltä. Sillä välillä tuntuu, että nykyään me puramme enemmän vanhaa kuin rakennamme uutta.

Me tämän päivän ihmiset osaamme totisesti murtaa myyttejä. Me kaadamme muureja ja naureskelemme ylimielisesti menneisyyden uskomuksille. Koska meille elämä on tässä ja nyt, ja minä olen tärkeämpi kuin me.

Siksi varsinkin nyt, kun yhteisöllisyytemme pirstaloituu samanmielisten kupliksi, tarvitaan yhteisten tarinoiden rakentajia ja kertojia. Historiantutkimuksessa ja muutenkin.

Yhteisten tarinoiden kautta voimme nähdä itsemme osana pitkien, vaikka muuttuvienkin perinteiden ketjua. Voimme tuntea kuuluvamme samaan porukkaan. Ja samalla ymmärrämme paremmin asettua toiseen asemaan, ymmärtää myös toisenlaista näkökulmaa.

Siksi minä tutkin. Koska haluan rakentaa yhteisiä tarinoita. Tarinoita, joiden arvoa ei mitata tulessapalamattomilla totuuksilla, vaan yhteiseksi koetuilla juurilla ja yhteisön rakentamisella. Tarinoita, jossa etsitään ja määritetään sitä, mitä me olemme yhdessä ja minne me haluamme yhdessä mennä.

Koska me olemme kaikki osa yhteistä tarinaa.

Teppo Ylitalo
Tarinankertoja Helsingin yliopiston Ruralia-Instituutissa, Suomen kotiseutuliitossa, Tammenlehvän Perinneliitossa ja Sotien 1939–1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistyksessä.

Puhueenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 6.12.2021.

Tepon kuva: Benjam Pöntinen

Jatkuva oppiminen kantaa pitkälle  

Jatkuva oppiminen on osaamisen kasvattamista, päivittämistä sekä yksilöllisiä koulutuspolkuja elämän ja työuran eri vaiheissa. Työelämä ja osaamisvaatimukset muuttuvat nopeasti. Teknologinen muutos vaikuttaa työtehtäviin, uudet työt syntyvät pääosin korkeaa osaamista edellyttäville aloille. Kehitys on niin nopeaa, että pelkästään nuorten koulutusta uudistamalla siihen ei kyetä vastaamaan. Tarvitaan yhä enemmän työikäisten osaamistarpeet huomioon ottavaa koulutustarjontaa sekä työn ja osaamisen liiton vahvistamista. Opetus- ja kulttuuriministeriön selvityksessä ennustetaan, että vuoteen 2035 mennessä kaikista työpaikoista 40 prosenttia edellyttää ammatillista koulutusta ja 60 prosenttia korkeakoulutusta. Tämä muutos vaatii ennakointia.

Jatkuvan oppimisen monipuolinen tarjonta avoinna kaikille

Vetovoimainen ja monipuolinen osaamistarpeisiin vastaava koulutus on keskeistä nyt ja tulevaisuudessa. Me Jatkuvan oppimisen viisikko olemme eteläpohjalaisena verkostona mukana tässä edistystyössä.

Tarjoamme vapaan sivistystyön ja ammatillisen koulutuksen opintoja sekä ammattikorkea- ja yliopistokoulutusta kaikille kiinnostuneille. Meille ovat tärkeitä laadukas osaamisen kasvattaminen, yksilölliset opintopolut ja osallisuutta tukeva ohjaus.

Tutkintotavoitteisen koulutuksen lisäksi tarvitaan myös ei-tutkintotavoitteellisia, pienempiä osaamiskokonaisuuksia, ja täsmäkoulutusta työuran eri vaiheissa. Jatkuva oppiminen tapahtuu työn ohessa, mutta toisaalta myös työelämän ulkopuolelle jäävät sekä alan vaihtajat on saatava mukaan, ja heille pitää tarjota joustavia vaihtoehtoja.

Oppiva organisaatio = tuloksellisempi organisaatio

Yritykset ja muut työorganisaatiot voivat vastata jatkuvalla oppimisella työelämän muutoksiin. Jatkuvaan oppimiseen sitoutuminen voi olla yritykselle menestystekijä, jolla se pärjää koko ajan muuttuvassa maailmassa. Olemassa olevan henkilöstön osaamisen päivittäminen ja kehittäminen nykyvaatimuksia vastaavaksi on vähintään yhtä tärkeää kuin uusien osaajien rekrytointi. Panostamalla henkilöstön jatkuvaan kouluttamiseen tuetaan yrityksen elinvoimaisuutta ja säästetään resursseja pitkällä aikavälillä.

Mutta kuka ehtii kouluttautua kiireisessä arjessa? Ratkaisuja on tärkeää hakea monin eri keinoin. Aktiivinen jatkuva oppiminen organisaatiossa vaatii toteutuakseen rohkeaa johtamista ja tulevaisuuteen katsomista. Työntekijän mahdollisuudet kehittää omaa osaamistaan lisäävät työhön sitoutumista sekä kokemusta työn merkityksellisyydestä. Parhaimmillaan yksilöiden kyvyt ja oppimismyönteinen työkulttuuri muodostavat oppivan organisaation, joka tuottaa tulosta ja innovaatioita sekä lisää työn tuottavuutta.

Henkilökohtaistamisella tunnistamme yksilön osaamisen, vahvuudet ja kehittämisen tarpeet. Yksilöllisten ura- ja opintopolkujen tukeminen on jatkuvan oppimisen ja ohjauksen ydintä.

Jatkuva oppiminen sisältää oppimisen myös työelämän ja koulutuksen ulkopuolella. Harrastukset sekä vapaaehtois- tai yhdistystoiminta opettavat uusia taitoja, tuottavat uutta osaamista ja laajentavat verkostoja. Nämä kaikki auttavat työllistymisessä ja työelämässä menestymisessä.

Yhteistyöllä yhä parempia palveluja

Työelämän ja koulutusorganisaatioiden yhteistyön merkitys tiedetään, mutta osaamistarpeiden ennakointityötä, yhteistyötä ja analysointia tarvitaan yhä enemmän. Ratkaisevat tekijät ovat yhteiset tavoitteet, tiivis yhteistyö sekä tietoisuuden lisääminen puolin ja toisin.

Etelä-Pohjanmaan Jatkuvan oppimisen viisikko on mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa yhdessä yritysten ja alueen toimijoiden kanssa jatkuvan oppimisen palveluita tarpeita vastaaviksi. Lähde mukaan jatkuvaan oppimiseen – se kannattaa aina!

Jatkuvan oppimisen viisikko

Teija Pitkäkangas, koulutusvalmentaja, Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys
Mari Kekola, asiantuntija, Seinäjoen yliopistokeskus
Sanna Valkosalo, projektikoordinaattori, SeAMK
Laura Ekberg, historiatieteiden ja valtio-opin opettaja, Etelä-Pohjanmaan opisto
Merja Kaateikko, projektisuunnittelija, Sedu

Kuvassa vasemmalta oikealle: Sanna, Teija ja Mari

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 29.11.2021.

Muuttoliikekeskustelu kehittämisen keskiöön 2020-luvulla

Kansainvälinen ja maan sisäinen muuttoliike ovat aina muokanneet suomalaista yhteiskuntaa. Erityisesti maan sisäisen muuttoliikkeen vaikutus yhteiskunnan rakenteisiin ja eri alueiden elinvoimaan on ollut hyvinkin perusteellisesta. Silti julkinen keskustelu erityisesti maan sisäisestä muuttoliikkeestä on usein yllättävän ohutta. Esimerkiksi puhuttaessa pitkänmatkan muutosta alueelta toiselle keskustelu ”vetovoimasta” ja ”pitovoimasta” vie huomion osin sivuun ilmiön ytimestä. Keskustelu voi olla jopa harhaanjohtavaa, koska se luo mielikuvaa ihmisistä valitsemassa mielensä mukaan vetovoimaisinta paikkaa laajasta vaihtoehtojen valikoimasta. Todellisuudessa yksilön silmissä valintojen kentälle nousee yleensä vain hyvin harvoja vaihtoehtoja. Pääsääntöisesti naapurikuntia pidemmälle muutetaan elämän aikana vain kerran tai kaksi, jos lainkaan. Puhetta ja tekemistä olisi suunnattava enemmän muuttoliikettä merkittävästi ohjaaviin tekijöihin ja rakenteisiin.

Opiskelun, työn ja asumisen liitto

Yksinkertaistaen muuttoliikejärjestelmä tarjoaa näkökulman, jossa muuttoliike on kiinteä osa koko yhteiskunnan kehitystä, ei niinkään sen syy tai seuraus. Silloin tarkastellaan siis niitä järjestelmiä, jotka muokkaavat paitsi koko yhteiskunnan kehitystä, myös muuttoliikettä. Oppilaitosten ja korkeakoulujen verkosto on kansallisen ja alueellisen kehityksen perusrakenne ja myös muuttoliikejärjestelmän ydin. Se siirtää vuosittain kymmeniä tuhansia nuoria muutamaksi vuodeksi – ja usein pysyvästi – uusille kaupunkiseuduille. Työmarkkinat ovat toinen keskeinen kehitystä ja ihmisten sijoittumista ohjaava järjestelmä, joka rajaa valintojen kenttää voimakkaasti. Kolmannen muuttoliikettä ohjaavan järjestelmän muodostavat asuminen ja palvelut. Erityisesti asumisen hinta ohjaa muuttoliikettä.

Uusia lähestymistapoja on hyvä pohtia viimeistään nyt, kun ennusteet kertovat yksittäisten kuntien sijaan maakuntatason väkikadosta lähitulevaisuudessa. Samalla etätyökeskustelu virittelee uudenlaisia vaihtoehtoja työn ja asumisen yhdistämiseksi. Yhteiskunnallista päätöksentekoa puolestaan perustellaan yhä useammin eettisin ja oikeudenmukaisuuteen liittyvin argumentein. Olisikin keskusteltava myös siitä, kuinka tärkeä arvo yhteiskunnassa on se, että ihmiset voivat asua lähellä heille tärkeitä yhteisöjä, paikkoja tai maisemia.

Kun tarkastellaan muuttoliikettä näiden kolmen kehitystä ohjaavan järjestelmän kannalta, ja jos arvoa annetaan sille, missä ja miten ihmiset haluavat asua, näkökulma muuttuu ”vetovoimaisisten” paikkojen markkinoinnista yhteiskunnan rakenteiden kehittämiseen. Miten erilaiset kehittämistoimenpiteet ja poliittiset päätökset ovat yhteydessä muuttoliikkeeseen ja ihmisten mahdollisuuksiin asua haluamillaan seuduilla? Millaista politiikkaa ja toimenpiteitä kehitys ilman kaiken keskittämistä edellyttää? Miten esimerkiksi koronavuoden monipaikkaisuuskokemukset ja etätyöopit hyödynnetään? Entä miten ja missä laajuudessa niiden roolia yhteiskunnassa halutaan vahvistaa? Myös pohdinnat koulutusmahdollisuuksien hajauttamisesta tai siitä, millaista ja missä tapahtuvaa asumista pyritään edistämään, vaikuttavat tarkastelun arvoisilta kysymyksiltä, muuttoliikejärjestelmän näkökulmasta.

Mika Raunio
erikoistutkija
Siirtolaisuusinstituutti, Seinäjoen yksikkö

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 22.11.2021.

Leipäjuustolla maailmankartalle

Kotijuusto, leipäjuusto, vinkujuusto, juustoleipä, kitinäjuusto. Lapsuudesta tutulla herkulla on monta nimeä. Käytetyt nimet vaihtelevat sen mukaan, mitä nimitystä syöjän kotiseudulla käytetään. Voipa jopa olla, että puhutaan ihan eri tuotteesta, kuten itselleni on käynyt kotijuuston kohdalla. Minulle se on leipäjuustoa.

Ruokatuotteen nimi voidaan suojata. Tätä varten on ollut jo vuodesta 1993 lähtien käytössä eurooppalaisten maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden yhteinen nimisuojausjärjestelmä. Sen tarkoituksena on suojata tuotteita vakiintuneen nimen väärinkäytöltä ja ruokaväärennöksiltä. Nimisuoja on samalla myös laadun tae, sillä tuotteen alkuperä, raaka-aineet ja valmistusmenetelmä on avattu kuvauksessa tarkasti.

Nimisuoja näkyy pakkauksessa

Nimisuojajärjestelmässä on kolme erilaista merkkiä, joiden alle nimisuojatut tuotteet voivat sijoittua: suojattu alkuperänimitys (SAN), suojattu maantieteellinen merkintä (SMM) ja aito perinteinen tuote (APT). Nämä eroavat toisistaan siten, että suojattu alkuperänimitys ja suojattu maantieteellinen merkintä kiinnittyvät jollakin tavalla tiettyyn maantieteelliseen alueeseen. Aito perinteinen tuote -merkinnän saanut tuote puolestaan sitoutuu perinteiseen tuotantotapaan tai reseptiin, eli sitä voidaan valmistaa missä vain EU:n alueella ja käyttää merkkiä, kunhan seurataan rekisteröityä valmistusmenetelmää.

Suomalaiset ovat jääneet suojauksessa peränpitäjiksi. Euroopassa nimisuojauksen saaneita tuotteita on yli 3 500, mutta niistä on Suomessa vain 12. Esimerkkinä voi mainita Lapin puikulan, Puruveden muikun, Kainuun rönttösen ja suomalaisten parhaiten tunteman Karjalanpiirakan. Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti ja Turun yliopiston Brahea-keskus selvittivät vuonna 2018 kuluttajakyselyllä, miten hyvin kuluttajat tunnistavat nimisuojamerkkejä. Niitä muisti nähneensä alle 10 prosenttia vastaajista. Moni suojausjärjestelmään kuuluva tuote oli nimenä tuttu, kuten esimerkiksi Champagne tai Prosciutto di Parma.

Vaikka Suomessa merkki ei olekaan tunnettu, maailmalla tilanne on toinen. Esimerkiksi Italiassa ja Ranskassa merkkiä pidetään yleisesti takeena tuotteen laadusta ja alkuperästä. Meillä on siis olemassa EU:n mittakaavassa valmis ja käyttökelpoinen brändi, jota emme Suomessa ole osanneet hyödyntää. Hyötyä olisi eritoten elintarvikkeiden viennissä, mutta myös tänne tulevat matkailijat voisivat ostoksilla nähdä tutun merkin ja tietää siten, että kyse on paikallisesta erikoisuudesta.

Parhaillaan Ruralia-instituutti ja Brahea-keskus sekä Maa- ja kotitalousnaiset etsivät ja miettivät yhdessä yritysten kanssa, mille tuotteille voitaisiin hakea nimisuojaus. Ruokaviraston rahoittama #nimisuoja2025 -ruokaketjuhanke tukee sekä hakuprosessissa että haluaa lisätä tietoisuutta merkistä. Yksittäinen yritys ei nimisuojausta voi hakea, vaan se vaatii aina hakijaryhmittymän.  

Pohjalaisuus ja leipäjuusto osataan liittää yhteen muuallakin Suomessa, joten meidän kannattaa nostaa sitä esille. Parhaillaan kootaan hakijaryhmittymää, johon leipäjuuston brändäyksestä kiinnostuneet voivat liittyä. Aiheesta löytyy lisätietoja aitojamakuja.fi/nimisuoja -nettisivulta.

Päivi Töyli
projektipäällikkö, joka toimii valtakunnallisissa ruoka-alan hankkeissa
Turun yliopisto, Seinäjoen yliopistokeskus

Puheenvuoro on julkistu Ilkka-Pohjalaisessa 15.11.2021.

Meillä on maailman parhaat opettajat, vielä

Suomi on opettajankoulutuksen ja pedagogiikan kärkimaa. Opettajamme saavat huippukoulutuksen ja kuuluvat itsekin valioihin. Esimerkiksi Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitokseen on vaikeampi päästä kuin lääketieteelliseen tai oikeustieteelliseen tiedekuntaan.

Opettajankoulutukseen hakeutuu lahjakkaita yksilöitä, jotka ovat sielultaan ja sydämeltään kehittäjiä. Opettajiksi opiskelevat antavat kaikkensa, jotta pääsevät työskentelemään lapsiemme ja opiskelijoidemme kanssa. Kehittämään heitä yksilöllisesti niin, että oppijat löytäisivät lahjansa ja ottaisivat ne käyttöönsä omaksi, yhteisön ja yhteiskunnan hyväksi.

Mutta kuinkas sitten käykään: työolosuhteet tuovat esiin karun arjen. Pedagogiikan huippuammattilaisilta on alettu vaatia sosiaalityön, poliisin, ja lopulta vanhempienkin vastuita ja ratkaisutaitoja. Opettajat joutuvat kohtaamaan paitsi yhä kasvavat opiskelijamäärät, myös tehtäviä, joihin heitä ei ole koulutettu.

Opettajista on huutava pula kaikilla kouluasteilla. Miksi? He hakeutuvat muualle töihin jo muutaman vuoden työssäolon jälkeen, sillä he eivät jaksa. Heille asetetut tavoitteet ovat yksinkertaisesti mahdottomia saavuttaa. Lahjakkuuskaan ei siis enää auta. Ruotsin suurimman opettajajärjestön Lärarförbundetin mukaan alaa vaihtaneita tiedetään olevan 30 000–40 000. Mikähän vastaava luku on Suomessa?

Opetushenkilöstön lisääntyvä työtaakka koskee myös yliopistoja ja korkeakouluja. Meillä on opettajia, jotka ovat innostuneita työstään, mutta kuinka pitkään? Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) haluaa panostaa yhä enemmän jatkuvaan oppimiseen (entinen täydennyskoulutus tai elinikäinen oppiminen). Se on viisasta, mutta millä keinoin ja resurssein tämä on ajateltu tapahtuvaksi?

Jatkuva oppiminen on yliopiston neljäs tehtävä. Muita ovat tutkimus, koulutus ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Nyt näyttää siltä, että opettajien ns. kokonaistyöaika ei riitä kaikkiin, sinänsä hienoihin tavoitteisiin. Koulutusta haluttaisiin lisätä työssä ja sen liepeillä oleville, mutta lisäämättä nykyisten opettajien määrää. Ratkaisuksi on ajateltu digitaalisaatiota. Mutta opiskelijat tarvitsevat verkkokursseissa (nonstop- tai monimuotokoulutuksissa) massaluentojen lisäksi myös yksilöllistä ohjausta.

Opettajilta –  lehtoreilta ja professoreilta –  vaaditaan yhä enemmän aikaa yksilölliseen ohjaukseen. Globaalissa kilpailussa juuri yksilöohjaus on se kilpailuetu, jolla yliopistot voivat olla edelläkävijöitä, erottautua ja muuttaa haasteet mahdollisuuksiksi. Onko meillä ymmärretty tämä? Mielestäni ei.

Yliopistoihin hakeutuu ja rekrytoidaan tyypillisesti tieteestä ja tutkimuksesta kiinnostuneita henkilöitä. Tutkijoiden ja opettajien roolit ovat erilaiset. Joskus hyvä tutkija ja opettaja yhdistyvät samassa henkilössä, mutta ei aina. Muistan omasta opiskeluajasta, kuinka jotkut professorit, ehkä tiedostamattaan, pitivät niin huonon ensimmäisen luennon, että seuraaville luennoille ei enää opiskelijoita tullutkaan. Aikaa taisi jäädä tutkimukseen. Tosiasia on, että meillä ei ole yliopistoissa opetuksen urapolkua ilman tutkimusvelvollisuutta. Voisiko olla?  

Voisimmeko ajatella yliopiston opettajan uran ihan omaksi tavoiteltavaksi urapoluksi? Sinun ei tarvitsisi tehdä tutkimustyötä – riittää, että olet kiinnostunut tiedekunnan tutkimusaiheista, seuraat aikaasi ja alasi tutkimuksia ja sanoitat ne oppijoille ymmärrettävään muotoon. Voit toki tehdä jossakin määrin tutkimus- tai kehitystyötä, jos haluat, mutta päätyösi olisi opetus. Voisit keskittyä opetuksen ja oppimisen kehittämiseen.  

Ilman opiskelijoita ei ole koululaitosta, eikä yliopistoja. Esitänkin ministeriölle toiveen: Annetaan maailman parhaille opettajillemme työrauha. Tarvitsemme kipeästi lisää opettajia yliopistoihin ja korkeakouluihin, jotta pääsemme lähivuosina OKM:n asettamiin kotimaisiin ja kansainvälisiin opiskelijamäärien tavoitteisiin niin, että opettajamme eivät uuvu.

Marjaana Suutarinen
Vaasan yliopisto, Levón instituutti
johtaja, tekniikan tohtori

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 8.11.2021.

Puuta voi käyttää viisaasti rakentamisessa

Kestävän elämäntavan tilaohjelma ei välttämättä mukaudu ongelmitta valmiisiin rakennuksiin. Muutokset ja korjaukset saattavat aiheuttaa huomattavia kustannuksia, eivätkä kaikki rakennukset ole enää korjattavissa. Luonnon monimuotoisuuden huomioiminen asettaa haasteita luonnonvarojen käyttämiselle, myös metsäteollisuudelle. Hyvätkin periaatteet synnyttävät kyseenalaisia ratkaisuja, jos niitä tulkitaan yksipuolisesti. Kestäviä hankkeita tarkastellaan ja toteutetaan tapauskohtaisesti. Ilmastonmuutosta torjuttaessa ja siihen sopeuduttaessa ei löydy täydellistä voittajaa, tuskin muitakaan palkintosijoja. Siihen on osallistuttava kaikkien, luovasti kaikin keinoin.

Useiden lähteiden mukaan ilmastoystävällisintä on jättää uudisrakennukset kokonaan rakentamatta. Jos käyttötilaa tarvitaan, kannattaa hyödyntää ensisijaisesti jo olemassa olevaa rakennuskantaa. Tarvittaessa tiloja voi korjata ja täydentää, suuremman mittakaavan rakennuksissa esimerkiksi lisäkerroksilla. Jos uudisrakennuksia täytyy rakentaa, on suosittava uusiutuvia luonnonmateriaaleja kuten puuta. Puutuotteissa tavoitteena ovat teollisesti valmistetut yksiaineiset, liimattomat massiivipuutuotteet, joissa liitoksetkin toteutetaan puuliitoksina.

Tavoitteena pitkä elinkaari

Perinteiset puurakennukset ovat tunnetusti helposti kierrätettävissä ja niillä on pitkä elinkaari. Kiertotalouden kehittyessä muitakin materiaaleja, kuten betonia ja terästä, on mahdollista kierrättää tehokkaasti. Niiden hiilijalanjälki myös pienenee materiaaliominaisuuksia parantamalla. Eri rakennusmateriaaleja yhteensovittamalla voidaan hyödyntää niiden parhaat ominaisuudet. Hybridirakentaminen edellyttää suunnittelijoiden saumatonta yhteistyötä ja huolellista toteutusta materiaalien liitoskohdissa. Monimutkainen rakentaminen lisää virheiden riskiä.

Puu on terveellinen hyvän olon rakennusmateriaali. Useiden viimeaikaisten tutkimusten avulla on todennettu puun antibakteeriset, sisäilman kosteutta tasaavat, huoneakustiset ja ihmistä psykologisesti rauhoittavat ominaisuudet. Käsittelemättömässä puussa nämä ominaisuudet ovat parhaimmillaan. Haitallisia kemikaaleja lisäämällä heikennetään rakennusmateriaalien kestävän kehityksen mukaista laatua. Haitallisilla kemikaaleilla kyllästettyjä rakennustuotteita ei ole myöskään turvallista kierrättää.

Arkkitehtien kansainvälisessä puurakentamisen työpajassa kävi ilmi, että suunnittelijat suhtautuvat puurakentamiseen innostuneesti myös globaalisti. Puu on haluttu rakennusmateriaali erityisesti sahatavarana, vähemmän jalostetussa muodossa, koska siitä voi toteuttaa rakennuksia suunnittelijoiden omilla konsepteilla. Olisiko Suomen ulkomaanviennin ja kestävän kehityksen kannalta edullisempaa viedä pelkän sahatavaran sijaan jo vähän jalostetumpia rakennuspalikoita, kuten pienen asunnon kokoisia teollisesti valmistettuja tilaelementtejä? “Puukonteista” on mahdollista muunnella pienen ja suuren mittakaavan rakennuksia sekä sovittaa niitä paikallisiin olosuhteisiin ja rakennusmääräyksiin.

Rakentamisen uudet virtaukset ovat tulleet Suomeen yleensä Ruotsin kautta. Modernia kestävän kehityksen mukaista, teollista puurakentamistakin on kehitetty aktiivisesti Ruotsissa. Suomi jatkaa hyvistä lähtökohdista, huolehtii vaikkapa puurakennusten kestävästä estetiikasta. Kestävyysmurroksessa Pohjoismaiden yhteistyö on avainasemassa.

Anne-Marjo Panu Arkkitehti SAFA, Apurahatutkija
Rakennetun ympäristön tiedekunta Tampereen yliopisto

Forum Wood Building Nordic 2021
Konferenssiapuraha Suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 1.11.2021.

Auta asiakasta – tavoitteena vaivaton ja nautinnollinen asiakaspolku

Mihin minun kuuluu mennä? Mitä nappia minun pitää painaa? En ymmärrä yhtään, mitä minun kannattaisi valita! Tuttuja kysymyksiä ja tunteita. Asiakas on liian usein hämmentynyt ja ilmassa on turhia kysymysmerkkejä. Turhautunut ja ärsyyntynyt asiakas ei ole kenenkään etu, eikä sekava tilanne edistä luotettavaa ja uskollista asiakassuhdetta. Palveluntarjoajan tehtävänä on tehdä asiakkaan matkasta eli asiakaspolusta mahdollisemman yksinkertainen, vaivaton ja helppo. Miten sinä palveluntarjoajana autat asiakastasi?

Asiakkaan kokemus pitää olla yrityksessä kaiken toiminnan lähtökohta, jolle kaikki muut toiminnot ovat alisteisia. Asiakaslähtöisyys on vaatimus palvelumuotoilulle ja koko asiakaspolun rakentamiselle. Kuten kaikki palveluntarjoajat tietävät, asiakaspolku rakennetaan asiakkaan näkökulmasta. Asiakas haluaa asiakaspalvelijan ymmärtävän hänen odotuksensa, tarpeensa ja ongelmansa, ja ratkaisevan ne yksilöllisesti. Asiakaspolun tärkein tehtävä on johdattaa ja opastaa asiakas prosessin läpi mahdollisimman vaivattomasti ja helposti, asiakkaan persoonalliset tarpeet huomioiden. Palveluympäristö, oli se sitten fyysinen tai sähköinen, antaa vihjeitä siitä, miten asiakkaan kannattaa polkua kulkea ja mitä valintoja tehdä, jotta hän saavuttaa parhaan ja merkityksellisen asiakaskokemuksen.

Asiakaspolun pitäisi tuottaa asiakkaalle myös mielihyvää ja nautintoa. Asiakkaat eivät toimi vain rationaalisesti ostoksia tehdessään, kulutustapahtuma on myös hedonistinen. Kaikki palvelut eivät ole ladattuja vain nautinnoilla. Mielihyvä tarkoittaa myös tyytyväisyyttä, mielekkyyttä ja luottamuksen syntymistä asiakassuhteessa. Asiakaspolkua on hyvä syventää niillä elementeillä, jotka tekevät asiakkaan polusta arvokkaan ja tavoittelemisen arvoisen.

Päätöksenteko on tietoa ja tunnetta

Osallistamalla asiakasta palvelun aikana, keskustelemalla, sekä kuuntelemalla asiakkaan näkemyksiä ja mielipiteitä, saadaan aikaan aitoa dialogia. Miten sinä kannustat asiakasta dialogiin? Jotta asiakassuhteesta muodostuu pitkäaikainen ja merkityksellinen, pitää palvelutilanteessa tavoittaa myös kuluttajan tunteet. Tieto ei ole koskaan irti tunteesta, asiakas tarvitsee molemmat päätöksensä tueksi. Vain niiden yhdistelmästä syntyy kokonaisvaltainen asiakaskokemus.

Palveluympäristöllä eli palvelumaisemalla on tutkitusti suuri vaikutus sekä asiakkaan käyttäytymiseen, että itse asiakaskokemukseen. Minkälaisilla ympäristön vihjeillä ohjataan asiakasta? Ympäristö ei saa olla ristiriidassa yrityksen lähettämien muiden viestien ja brändilupausten kanssa. Siisteys, trendikkyys, hauskuus tai vaikka vastuullisuus pitää näkyä palvelumaisemassa ja tukea asiakkaille tarkoitettua mielikuvaa. Ristiriitaiset viestit aiheuttavat hämmennystä ja pettyneitä asiakkaita. Markkinoinnissa luvattu hengähdystauko viihtyisässä ympäristössä autonrenkaiden vaihdon aikana ei toteudu, mikäli asiakkaalle tarjotaan lyttyyn istuttua nahkasohvaa epämääräisen ja meluisan hallin nurkasta.

Millä keinoilla autat asiakasta?

Miten luodaan asiakkaalle nautinnollinen, merkityksellinen ja vaivaton asiakaspolku? Asiakas ei halua pähkäillä liian vaikeita. Hän haluaa tehdä nopeita ja oikeita ratkaisuja. Hän haluaa tuntea, että hänen pyrkimyksensä tuottavat tulosta ja hän saavuttaa jotain omilla teoillaan ja valinnoillaan. Toiselle saavuttamisen kokemus voi olla oman talon rakentaminen, toiselle oikean meikkivoiteen valinta. Palveluntarjoajan tehtävä on auttaa ja tukea asiakasta tämän polulla.  Koko yrityskulttuurin pitää tähdätä intohimoisesti ja väsymättä kohti samaa tavoitetta: erinomaista asiakaskokemusta.

Maijastiina Jokitalo
KTT, koulutuspäällikkö, markkinoinnin ja kuluttajakäyttäytymisen tutkija
Vaasan yliopisto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 25.10.2021.

Satelliittihavainnon kiehtova matka

Satelliittihavaintoihin liittyy monia jännittäviä piirteitä. Monesti esimerkiksi satelliittikuvan äärellä karttapalveluissa ei tule ajatelleeksi, kuinka erikoista loppujen lopuksi on, että voimme katsella omalla ruudullamme avaruudesta otettua hyvälaatuista kuvaa.

Maata kiertävät kaukokartoitussatelliitit ovat satojen kilometrien korkeudessa ja kulkevat siellä huimaa nopeutta suhteessa maanpintaan. Tältä korkeudelta ja näissä nopeuksissa satelliitin tulisi kyetä tietämään mihin havaintoinstrumentti osoittaa. Kuulostaa ehkä yksinkertaiselta, mutta jotta se tiedetään, täytyy satelliitin oma asento ja paikka tietää tarkasti.

Kuva pitää myös saada maanpinnalle. Satelliitit siirtävät havaintonsa Maahan kommunikoimalla maa-asemien kanssa. Tämä tapahtuu silloin, kun satelliitin kiertorata kulkee maa-aseman yli.  Maa-asemia on erilaisia, kuten vaikkapa Sodankylässä sijaitseva kansallinen satelliittidatakeskus, jota operoi Ilmatieteenlaitos. Antennit ovat valtavia ja ne kommunikoivat esimerkiksi Euroopan Avaruusjärjestön (ESA) suurten ja kalliiden satelliittien kanssa. Aalto-yliopistolla on Otaniemessä oma pienempi maa-asema, jolla kommunikoidaan heidän piensatelliittiensa kanssa. Vaasan yliopistolla on rakenteilla oma vastaava maa-asema.

Kuvien korjaukset

Kun satelliittikuva on saatu siirrettyä maanpinnalle, sitä pystytään parantamaan monella tavalla. Näissä korjauksissa kuvaa kohdennetaan ja tiedossa olevia instrumentista tai ilmakehän ilmiöistä johtuvia vääristymiä poistetaan. Kun otetaan ajallisesti pitkä sarja kuvia samasta kohteesta, niissä voi olla esimerkiksi kohdennusvirheitä. Nämä ovat yleensä hyvin pieniä, mutta käyttötarkoituksesta riippuen niillä voi olla merkitystä.

Yksi tapa poistaa kohdennusvirheitä aikasarjassa, tai esimerkiksi yhdistää eri satelliittien kuvia, on visuaalinen kohdentaminen. Sitä voidaan tehdä monella eri tapaa. Perinteinen lähestymistapa on etsiä erilaisilla menetelmillä selkeästi erottuvia piirteitä kuvissa. Nämä erityispiirteet, vaikkapa jokin selkeästi erottuva reuna tai risteys, taas voidaan kuvata matemaattisesti. Matemaattisen kuvauksen avulla voidaan tarkistaa, onko kahdessa kuvassa havaittu piirre sama, vaikka kuvakulma olisi muuttunut. Kahdesta kuvasta löydettyjä samoja piirteitä voidaan sitten käyttää kuvien parempaan kohdentamiseen.

Satelliitin havainnosta omalla ruudulla näkyvään kuvaan on siis pitkä matka. Tämä on vain yksi esimerkki tekniikan aidoista arjen ihmeistä, joiden yksityiskohtia emme osaa enää pysähtyä arvostamaan. Paikannus puhelimessa? Tietokoneet ja tietoverkot? Modernin auton järjestelmät? Ehkäpä arkiympäristömme on niin monimutkainen, ettemme pysty sitä enää yksityiskohtaisesti ymmärtämään.

Paikallinen satelliitti

KvarkenSat-satelliitin suunnittelu on edennyt hienosti Heidi Kuusniemen vetämässä EU-rahoitteisessa hankkeessa. Päävastuun satelliitin suunnittelusta ja rakentamisesta kantavat Luulajan teknillinen yliopisto ja Aalto-yliopisto. Mukana hankkeessa ovat Vaasan alueen kaikki korkeakoulut sekä muutamia kumppaneita Ruotsista.

Lähikuukausien aikana julkaistaan kutkuttavia yksityiskohtia alueemme ensimmäisestä omasta satelliitista. Laukaisun jälkeen tätä piensatelliittia tulee operoimaan Vaasan yliopisto – eikä se jää yliopiston viimeiseksi satelliitiksi.

Antti Kinnunen
Projektitutkija
Vaasan yliopisto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 18.10.2021.

Puheenvuoroja tutkimuksesta

Oletko huomannut, että ensin Ilkassa ja sitten Ilkka-Pohjalaisessa on ollut tällä paikalla syksystä 2019 lähtien joka viikko tutkijan tai muun korkeakoulumaailmassa työskentelevän ihmisen puheenvuoro? Yhteistä niille on, että kirjoittajien työ liittyy jotenkin Epanet-verkostoon tai Seinäjoen yliopistokeskukseen. Aiheet ovat vaihdelleet esimerkiksi kehitysvammaisen ikäkäsityksestä metsänhoitoon ja uusista proteiinilähteistä yritysten innovaatiokykyyn. Kaikkia puheenvuoroissa käsiteltyjä aiheita tutkitaan täällä, lehden levikkialueella.

Mikä saa ryhtymään tutkijaksi? Osalle se saattaa olla sattuma, kuten mikä tahansa muukin ammatinvalinta. Osaa riivaa ehtymätön kiinnostus joko yhteen tiettyyn aiheeseen, tai monitieteisesti lähinnä kaikkeen. Ovatko tutkijat ja korkeakouluväki sitten epätavallisen lahjakkaita? Eivät. Joukossa saattaa olla koululuokasta tuttuja kympin tyttöjä tai poikia. Mutta tutkijoiksi ovat päätyneet sellaisetkin, joista yläkoulun opettaja tai luokkakaverit eivät olisi ikinä mokomaa osanneet odottaa. Kuka tahansa meistä voi yllättää sekä itsensä että ympäristönsä elämänvalinnoillaan.

Koulutusputket eivät ole suoria ja mutkattomia, niissä saattaa olla välillä katkoksia ja jännittäviä haaroja. Tohtoriksi voi edetä ammattikoulun kautta, käymättä päivääkään lukiota. Tämä on yksi suomalaisen koulujärjestelmän hienouksista. Hienoa on sekin, että työuralleen voi ripotella opiskelujaksoja. Opinnäytteissä voi yhdistää päivätyöstä ja opinnoista saatua osaamista.  Epanet-verkoston tarkoituksena on juuri tällainen käytännön ja tutkimuksen tasavertainen vuoropuhelu niin, että erilaista tietoa yhdistämällä voidaan luoda jotakin uutta.

Millaista työtä tutkiminen on? Aivan tavallista, arkista puurtamista, johon liittyy sekä uuden luomista että puuduttavien rutiinien pyörittämistä. Ja kuten millä tahansa muullakin alalla, myös tutkimuksella on omat sääntönsä ja ohjeensa. Tutkijan ammattitaitoon kuuluu niiden hallinta. Tutkija esimerkiksi sitoutuu kunnioittamaan tutkittavien henkilöiden ihmisarvoa ja itsemääräämisoikeutta. Tutkijan työhön, tiedelukutaitoon ja kriittiseen ajatteluun voi tutustua vaikka täällä.

Pidetään sivistyksestä kiinni

Suomalaisen yhteiskunnan peruspilareita ovat korkea osaaminen sekä kaikkien kansalaisten vähintäänkin kohtuullinen yleissivistys. Reilut sata vuotta sitten kansakoululaitoksen, työväenliikkeen, maamiesseurojen, nuorisoseurojen, marttojen ja monien muiden tavoitteena oli nostaa Suomi itsenäisenä demokratiana muiden sivistyskansojen joukkoon. Tienä siihen pidettiin kaikkien mahdollisuutta oppia ja päästä käsiksi tietoon. ”Demokratia ponnistaa kansalaisten mielipiteistä. Kun mielipiteitä ohjaa tietämättömyys, demokratia ei toimi.”  Näin lukee tuoreimmassa Tiede-lehdestä (11/2021). Tuntuu pelottavalta, että tästä täytyy muistuttaa vuonna 2021.

Mielipiteet ovat yleensä hyvin vahvoja, selkeitä ja suureen ääneen lausuttuja. Tutkittu tieto sisältää aina epäilyksen. Menetelmät kehittyvät, ymmärrys kasvaa. Tieto lisääntyy. Ja muuttuu. Siksi tutkijan puheenvuoro saattaa joskus kuulostaa varovaiselta. Tutkimus perustuu kriittiseen ajatteluun. Joskus tuntuu, että tutkijan kärkkäin kriitikko on hän itse.

Tutkimusta ei tehdä irrallaan muusta yhteiskunnasta. Siksi me haluamme kertoa työstämme, esimerkiksi näissä Ilkka-Pohjalaisen puheenvuoroissa.

Nina Harjunpää
erikoissuunnittelija
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys, Epanet-verkosto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 11.10.2021.

Tiedolla yhteiseen hyvään

Antiikin filosofit pohtivat paljon onnellisuutta ja hyvää elämää. Kreikan filosofin Aristoteleen mukaan onnellisuus syntyy järjen käytöstä ja teoreettisesta ajattelusta, joka tarvitsee tuekseen ruumiin terveyttä ja yhteiskunnallista turvallisuutta. Onnellisuuden tavoittelu ja tieteellinen tieto ovat mullistavalla tavalla vaikuttaneet ihmisen hyvinvoinnin ja yhteiskuntien kehitykseen. Teoreettinen ajattelu ja tutkiminen voivat olla onnellisuuden itseisarvoja. Mutta ellei tutkimuksen tuloksia tarvita tai viedä käytäntöön, ne eivät vaikuta muuhun maailmaan. Digitaalisessa arkistossa tähtipölyä keräävä huippuartikkeli voi olla akateemisesti tärkeä, mutta se ei välttämättä pölytä ja hedelmöitä millään tavoin käytännön maaperää.

Tieteellinen teoria on parasta käytäntöä, koska todellisuuden tieteellinen kuvaaminen mahdollistaa käytäntöön vaikuttamisen. Sillat teoreettisen ajattelun ja muun maailman yhdistämiseen ovat tutkimukseen perustuva koulutus sekä tutkimus-, kehitys- ja innovaatiohankkeet (TKI). Koulutustason ja osaamisen nostaminen vaikuttavat keskeisesti ihmisten ja yhteiskuntien kykyyn tavoitella hyvää elämää. Tieto voi uudistaa kouluttautuvan ihmisen, joka pystyy yhä paremmin havainnoimaan ympäristöään ja reflektoimaan itseään. Uusimpaan tietoon perustuva ammatillinen ja korkeakoulutus luovat yksilöille osaamista ja kyvykkyyttä tuottaa edistystä ja hyvinvointia käytäntöön. Eri sektoreiden väliset TKI-hankkeet toimivat sillanrakennustyömaina tutkimuksen ja käytännön välillä. TKI-hankkeissa kehitettävät ratkaisut ja tulokset tuottavat parhaimmillaan uusia innovaatioita, tuotteita, yrityksiä ja työpaikkoja. TKI-hankkeet tarjoavat tavoitteellisen alustan yhteiseen luomiseen ja maailman parantamiseen.

Ihmettelystä digitaaliseen kudelmaan

Koulutus ja TKI-hankkeet kumpuavat tieteen historiasta, jossa filosofia ja tiede syntyivät ihmettelystä ja heränneestä uteliaisuudesta ympäröivään todellisuuteen.  Maailman ihmettely ja uteliaisuus synnyttävät uutta tietoa ja lisäävät ihmisen luomiskykyä. Ihmettelyä ja uteliaisuutta kannattaa siis ruokkia kaikin tavoin. Tieto ei lisää tuskaa, vaan parantaa tietämättömyydestä ja tarjoaa ihmiselle tien tulla autenttiseksi itsekseen. Kehittyvä tieto voi vapauttaa ihmisen myös itsekkyydestä ymmärtämään meidän kaikkien olevan yhteydessä toisiimme. Voimme jopa ymmärtää, että edistäessämme yhteistä hyvää edistämme myös omaa onnellisuuttamme.

Juuri nyt digitalisoituva ja globalisoituva maailma kytkee kaikki ihmiset vielä tiiviimmin toisiinsa. On muodostunut aivan uusi digitaalisen ja fyysisen todellisuuden yhdistävä globaali maailma, jossa tehdään töitä, yritetään, opiskellaan, viihdytään ja kulutetaan. Ajan ja paikan hävitessä maapallon toisella puolella syntyvät ongelmat ovat hetkessä myös meidän ongelmiamme, minkä olemme valitettavasti viime aikoina huomanneet. Tieteessä puhutaan ilkeistä ongelmista, jotka tarvitsevat ratketakseen monitieteisyyttä ja laaja-alaista yhteistyötä. Ihmisten, luonnon ja digitaalisuuden muodostama kudelma tuottaa kaikille myös hyvää, kun osaamme sitä vaalia ja ymmärtää. Monimutkaistuva maailma tarvitsee yhä enemmän tietoa ja eettistä osaamista tarjotakseen kantokyvyn ja hyvän elämän kaikille. Perustellut tosiuskomukset ja teoreettinen ajattelu ovat edelleen hyödyllisiä ja myös onnellisuutta synnyttäviä voimia.

Markku Hänninen
Hankeasiantuntija
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 4.10.2021.