Kulttuurinen lämpökuolema

Pitääkö kaikkien taajamien olla samanlaisia?

Monimuotoisuus on terveellistä. Myös kulttuurinen monimuotoisuus on hyväksi. On hienoa, että kaikki ihmiset eivät elä igluissa, mutta pystyn helposti kuvittelemaan tilanteen, jossa ihmiskunta pelastuu juuri siksi, että jotkut osaavat elää niin.

Suomalaiset maalaistaajamat kokivat huomattavan maisemanmuutoksen noin 30 vuodessa sotien jälkeen. Aluksi kyse oli halpuuttamisesta: jälleenrakennuskauden raaka-ainepula opetti rakentamaan edullisesti. Syntyi niukkuuden estetiikkaa. Poikkeusolojen, sääntelytalouden ja sotakorvausten vallitessa jälleenrakennettu tuotantokoneisto käynnistyi nopeasti mutta erilaisena. Tuotanto oli teollisempaa ja kaavamaisempaa. Mittakaava kasvoi.

Suurempi murros koettiin kirkonkylissä 1960-luvulla. Silloin taajamat samanlaistettiin. Arkkitehtuuri irtaantui paikallisista tyyleistä. Kaavoitus yhtenäistettiin vuoden 1959 rakennuslailla. Perustettiin seutukaavaliitot, ja kaavavelvoite levisi maalaiskuntiin. Näistä aineksista syntyi nykyisin vallitseva suomalaisen kirkonkylän perustyyppi: samanlaisina toteutettuja liikennejärjestelyjä ja yhdyskuntarakentamista, suuria hallimaisia liiketiloja ja elementeistä koottuja asuinrakennuksia.

Perusratkaisuihin kuuluivat teiden oikaisut ja taajamien ohitustiet. Teitä reunustava puusto poistettiin yhdyskuntarakentamisen ja liikenneturvallisuuden nimissä, ja vanhat talot purettiin. Tiiviisti rajautunut raittimiljöö leveni asfalttiaukioiksi, joita rajasivat uusien liikerakennusten jonot kuin joukko peräkkäin lipuvia ruotsinlaivoja.

Samalla, kun taajamat alkoivat muistuttaa toisiaan, niiden sisäinen rakenne muuttui entistä kerroksisemmaksi. Pankki-, kauppa- ja huoltamoketjujen toimitilat tehtiin samoilla piirustuksilla halki maan piittaamatta siitä, millaiseen alueelliseen tyyliin ja maisemalliseen yhteyteen niiden piti solahtaa. Talonpoikaistalo saattoi saada viereensä tavaratalon tai funkkishuoltamon. Epäyhtenäisyydestäkin tuli arvo, kun rakennushistorian erivaiheisia jälkiä alettiin nimittää kerroksisuudeksi.

Rakentamisen murrosta vauhdittivat monet normit, jotka tukivat uusia materiaaleja ja tekniikoita. Muulla tavoin ei suunniteltu, eikä muuta kaupasta saanut. Ekologinen, luonnonmateriaaleja käyttävä, perinteinen talonpoikaisrakentaminen joutui lainsuojattomaksi. Pahaksi onneksi monet uutuudet osoittautuivat kestämättömiksi – suorastaan tuhoisisiksi, kuten asbesti, öljylämmitys ja muovieristeet. Koska uudet materiaalit ja tekniikat otettiin käyttöön kaikessa uudisrakentamisessa samanaikaisesti, ongelmatkin purkautuivat esiin yhtä aikaa.

Sotien jälkeisen maisemanmuutoksen historia on maaseudun osalta vielä pääosin kirjoittamatta. Maalaispitäjissä arkkitehtien rooli oli paljon pienempi kuin kaupungeissa ja yhtenäistäminen tapahtui hitaammin. Samanlaisuutta tavoiteltiin silti aivan tarkoituksellisesti. Toteutettiin tasa-arvon ideaa: maaseudun asukkailla on oikeus samanlaisiin palveluihin ja asumiseen kuin kaupungeissa. Tavoite oli tärkeä, mutta sen toteutus liian suoraviivainen ja ruhjova.

Rakentaminen näyttää olevan sellainen elämänala, jossa helposti ajetaan yhtä ja samaa ratkaisua kaikkialle ja kaikkiin tilanteisiin. Samanlaistaminen ei ollut hyväksi 1960-luvulla, eikä se ole hyväksi vieläkään. Kulttuurinen monimuotoisuus auttaa kestämään yllättävissä muutoksissa. Siksi on oltava tilaa sekä vanhoille että uusille ratkaisuille, tyylilliselle ja alueelliselle vaihtelulle. Ongelmia tulee varmasti, jos kaikki pakotetaan samaan muottiin ja erot tasoitetaan. Sen tien päässä on lämpökuolema.

Sulevi Riukulehto
Aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 17.1.2022.

Sen kestävyydestä

Jonossa kuultu murahdus ”kyllä kestää”, ei lupaa hyvää. Muuten kestävyys on yleensä iloinen asia. Kestävyys on myös muotisana, joka lisätään melkein automaattisesti osoittamaan vastuullisuutta. Mutta onkos se pelkkää sanahelinää?

Kestävyydestä tulevat ensimmäisinä mieleen energia, liikenne ja elintarviketuotanto. Seuraavaksi päässä vilahtaa julkisuudessa usein toistuva metsätalous. Kun oikein pinnistelee, muistuvat myös puheet alueiden ja ihmisten kestävyydestä. Valistuneisuutensa voi osoittaa viittaamalla sosiaaliseen tai kulttuuriseen kestävyyteen. Ostoksia tehdessä varsinkin nuuka ihminen miettii tuotteen kestävyyttä. Oma kestävyys joutuu koetukselle fyysisissä tai henkisissä ponnistuksissa.

Kestävyys ei ole vain selviytymistä

Kaikkinaisen kestävyyden merkitys on asia, jota ei ole viisasta kyseenalaistaa. Se liittyy joko suoraan tai vähintäänkin välillisesti luontoon ja maapallon selviytymiseen. Oli aiheena mikä tahansa elämänala, kaikkea on pakko ajatella kestävyyden kannalta. Miksi? Koska kestävyys säästää. Koska kestävästi toimien saamme sekä omat että maailman resurssit riittämään niin, että jälkipolvillakin on elämisen mahdollisuuksia elävällä planeetalla. Kyse ei ole pelkästään selviytymisestä. Kestävyyden huomioimalla voimme luoda myös jotakin aivan uutta.

Digi siellä ja digi täällä. Hyvä vaihtoehto oikein käytettynä. Esimerkiksi teollisuudessa voi testata laitteet virtuaalisesti tai hoitaa ylläpito etänä. Säästää aikaa ja kerosiinia. Kestävää on myös energian harvesterointi: otetaan energia talteen sieltä, mistä se on tavannut karata taivaan tuuliin.

Elintarviketuotannon kestävyys on ruokamaakunnassa erityisen tärkeää. Täällä on alkutuotannon ja jalostuksen osaajien lisäksi muun muassa koneiden ja laitteiden tekijöitä. Meille sopiikin luontevasti ketjun kehittämiseen ja tutkimiseen liittyvä työ. Asiaa tarkastellaan monelta kantilta, pellolta pöytään.

Kestävyys ei ole vain tuotantoa, liiketoimintaa tai luonnontiedettä. Alueiden kestävyys on mielenkiintoinen juttu. Jotkut alueet selviytyvä esimerkiksi lama-ajasta paremmin kuin toiset. Miksi niin käy, sitäkin on täällä tutkittu. 

Tällä hetkellä murehduttaa ihmisten kestävyys. Korona-aikana olen ihaillut lasten ja nuorten kestävyyttä ja sopeutumiskykyä. Heiltä on vaatinut melkoista päänväkevyyttä hoitaa opintojaan osin tai kokonaan etänä, oli kyse sitten ekaluokkalaisista tai yliopisto-opiskelijoista. Muutenkin nuorten ihmisten on pitänyt elää hitaammalla vaihteella ja pienemmissä ympyröissä kuin ikäkauteen yleensä kuuluu. Kaikkien untuvikkojen siivet eivät kanna. Autettavaa ja kannateltavaa riittää vielä pitkäksi aikaa pandemian jälkeen. Yhteiskuntamme kestää vain, jos pidämme nuoristamme huolta.

Mitä yksi ihminen, perhe tai edes valtio voi tehdä? Kannattaako muovipussit kiikuttaa kierrätykseen, miettiä kuluttamistaan ja etsiä kestäviä valintoja? Mitä ne edes ovat? Ketä pitää uskoa? Miksi vaivautua, kun ne amerikkalaiset ja kiinalaiset kumminkin…

Mitä jätämme jälkeemme; millaisen jäljen jätämme. Sen tuomitsevat tulevien vuosisatojen historioitsijat. Kestävässä, paremmassa maailmassa, niin uskon.

Nina Harjunpää
erikoissuunnittelija
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys, Epanet-verkosto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 28.6.2021.

Lisää ihmistä!

Työperäisestä, tai virallisemmin kai työperusteisesta, maahanmuutosta ollaan montaa mieltä, eikä kansainvälinen liikkuminen ole viime kuukausina ollut kovin suuressa huudossa muutenkaan. Rivisuomalainenkin kuitenkin huolestui kuullessaan, että tulevan kesän kasvis- ja marjasadot uhkaavat jäädä korjaamatta koronan aiheuttamien eri maiden välisten liikkumisrajoitusten takia, pääosa tilojen kausityöntekijöistä kun tulee Suomen ulkopuolelta. Mistä nyt kesän makuja talven varalle?

Kenenkään ei pidä vähätellä huolta viljelijöiden toimeentulosta ja ruokatuotannon omavaraisuudesta. Silti on jotenkin ironista, että huolestumme vasta, kun oma lautasemme tyhjenee.

Palataanpa viime vuoteen, kun pula osaavasta työvoimasta ja ylipäätään ennusteet väestöpohjan supistumisesta kohahduttivat kansaa. Monesta suunnasta tuotiin esiin, että maamme kantokyky ei kestä ilman maahanmuuttoa, olipa kyse työtä tekevien käsiparien tai palveluita rahoittavien veronmaksajien määrästä. Liian vähälle huomiolle keskusteluissa on jäänyt se, että henkilöresurssi, josta puhutaan, ei ole vain joukko hitsareita, koodareita tai lääkäreitä. Kyse on ihmisistä, joilla on elämää myös työn ulkopuolella.

Kieli liittää yhteisöön

Tämä kevät on muistuttanut meitä siitä, että ihminen tarvitsee ihmistä. Yhteisön ja yhteiskunnan osana oleminen liittyy vahvasti kykyyn viestiä ymmärrettävästi muiden yhteisöön kuuluvien kanssa. Suomeen muista maista töihin tulevien on siis tärkeää osata suomea tai ruotsia tullakseen yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi. Kielikoulutus on ensiarvoisen tärkeää, mutta sitä ei ole riittävästi tarjolla. Etelä-Pohjanmaalla on kuntia, joissa asuu verrattain paljon työperusteisia maahanmuuttajia, mutta joissa ei silti ole esimerkiksi kansalaisopistoissa tarjolla suomen kielen kursseja. Toisaalta maakunnan joissain opistoissa on tarjolla useampia eritasoisia kursseja ja toteutusmuotoja.

Haasteita opetuksen järjestämiseen Etelä-Pohjanmaalla ja tuovat pitkät välimatkat kansalaisopistoissa, jotka palvelevat eri kuntien asukkaita. Lisäksi pätevien suomea toisena kielenä opettavien tuntityöläisten löytäminen alueelta ei ole helppoa. Etelä-Pohjanmaalla kielikoulutusmahdollisuuksien lisääminen voisi olla kuntien, koulutuksen järjestäjien ja yritysten yhteistyöponnistus.

Työn perässä toiseen maahan muuttava henkilö on helppo mieltää ammattinsa kautta. Se vain on harmillisen kapeakatseista, koska ammatillisuus on vain osa ihmisen elämää ja olemusta. Jos halutaan ihmisiä Suomeen työtä tekemään, ja etenkin, jos heidän halutaan jäävän tänne satokauden yli tai pysyvästi väestökehityksen laskevaa trendiä kääntämään, on aika avata silmät sille, mitä muuta annettavaa heillä on yhteiskunnalle. Siis sitä, mitä nyt kuka tahansa meistä tekee vapaa-ajallaan tai haaveilee tekevänsä ”sitten kun”. Vaikka ostavansa tuoreita mansikoita suoraan tilalta.

Henna Jousmäki
tutkijatohtori
Tampereen yliopisto

 

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 8.6.2020.

 

Henna Jousmäki (2020). Kielestä kiinni? Työperusteisten maahanmuuttajien kieli- ja kulttuurikoulutusmahdollisuudet Etelä-Pohjanmaalla. Selvityshankkeen raportti.

Linkki raporttiin