Kaupunki, joka katsoi nöyränä tähtiin?

Seinäjoen tuloa kaupungiksi vuoden 1960 alussa juhlittiin kahdesti. Uudenvuoden aattona 1959 järjestettyihin juhlallisuuksien kansanjuhlineen otti osaa 10 000 ihmistä. Loppiaisena 1960 järjestettiin kutsuvierasmenettelyllä vielä koko päivän kestäneet ”perustamisjuhlallisuudet”.

Juhlapäivä alkoi käynnillä sankarihaudoilla. Sotien päättymisestä ei ollut kulunut vielä 15 vuottakaan. Haudoilta jatkettiin juhlajumalanpalvelukseen Törnävän kirkkoon. Maakunnan hengellinen johtaja, Lapuan hiippakunnan piispa Eero Lehtinen piti saarnan, jonka sopivuudesta juhlakansalla oli jälkikäteen eriäviä mielipiteitä. Piispa peräänkuulutti uudelta kaupungilta nöyryyttä ja varotteli kaupungistumisen turmiollisesta vaikutuksesta:

”Tämän kaupungin niin kuin koko Etelä-Pohjanmaan lakeuden yllä kaareutuu Jumalan taivas kuin valtava pyhätön holvi. Tuolla maaseudulla on suorastaan pakko nähdä sen kimmeltävät tähdet – – Teiltä, kaupunkilaiset, tahtovat räikeät mainosvalot kätkeä tämän Jumalan luoman kauneuden. Ja minne tähtitaivas ei näy, siellä matelee pian mieli maassa ja henki askartelee maallisissa.

– Seinäjokelaiset, katsokaa pitkin >>Lakeuden ristiä<< ylemmäs ja ylemmät, kunnes näette Jumalan taivaan ja tähdet. ”

Kenties piispan ankarien sanojen taustalla vaikutti 1950-luvun lopulla käyty kiista piispanistuimen sijoituspaikasta Lapuan ja Seinäjoen välillä? Toisaalta onnittelujen lomassa nöyryyden muistutuksia jakoivat myöhemmin juhlapäivän aikana muutkin vaikutusvaltaiset henkilöt, kuten Vaasan läänin maaherra Gunnar Ahlbäck ja laihialaissyntyinen, sittemmin kurikkalaistunut maatalousministeri Toivo Antila. Seinäjokea esimerkiksi kehotettiin muistamaan, miten paljosta se sai kiittää muita nousustaan kaupungiksi.

Nöyryyden peräänkuuluttaminen kaupungin juhlahetkellä voi vaikuttaa tänä päivänä sopimattomalta. Ajat ja tavat olivat kuitenkin toiset. Seinäjoen tulo kaupungiksi oli myös järkyttänyt vanhaa aluejärjestelmää. Vaasasta katsoen syrjäiseen sisämaahan perustettu kaupunki oli nousukas, joka haastoi rannikon monisatavuotiset kaupunkiperinteet. Ympäröivän maakunnan näkökulmasta Seinäjoki oli puolestaan elintärkeä palveluiden keskus. Vaasa oli syrjässä. Toisaalta uusi kaupunki oli myös piikki maaseutumaisen maakunnan lihassa. Seinäjoen voitiin tulkita kasvaneen maalaiskuntien kustannuksella. Maaseudun ja kaupunkien väliset jännitteet olivat muutenkin suomalaisen yhteiskunnan kaupungistumisen kiihtymisen myötä kasvamassa 1960-luvun alussa, mihin niin piispa kuin maaherrakin puheissaan viittasivat.

Myös Seinäjoen kaupungin johto tunnisti uuden kaupungin aseman puun ja kuoren välissä. Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Martti Ilmari Kantele lausui kaupunginvaltuuston juhlakokouksen avajaispuheessa, kuinka voimakas maakunta oli tehnyt Seinäjoesta kaupungin. Kanteleen mukaan ”lakeuden uusi kaupunki” palveli koko Etelä-Pohjanmaan tarpeita.

Tänään Seinäjoen kaupungin 60-vuotisjuhlavuosi lähenee loppuaan. Juhlapuheet ovat jääneet koronan varjoon. Niitä ei kuitenkaan unohdeta. Eräänä päivänä joku onnellinen tutkija tekee löydön kaupunginarkiston syövereistä, lehtitalon tietokannasta tai kirjaston kokoelmista. Lukee, siteeraa ja taivastelee, millaista elämä olikaan ”avaruuden pääkaupungissa” vuonna 2020.

Aapo Jumppanen
yliopistotutkija
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti
Seinäjoen kaupunkiajan historiahankkeen pääkirjoittaja

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 30.11.2020.

Jatkuva kasvatus – toiveiden tynnyri vai kalevalainen Sampo

Metsien jatkuvan kasvatuksen kannatus lisääntyy. Sen vastapari, tasaikäismetsä, uudistetaan taimikoksi, harvennetaan ja päätehakataan. Jatkuvan kasvatuksen malli sisältää eri-ikäisiä puita vauvasta vaariin, ja kypsiä puita poimitaan talteen 15 vuoden välein. Kiistely näkyy avo- ja poimintahakkuiden vastakkainasetteluna, jonka liepeillä väännetään metsien kasvusta, hiilitaseesta, monipuolisuudesta, terveydestä ja vesistövaikutuksista.

Raaputetaan arki esiin ihanteista:

Nykymetsissä valmista eri-ikäisyyttä esiintyy vähän ja siihen päästään hitaasti. Alku houkuttaa, kun on lupa hakata arvokkaita tukkipuita, jättää pienempiä ja tehdä hakkuu voimakkaana, jotta metsä uudistuisi. Epävarminta on taimien syntyminen ja metsän pysyminen eri-ikäisenä eri kasvupaikoilla. Haaveena jatkuva kasvatus on kuin Kalevalan Sampo, joka jauhaa tasaisesti kaikkea hyvää ilman vaivaa ja kuluja. Ainut työ on korjata talteen kypsä sato. Mutta mitä sitten, kun myrsky reuhtoo ja korjuuvauriot lahottavat harvaksi hakattua puustoa, taimet eivät elvy tai uusia ei synny?

Synkistely sikseen, jatkuvalle kasvatukselle on edellytyksiä. Koivun ja männyn alla on usein kuusia, jotka voi jättää raivaamatta, vaikka ne haittaavat hakkuuta. Mutta jos kuusen kasvua havitellaan, maan on oltava viljava ja kostea. Sitä paitsi varjoa sietävät kuuset kehittyvät hyvin koivujen ja mäntyjen alta, mutta muita puulajeja sieltä ei tule. Puhtaassa kuusikossa ei jatkuva kasvatus kauaa vetele. Koivun ja männyn palautus vaatii ronskit otteet.

Jatkuvaa kasvatusta voi yrittää myös karuilla mailla, joilta omistaja ei liikoja puuta ja rahaa odota. Metsänhoito ei saa paljon maksaa. Karut metsät ovat männiköitä, jotka luonnostaan harvoina tai harvaksi hakattuina voivat taimettua luontaisesti ja kehittyä eri-ikäisiksi. Jatkuvaan kasvatukseen sopivia metsiä on etenkin ojitetuilla soilla, joita Pohjanmaalla riittää. Lisäpisteitä saadaan, kun pohjaveden syvyys tasoittuu vähentäen turpeen hajoamista hiilipäästöiksi ja vettymistä, joka aiheuttaa metaani- ja ravinnepäästöjä.

Mutta on tasaikäismetsälläkin pulmansa. Sitä pidetään tehokkaana, kun koko ala käsitellään yhtenäisesti ja koneellisesti. Tuottavuuden tehostumisesta huolimatta ollaan kustannuskriisissä. Maanmuokkauksen, istutuksen, taimikonhoidon ja harvennuksen kustannukset jatkavat nousuaan puun hintaan verrattuna. Tehokas hoito maksimoi puuntuotoksen, mutta monesti siihen ei ole enää varaa. Väistämättä tulee mieleen, että valitaanko jatkuva vai huonosti hoidettu tasaikäinen kasvatus.

Harhaan mennään, kun jatkuva ja tasaikäinen kasvatus nähdään ideologisesti toisensa poissulkevina, aivan kuin luomu- ja tehotuotanto maataloudessa. Arkimetsissä on paljon pienipiirteistä vaihtelua. Tutkimuksella, kokemuksella ja osaamisella voidaan kaavoista luopua ja saada aikaan monipuolisempia metsiä. Samalla alalla voi olla poimintahakattua eri-ikäistä ja harvenettua yksi- tai kaksijaksoista puustoa, uudistuvia pienaukkoja tai kaistaleita ja niihin syntyneitä taimikoita. Kaksi tai kolme puusukupolvea lomittain avohakkuiden välissä on jo suuri voitto, joten olisiko parempi puhua jatketusta tai jatkuvapeitteisestä kasvatuksesta?

On kuitenkin sanottava suoraan, ettei jatkuva kasvatus sovi kaikkialle. Karujen ja viljavien väliin jää lajasti metsämaita, puolukkatyypin kankaita ja soita, joille jatkuvan kasvatuksen tyrkyttäminen on itsepetosta. Lisäksi viljavimmat kankaat palkitsevat tehokkaan metsänhoidon niin, ettei niiden pitäminen vähäpuustoisina kannata jatkuvan uudistumisen toivossa.

Pentti Niemistö
tutkija
Luonnonvarakeskus, Seinäjoki

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 23.11.2020.

Lue myös Tutkijan lapsuudenmetsä poikii tietoa avohakkuun vaihtoehdoista

Digitalisaatio jatkaa voittokulkuaan

Automaatio ja tietotekniikka kehittyvät tällä hetkellä varsin nopeasti. Konenäkö, koneoppiminen, tekoäly, tarkka paikannus ja muut sovellukset auttavat meitä jo yleisesti monien asioiden lajittelussa ja seurannassa.

Mutta kauas on pitkä matka. Hiljattain televisiosta tuli mielenkiintoinen Prisma-dokumentti itseajavista autoista ja niiden monista haasteista. Vaikka koneet ovat jo varsin ”älykkäitä”, on ajoneuvon ajaminen niin haastava toiminto, ettei tietokone vielä siitä kunnolla selviydy avoimen liikenteen joukossa. Lisäksi ongelmia aiheuttavat vielä ihmiskuskit, joiden tarkkaavaisuus herpaantuu koneen ohjatessa. Automaattiajoneuvoihin liittyy myös erilaisia eettisiä ongelmia.

Mitä oppilaitoksissa Seinäjoella ja Vaasassa tehdään

Vaasan yliopistossakin on päätetty aloittaa Oulun yliopiston kanssa toteutettava autonomisten ja kestävien järjestelmien maisteriohjelma. Kestävä kehitys vaatii parempaa materiaalien kierrätystä, energian talteenottoa, logistiikkaa, paikannusta ja tiedonvälitystä sekä yhä useammin erilaisia ratkaisuja hoitaa autonominen itseohjaava järjestelmä. Niiden toteuttamisen menetelmiä ja tekniikoita halutaan opettaa entistä paremmin.

Epanetin puitteissa Vaasan yliopisto ja Seinäjoen ammattikorkeakoulu ovat yhteistyössä toteuttamassa Framiin paikannuslaboratoriota, jota voidaan hyödyntää tarkempaan paikannukseen mm. kuljetuslogistiikassa, tavaroiden ja esineiden seurannassa, sekä maatalouden ja metsätalouden paikkatietosovelluksissa. Lisäksi Framiin ollaan hankkimassa konetehoa tekoälylaskentaan, jotta infra mahdollistaisi aikaisempaa haastavampien ja enemmän laskentatehoa vaativien tekoälysovellusten kehittämisen ja tutkimisen.

Erilainen tilannetietoisuus vaatii useiden erilaisten mittaustietojen yhdistämistä. Esimerkiksi satelliittidataa, drone-kuvaa, esineiden internetin anturidataa, säätietoja ja muita tietoja voidaan nykytekniikalla yhdistää monilla tavoilla ja myös esittää innovatiivisia uusia käyttöliittymäratkaisuja virtuaalitodellisuuden ja lisätyn todellisuuden avulla.

Paluuta entiseen ei ole

Tietotekniikka on tullut monille entistä tärkeämmäksi välineeksi tänä vuonna, kun suuri osa kokouksista on siirtynyt etäkokouksiksi videoyhteyksien välityksellä ja esimerkiksi koronavilkut ja muut ratkaisut koronan jäljittämiseen tehdään ohjelmoiduilla sovelluksilla.

Yhteiskunta on jo nykyisellään äärimmäisen riippuvainen tietotekniikasta ja tietoliikenteestä, kun esimerkiksi pankkipalvelut ja maksaminen suoritetaan sähköisesti, ja kun lähes kaikki yhteiskunnan tieto on digitaalisessa muodossa. Näihin liittyy myös suuria riskejä tietovuodoista, kuten viimeaikaiset uutiset ovat meille opettaneet. Silti yhteiskunnan digitalisoitumista ja automatisoitumista ei voi estää. Kehitystä ei voi kääntää taaksepäin. Ihmiset haluavat asioiden sujuvan aiempaa helpommin ja automaattisemmin.

Timo Mantere
Sulautettujen järjestelmien Epanet-professori
Vaasan yliopisto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 16.11.2020.

Pitääkö sote-johtajien työhyvinvoinnista puhua?

Sosiaali- ja terveysalan (sote) työvoimapula, talouden haasteet ja koronapandemia luovat paineita alan työntekijöille ja johtajille. Työhyvinvoinnista huolehtimisen ja siitä avoimesti keskusteleminen on erityisen tärkeää juuri nyt. Hyvä työhyvinvointi tuo työntekijälle, organisaatiolle ja yhteiskunnalle lukuisia etuja. Hyvinvoiva työntekijä on tuottava ja todennäköisimmin työhönsä ja sen kehittämiseen sitoutunut.

Johtajan työhyvinvointi vaikuttaa alaisten työhyvinvointiin ja organisaation tuottavuuteen, joten siihen kannattaa kiinnittää huomiota aivan samoin, kuin muidenkin työyhteisön jäsenten hyvinvointiin. Hyvällä työhyvinvoinnilla on kaikille organisaatioille etuja mm. lisääntyneen tuottavuuden kautta, eli sillä on välinearvoa. Vähintään yhtä tärkeää on työhyvinvoinnin itseisarvo. Kaikilla työntekijöillä on oikeus voida hyvin.

Johtajuus ei houkuta

Sote-alan johtajia eläköityy paljon tällä hetkellä ja uusien rekrytointi on haasteellista. Tutkimusten perusteella sote-alan johtajan työtä ei pidetä houkuttelevana. Työn vaativuus ja vastuu on kasvanut, eikä vaatimuksiin pysty itse vaikuttamaan. Työmäärä saattaa olla kohtuuton ja työpanokselle asetetaan epärealistisia odotuksia. Lohdullista on, että työhyvinvointia voidaan kuitenkin kehittää sekä kuormitus- ja vaatimustekijöitä poistamalla että työn, organisaation ja yksilön voimavaroja vahvistamalla. Tämä kuitenkin vaatii pysähtymistä asian äärelle, ja avointa keskustelua työpaikoilla. Muuten työhyvinvointi saattaa jäädä vain maininnaksi työpaikan strategiassa.

Sote-johtajan työhyvinvointiin vaikuttavat asiat ovat tutkimusten perusteella samoja kuin kaikilla muillakin työntekijäryhmillä. Toisaalta työn erityispiirteet tuovat siihen omat mausteensa, jotka puuttuvat monelta muulta ammattiryhmältä. Epävarma taloustilanne näkyy sosiaali- ja terveydenhuollon johtajien työhyvinvoinnissa. Pitkät ja aikaa vievät päätöksentekoketjut, jossa vastuut eivät aina ole selkeitä, sekä ristiriitaiset ja puuttuvat hallinnon ohjeistukset turhauttavat johtajia. Epäreiluuden kokemukset, luottamuksen puute ja ei-avoimet toimintatavat kuormittavat. Lyhytjänteiseksi koettu suunnittelu, jota jaksotetaan vaalikausittain vaihtuvien ohjelmien mukaisesti, vaikuttaa tutkimuksen perusteella työhyvinvointiin. Muutosten, kuten pitkittyneen sote -uudistuksen, tuoma epävarmuus oman työn ja oman itsen tulevaisuudesta, huonontaa johtajien työhyvinvointia. Toisaalta johtajan työssä on paljon tekijöitä, jotka edesauttavat hyvän työhyvinvoinnin ylläpitämistä, kuten mahdollisuus oman työn kontrollointiin ja vapaus tehdä päätöksiä.

Työhyvinvoinnin perustana työpaikoilla toimii aina hyvä ja keskusteleva johtaminen, selkeät toimintatavat ja vastuut sekä avoin vuorovaikutus. Työhyvinvointikeskustelussa, ihan kaikkien työntekijäryhmien osalta, on lisäksi entistä tärkeämpää pohtia laajemmin niitä keinoja, joilla voidaan ylläpitää hyvää työhyvinvointia ja vahvistaa olemassa olevia voimavaroja.  

Vastauksena otsikossa esittämääni kysymykseen: kyllä sote-johtajien työhyvinvoinnista pitää puhua. Sote-alan työpaikoilla pitää puhua avoimesti aivan jokaisen siellä työskentelevän hyvinvoinnista. Hyvinvoiva työntekijä, oli hänen asemansa mikä hyvänsä, on sote-organisaation suurin voimavara, jonka avulla pystymme hoitamaan perustehtävämme: hoitamaan hyvin ja laadukkaasti asiakkaamme yhteistyössä hänen kanssaan.

Niina Herttuala
Väitöskirjatutkija
Tampereen yliopisto

niina.herttuala (a) tuni.fi

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 9.11.2020.

Oo niinku kotonas!

Näinhän meille kylässä sanotaan. Niin että ole tervetullut, tunne itsesi kotoisaksi.

Ei se aina helppoa ole. Ongelmia siitä syntyy, jos vaikka yökylässä liika myöhään huurattaa lauantain toivottuja, istahtaa isoisän perintösoffalle pelkillä boksereilla tai syö vahingossa viimeisen suklaarivin, jota talon emäntä on säästänyt itselleen.

Vielä paljon vaikeampaa kotoutuminen on silloin, kun ei olla pelkästään kylässä, vaan muutetaan kokonaan uuteen kotiin ja uudelle kotiseudulle. Ajatus on silti sama: miten tuntea itsensä tervetulleeksi, osaksi uutta yhteisöä ja ympäristöä.

Kotoutumisesta on meillä puhuttu viimeisten vuosien aikana paljon. Mutta jotenkin on vähän harmittanut, että keskustelua on usein käyty aika kapeasta näkövinkkelistä.

Sillä ei kotoutuminen kosketa pelkästään maahanmuuttajia, vaan ihan kaikkia muuttajia. Muuttaa sitten Koskenkorvalta kirkolle tai kaupungista Kankaankylään, naapuripitäjään tai eremmäs, aina on edessä uusi ympäristö ja uudet paikat, uudet ihmiset ja uudet tavat toimia.

Muuttoliikettä on ollut aina. Ja nykyään muutetaan, pendelöidään, mökkeillään ja monipaikkaillaan taukoamatta. Kun miettii, miten vanhasta ja yleisestä ilmiöstä on kyse, luulisi että kotoutumisen toimintatavat olisi hiottu huippuunsa jo kauan sitten. Mutta ei niitä ole.

Kunnat ja seurakunnat – uuden yhteisön viralliset edustajat – osallistuvat monesti muuttajan vastaanottoon tervetulokirjeillä tai -paketeilla. Vanhana kotiseutuihmisenä ja tuoreena muuttajana olen seurannut mielenkiinnolla näiden kotouttamispakettien sisältöä eri puolella maata. Useimmiten ne vaikuttavat jonkinlaiselta brändimarkkinoinnilta tai yrityslahjoilta. Sinänsä ihan kiva juttu siis.

Mutta nämä yhteydenotot ovat myös ainutlaatuinen tilaisuus kohdata tuore yhteisön jäsen ja tarjota hänelle väylä uuden yhteisön aktiiviseen jäsenyyteen. Se tilaisuus jää liian usein hyödyntämättä. Vaikka kunnat houkuttelevat muuttajia värikkäillä kampanjoilla, kotimaan muuttajan kotouttamista ei enää nähdä tarpeelliseksi. Se on surkia juttu.

Kun jämsäläistyin keväällä, seurakunta lähetti kirjekuoressa lampaanmuotoisen pannunalusen ja leirikeskuksen esitteen. No pannunalunen toimii kyllä mainiosti, mutta leirikeskusta en ole vuokrannut. Täysin hämärän peittoon jäi, minkälaista toimintaa mahtaisi olla tarjolla tai edes missä mikäkin sijaitsee. Kaupungin tervetulotoivotus lienee vielä jossakin matkalla.

Vaimo on toiminut korvaamattomana kotiseutuoppaanani, mutta mitä olisi miehellä ilman vaimoa? Huopalammas ei auta, eivätkä pelkät esitteet oikein riitä kotouttamisen välineiksi. Missä ovat vapaaehtoiset kuntakaverit, jotka voisivat opastaa ja tutustuttaa? Ne yhteisölliset sisäänheittäjät, joille voisi ihmetellä omituisia paikallisia tapoja tai vain kertoa kotoutumiskuulumisiaan, joilta voisi kysyä tyhmiä kysymyksiä ja jotka ohjaisivat mukaan toimintaan?

Seinäjoen AvaruusYstävät, Lappajärven KraateriKaverit tai Kauhavan JunkkariOppaat, teitä tarvittaisiin.

Koska jokaisella on oikeus kotoisuuteen ja kotiseutuun. Ja koska toimiva yhteiskunta kaipaa meistä jokaista.

Teppo Ylitalo
Pohjalaistutkija
Helsingin yliopiston Ruralia-Instituutti, Seinäjoki

Tepon kuvan on ottanut Benjam Pöntinen

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 3.11.2020.