Avainsana-arkisto: puheenvuoro

Myytinmurtajia ja tarinankertojia

Lapsen kysymys pysäytti: miksi sinä tutkit? Ei mitä, vaan miksi.

Me historiantutkijat olimme ennen tarinankertojia. Enkä tarkoita nyt satujen sepittämistä, vaan kansojen, tieteen ja kulttuurin vaiheiden tarinoittamista. Historiantutkijat rakensivat kertomuksia siitä, millaisia yhteisöt ovat ja miten ne ovat kehittyneet.

Nykyinen historiakäsitys on monella lailla toisenlainen. Emme enää usko suuriin kehityskertomuksiin tai aatteiden määrittämiin historiatulkintoihin. Se on hyvä, sillä menneisyys on aina moniääninen ja värikäs, ja tulkinnat siitä muuttuvat ajan ja tarkastelijoiden mukana.

Samalla historiantutkijat ovat muuttuneet yhä useammin myytinmurtajiksi. On trendikästä osoittaa, että menneen maailman tarinat olivatkin rakennettuja, eivät viimeisiä totuuksia. Että uskomukset menettävät uskottavuutensa, kun ne irrotetaan oman aikansa käsityksistä.

Rakentaja ja purkaja, kaksi vastakkaista roolia. Vanha ja uusi. Mutta ehkä se vanha voisi olla myös uusi?

Parin viime vuoden aikana olen saanut olla rakentamassa erityisesti kahta yhteisöllistä tarinaa. Nyt alkusyksystä valmistui Kuortaneen pitäjänhistorian käsikirjoitus. Se oli monessa kohtaa uuden tarinan aukikirjoittamista ja rakentamista.

Minulle kuurtanelaasten historia näyttäytyy tarinana nokiottista, jotka oppivat hyödyntämään suhdanteita ja hankkimaan elantonsa monesta lähteestä. Yritteliäistä oman onnensa sepistä, jotka uskoivat, että menestyminen oli ensi sijassa kiinni ihmisestä itsestään. Ittellisistä, joiden elämää ohjasivat vahvat perinteet ja kotiseutuun kiinnittyminen. Itsenäisistä ja itsepäisistä, jotka lähtivät varovasti uudistuksiin, mutta voimalla yhteistyöhön, silloin kun siitä nähtiin olevan hyötyä.

Mutta tarinoita voi – ja pitääkin – katsoa myös eteenpäin. Veteraaniperinnejärjestöissä olen päässyt pohtimaan vanhan tarinan uudelleen sanoittamista ja sen siirtämistä uudelle sukupolvelle.

Suomen selviämisen ja vapauden turvaamisen tarina on tuttu meille vanhemmille, mutta tämän päivän nuorista monet eivät ole koskaan tavanneet sotiemme veteraania, eivät kuulleet millaista sodassa oli ja miksi sitä käytiin. Siksi uudessa ajassa veteraanien perintöä joudutaan ja saadaan viedä eteenpäin myös uudenlaisilla menetelmillä, erityisesti digitaalisesti ja koulujen kautta.

Molempien tarinoiden kertominen tuntuu merkitykselliseltä. Sillä välillä tuntuu, että nykyään me puramme enemmän vanhaa kuin rakennamme uutta.

Me tämän päivän ihmiset osaamme totisesti murtaa myyttejä. Me kaadamme muureja ja naureskelemme ylimielisesti menneisyyden uskomuksille. Koska meille elämä on tässä ja nyt, ja minä olen tärkeämpi kuin me.

Siksi varsinkin nyt, kun yhteisöllisyytemme pirstaloituu samanmielisten kupliksi, tarvitaan yhteisten tarinoiden rakentajia ja kertojia. Historiantutkimuksessa ja muutenkin.

Yhteisten tarinoiden kautta voimme nähdä itsemme osana pitkien, vaikka muuttuvienkin perinteiden ketjua. Voimme tuntea kuuluvamme samaan porukkaan. Ja samalla ymmärrämme paremmin asettua toiseen asemaan, ymmärtää myös toisenlaista näkökulmaa.

Siksi minä tutkin. Koska haluan rakentaa yhteisiä tarinoita. Tarinoita, joiden arvoa ei mitata tulessapalamattomilla totuuksilla, vaan yhteiseksi koetuilla juurilla ja yhteisön rakentamisella. Tarinoita, jossa etsitään ja määritetään sitä, mitä me olemme yhdessä ja minne me haluamme yhdessä mennä.

Koska me olemme kaikki osa yhteistä tarinaa.

Teppo Ylitalo
Tarinankertoja Helsingin yliopiston Ruralia-Instituutissa, Suomen kotiseutuliitossa, Tammenlehvän Perinneliitossa ja Sotien 1939–1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistyksessä.

Puhueenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 6.12.2021.

Tepon kuva: Benjam Pöntinen

Puheenvuoroja tutkimuksesta

Oletko huomannut, että ensin Ilkassa ja sitten Ilkka-Pohjalaisessa on ollut tällä paikalla syksystä 2019 lähtien joka viikko tutkijan tai muun korkeakoulumaailmassa työskentelevän ihmisen puheenvuoro? Yhteistä niille on, että kirjoittajien työ liittyy jotenkin Epanet-verkostoon tai Seinäjoen yliopistokeskukseen. Aiheet ovat vaihdelleet esimerkiksi kehitysvammaisen ikäkäsityksestä metsänhoitoon ja uusista proteiinilähteistä yritysten innovaatiokykyyn. Kaikkia puheenvuoroissa käsiteltyjä aiheita tutkitaan täällä, lehden levikkialueella.

Mikä saa ryhtymään tutkijaksi? Osalle se saattaa olla sattuma, kuten mikä tahansa muukin ammatinvalinta. Osaa riivaa ehtymätön kiinnostus joko yhteen tiettyyn aiheeseen, tai monitieteisesti lähinnä kaikkeen. Ovatko tutkijat ja korkeakouluväki sitten epätavallisen lahjakkaita? Eivät. Joukossa saattaa olla koululuokasta tuttuja kympin tyttöjä tai poikia. Mutta tutkijoiksi ovat päätyneet sellaisetkin, joista yläkoulun opettaja tai luokkakaverit eivät olisi ikinä mokomaa osanneet odottaa. Kuka tahansa meistä voi yllättää sekä itsensä että ympäristönsä elämänvalinnoillaan.

Koulutusputket eivät ole suoria ja mutkattomia, niissä saattaa olla välillä katkoksia ja jännittäviä haaroja. Tohtoriksi voi edetä ammattikoulun kautta, käymättä päivääkään lukiota. Tämä on yksi suomalaisen koulujärjestelmän hienouksista. Hienoa on sekin, että työuralleen voi ripotella opiskelujaksoja. Opinnäytteissä voi yhdistää päivätyöstä ja opinnoista saatua osaamista.  Epanet-verkoston tarkoituksena on juuri tällainen käytännön ja tutkimuksen tasavertainen vuoropuhelu niin, että erilaista tietoa yhdistämällä voidaan luoda jotakin uutta.

Millaista työtä tutkiminen on? Aivan tavallista, arkista puurtamista, johon liittyy sekä uuden luomista että puuduttavien rutiinien pyörittämistä. Ja kuten millä tahansa muullakin alalla, myös tutkimuksella on omat sääntönsä ja ohjeensa. Tutkijan ammattitaitoon kuuluu niiden hallinta. Tutkija esimerkiksi sitoutuu kunnioittamaan tutkittavien henkilöiden ihmisarvoa ja itsemääräämisoikeutta. Tutkijan työhön, tiedelukutaitoon ja kriittiseen ajatteluun voi tutustua vaikka täällä.

Pidetään sivistyksestä kiinni

Suomalaisen yhteiskunnan peruspilareita ovat korkea osaaminen sekä kaikkien kansalaisten vähintäänkin kohtuullinen yleissivistys. Reilut sata vuotta sitten kansakoululaitoksen, työväenliikkeen, maamiesseurojen, nuorisoseurojen, marttojen ja monien muiden tavoitteena oli nostaa Suomi itsenäisenä demokratiana muiden sivistyskansojen joukkoon. Tienä siihen pidettiin kaikkien mahdollisuutta oppia ja päästä käsiksi tietoon. ”Demokratia ponnistaa kansalaisten mielipiteistä. Kun mielipiteitä ohjaa tietämättömyys, demokratia ei toimi.”  Näin lukee tuoreimmassa Tiede-lehdestä (11/2021). Tuntuu pelottavalta, että tästä täytyy muistuttaa vuonna 2021.

Mielipiteet ovat yleensä hyvin vahvoja, selkeitä ja suureen ääneen lausuttuja. Tutkittu tieto sisältää aina epäilyksen. Menetelmät kehittyvät, ymmärrys kasvaa. Tieto lisääntyy. Ja muuttuu. Siksi tutkijan puheenvuoro saattaa joskus kuulostaa varovaiselta. Tutkimus perustuu kriittiseen ajatteluun. Joskus tuntuu, että tutkijan kärkkäin kriitikko on hän itse.

Tutkimusta ei tehdä irrallaan muusta yhteiskunnasta. Siksi me haluamme kertoa työstämme, esimerkiksi näissä Ilkka-Pohjalaisen puheenvuoroissa.

Nina Harjunpää
erikoissuunnittelija
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys, Epanet-verkosto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 11.10.2021.