Se ensimmäinen työpaikka

Meidän varttuneempien hieno piirre on se, että olemme joskus olleet nuoria. Pystymme halutessamme eläytymään nuorempien elämäntilanteisiin paremmin kuin he meidän.

Yksi tuntuvan muistijäljen jättävä tapahtuma on ammattiin tai korkeakoulusta valmistumisen hetki. Työllistyminen huolettaa monia, mutta toisaalta vapausasteet suurtenkin päätösten tekemiseen ovat hyvät. Ensimmäinen oikea työpaikka ja sen sijainti voi suunnata elämää monella tavalla. Työpaikkaa saattaa seurata asumiseen ja perheellistymiseen liittyvät ratkaisut, jotka sitovatkin jo vahvemmin paikkaan.

Suomessa on tunnistettu voimistuva työvoimapula. Hupeneville ikäluokille tuntuu olevan ottajia ja vahvistusta toivotaan myös maahanmuutosta. Korkeakoulutus on Suomessa keskitetty suurimpiin kaupunkeihin. Vaikka paikalliset korkeakoulutoimijat tukijoukkoineen tekevät nyt parhaansa aloituspaikkojen ja digitaalisten koulutusmahdollisuuksien lisäämiseksi, myös jatkossa pohjalaisiin maakuntiin toivotaan suurin joukoin muualla koulutettuja muuttajia.

Tiedetään, että tärkeää olisi kytkeä muualla opiskelevat nuoret mahdollisimman aikaisessa vaiheessa alueen työnantajiin. Harjoittelut, kesätyöt ja opinnäytteet ovat erinomaisia väyliä päästä opiskelijoiden tietoisuuteen jo ennen valmistumista. Hyvä esimerkki on Tampereen yliopiston lääketieteen koulutusohjelma, jossa kaikki opiskelijat tekevät usean viikon harjoittelujakson Seinäjoen keskussairaalassa ja terveyskeskuksissa. Tämä on osaltaan madaltanut valmistuvien lääkäreiden kynnystä hakeutua myöhemmin maakuntaan töihin.

Ilkka-Pohjalaisen levikkialueella on yksi Suomen monipuolisimmista korkeakouluverkostoista. Vaasassa ja Seinäjoella on toimipisteet yhteensä kuudella yliopistolla ja kolmella ammattikorkeakoululla. Vaikka tutkintokoulutusta on rajallisesti, yhteydet yliopistojen pääkampusten koulutusohjelmiin ja valmistuviin opiskelijoihin ovat hyvät. Esimerkiksi Seinäjoen yliopistokeskuksessa on jo pidempään tehty työtä valmistuvien opiskelijoiden ja maakunnan työnantajien törmäyttämiseen. Ensi keväänä panostuksia tullaan entisestään vahvistamaan.

Opiskelijat alkavat etsiä kesätöitä ja harjoittelumahdollisuuksia heti loppiaisen jälkeen. Pohjalaiset maakunnat, muutamia isoja yrityksiä lukuun ottamatta, eivät ole juuri näkyneet harjoittelupaikkoja tarjoavissa verkkopalveluissa. Haastankin nyt kaikki orastavaa työvoimapulaa kokevat työnantajat mukaan taustajärjestöineen. Kunnilla ja niiden elinkeinopalveluillakin on työsarkaa, koska kysyntää on myös asumisratkaisuille. Voihan kesätyökokemusta kuorruttaa vaikka lipuilla kulttuuritapahtumiin. Jos ilmoituksen tekemisessä tai oikean koulutusohjelman tunnistamisessa on haasteita, apuja löytyy Seinäjoen yliopistokeskuksesta tai alueella toimivista korkeakouluista.

Pysyvämpien työpaikkojen täytössäkin kannattaa harkita vakavasti myös vastavalmistuneen palkkaamista ja samalla panostaa laadukkaaseen perehdyttämiseen. Toisen ja kolmannen työpaikan tarjoajista tuskin on jatkossakaan pulaa. Siinä vaiheessa vaikeusasteet lisääntyvät, koska monien elämä on jo vahvemmin paikkaan kiinnittynyttä ja muutolle pitää olla painavat syyt.

Sami Kurki
johtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 27.12.2021.

Kerrosviljely tuottaa ruokaa hallituissa olosuhteissa ilman peltoa

Tekniikkaa apuna käyttäen voidaan tuottaa ruokaa uudella tavalla ja jopa ilman peltoja. Esimerkkejä tällaisesta tuotannosta ovat kasvien vertikaaliviljely eli olosuhdehallittu kerrosviljely, sekä solumaatalous. Kerrosviljelyssä kasveja tuotetaan sisätiloissa monessa kerroksessa ja kasvatustilan olosuhteita, kuten lämpötilaa, ilmankosteutta ja valaistusta, hallitaan automatiikan avulla. Solumaatalous puolestaan sisältää eläinten rehun tai ruoka-aineiden tuottamisen mikrobeja tai kasvisoluja hyödyntäen.

Näitä tuotantotapoja tutkitaan maa- ja metsätalousministeriön Hiilestä kiinni -ohjelman rahoittamassa ja Luonnonvarakeskuksen, VTT:n ja eniferBion toteuttamassa  Ruokaa ilman peltoja -hankkeessa. Hankkeen tavoitteena on luoda uusista viljelyvaihtoehdoista paikallista, ympäristöystävällistä liiketoimintaa. Tutkittavilla tuotantotavoilla voi olla mahdollista vähentää kasvihuonepäästöjä jopa 90 % verrattuna perinteisiin tuotantojärjestelmiin. Samalla viljelysmaata vapautuu muuhun käyttöön, mikä voi auttaa myös luonnon monimuotoisuuden säilymistä.

Eritysosaamista tarvitaan

Kasvihuonetuotannossa tekniikka ja kasvatusolosuhteiden hallinta kehittyvät jatkuvasti ja tarjoavat uusia mahdollisuuksia. Esimerkiksi energiaratkaisut ovat kehittyneet ja uusiutuvaa energiaa ja energiatehokkaita ratkaisuja, kuten led-valaistusta, voidaan hyödyntää kasvatuksessa.

Kerrosviljelyssä tekniikka on vielä edistyneempää kuin kasvihuoneissa. Kerrosviljelyssä kasvatusolosuhteiden hallinta on automatisoitu ja ravinteita ja vettä kierrätetään tehokkaasti. Satoa voidaankin saada enemmän ja energiaa ja vettä kuluu vähemmän kuin avomaalla tai perinteisessä kasvihuoneviljelyssä. Säästö voi olla jopa useita kymmeniä prosentteja.

Kerrosviljely vaatii yrittäjältä erityisosaamista. Hallitsemalla kasvatusolosuhteita voidaan tuottaa tasalaatuisia tuotteita ympäri vuoden. Menetelmällä voitaisiin tuottaa myös proteiinikasveja, kuten papuja, ympäri vuoden ja siten korvata ruoan tuontia Suomeen. Uusien kasvien viljelystä ja Suomeen sopivista lajikkeista on kuitenkin niukasti tutkimustietoa ja osaamista.

Kerrosviljelyn hakiessa omaa paikkaansa varteenotettavimpia vaihtoehtoja lienevät suuren katetuoton antavat kasvit ja erikoiskasvit, joille on kysyntää. Myös kasvin rakenteella on merkitystä. Esimerkiksi matalat kasvit soveltunevat korkeita paremmin kerrosviljelyyn, koska ne vievät korkeussuunnassa vähemmän tilaa kuin korkeat kasvit.

Rahoitusta ja asiantuntemusta tarvitaan

Kerrosviljelyn aloittaminen vaatii mittavia investointeja kasvatustiloihin, joten tuotannon taloudellinen kannattavuus, rahoitusvaihtoehdot ja riskit on arvioitava tarkkaan. Kannattavuuteen vaikuttavat muun muassa viljeltävä kasvi ja sen hinta markkinoilla, satotaso, tuotannon kustannukset, energiatehokkuus sekä mahdollisuus hyödyntää paikallisia biotalouden sivuvirtoja tuotantopanoksina ja arvoketjuja tuotannon markkinoinnissa.

Kerrosviljelystä ja sen kaupallisesta potentiaalista tarvitaankin lisää tietoa. On selvitettävä muun muassa lannoitteiden ja kasvualustojen tuotantoketjut, energian lähteet ja uusilla tuotteilla saatava arvonlisä, jotta viljelyn lähtökohdat ovat mahdollisimman edulliset. Uusien kasvien viljely voi tuoda arvoketjuihin myös uudenlaisia toimijoita, kuten jatkojalostajia.

Jarkko Niemi
tutkimusprofessori
Luonnonvarakeskus

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 13.12.2021.

Myytinmurtajia ja tarinankertojia

Lapsen kysymys pysäytti: miksi sinä tutkit? Ei mitä, vaan miksi.

Me historiantutkijat olimme ennen tarinankertojia. Enkä tarkoita nyt satujen sepittämistä, vaan kansojen, tieteen ja kulttuurin vaiheiden tarinoittamista. Historiantutkijat rakensivat kertomuksia siitä, millaisia yhteisöt ovat ja miten ne ovat kehittyneet.

Nykyinen historiakäsitys on monella lailla toisenlainen. Emme enää usko suuriin kehityskertomuksiin tai aatteiden määrittämiin historiatulkintoihin. Se on hyvä, sillä menneisyys on aina moniääninen ja värikäs, ja tulkinnat siitä muuttuvat ajan ja tarkastelijoiden mukana.

Samalla historiantutkijat ovat muuttuneet yhä useammin myytinmurtajiksi. On trendikästä osoittaa, että menneen maailman tarinat olivatkin rakennettuja, eivät viimeisiä totuuksia. Että uskomukset menettävät uskottavuutensa, kun ne irrotetaan oman aikansa käsityksistä.

Rakentaja ja purkaja, kaksi vastakkaista roolia. Vanha ja uusi. Mutta ehkä se vanha voisi olla myös uusi?

Parin viime vuoden aikana olen saanut olla rakentamassa erityisesti kahta yhteisöllistä tarinaa. Nyt alkusyksystä valmistui Kuortaneen pitäjänhistorian käsikirjoitus. Se oli monessa kohtaa uuden tarinan aukikirjoittamista ja rakentamista.

Minulle kuurtanelaasten historia näyttäytyy tarinana nokiottista, jotka oppivat hyödyntämään suhdanteita ja hankkimaan elantonsa monesta lähteestä. Yritteliäistä oman onnensa sepistä, jotka uskoivat, että menestyminen oli ensi sijassa kiinni ihmisestä itsestään. Ittellisistä, joiden elämää ohjasivat vahvat perinteet ja kotiseutuun kiinnittyminen. Itsenäisistä ja itsepäisistä, jotka lähtivät varovasti uudistuksiin, mutta voimalla yhteistyöhön, silloin kun siitä nähtiin olevan hyötyä.

Mutta tarinoita voi – ja pitääkin – katsoa myös eteenpäin. Veteraaniperinnejärjestöissä olen päässyt pohtimaan vanhan tarinan uudelleen sanoittamista ja sen siirtämistä uudelle sukupolvelle.

Suomen selviämisen ja vapauden turvaamisen tarina on tuttu meille vanhemmille, mutta tämän päivän nuorista monet eivät ole koskaan tavanneet sotiemme veteraania, eivät kuulleet millaista sodassa oli ja miksi sitä käytiin. Siksi uudessa ajassa veteraanien perintöä joudutaan ja saadaan viedä eteenpäin myös uudenlaisilla menetelmillä, erityisesti digitaalisesti ja koulujen kautta.

Molempien tarinoiden kertominen tuntuu merkitykselliseltä. Sillä välillä tuntuu, että nykyään me puramme enemmän vanhaa kuin rakennamme uutta.

Me tämän päivän ihmiset osaamme totisesti murtaa myyttejä. Me kaadamme muureja ja naureskelemme ylimielisesti menneisyyden uskomuksille. Koska meille elämä on tässä ja nyt, ja minä olen tärkeämpi kuin me.

Siksi varsinkin nyt, kun yhteisöllisyytemme pirstaloituu samanmielisten kupliksi, tarvitaan yhteisten tarinoiden rakentajia ja kertojia. Historiantutkimuksessa ja muutenkin.

Yhteisten tarinoiden kautta voimme nähdä itsemme osana pitkien, vaikka muuttuvienkin perinteiden ketjua. Voimme tuntea kuuluvamme samaan porukkaan. Ja samalla ymmärrämme paremmin asettua toiseen asemaan, ymmärtää myös toisenlaista näkökulmaa.

Siksi minä tutkin. Koska haluan rakentaa yhteisiä tarinoita. Tarinoita, joiden arvoa ei mitata tulessapalamattomilla totuuksilla, vaan yhteiseksi koetuilla juurilla ja yhteisön rakentamisella. Tarinoita, jossa etsitään ja määritetään sitä, mitä me olemme yhdessä ja minne me haluamme yhdessä mennä.

Koska me olemme kaikki osa yhteistä tarinaa.

Teppo Ylitalo
Tarinankertoja Helsingin yliopiston Ruralia-Instituutissa, Suomen kotiseutuliitossa, Tammenlehvän Perinneliitossa ja Sotien 1939–1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistyksessä.

Puhueenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 6.12.2021.

Tepon kuva: Benjam Pöntinen

Puheenvuoroja tutkimuksesta

Oletko huomannut, että ensin Ilkassa ja sitten Ilkka-Pohjalaisessa on ollut tällä paikalla syksystä 2019 lähtien joka viikko tutkijan tai muun korkeakoulumaailmassa työskentelevän ihmisen puheenvuoro? Yhteistä niille on, että kirjoittajien työ liittyy jotenkin Epanet-verkostoon tai Seinäjoen yliopistokeskukseen. Aiheet ovat vaihdelleet esimerkiksi kehitysvammaisen ikäkäsityksestä metsänhoitoon ja uusista proteiinilähteistä yritysten innovaatiokykyyn. Kaikkia puheenvuoroissa käsiteltyjä aiheita tutkitaan täällä, lehden levikkialueella.

Mikä saa ryhtymään tutkijaksi? Osalle se saattaa olla sattuma, kuten mikä tahansa muukin ammatinvalinta. Osaa riivaa ehtymätön kiinnostus joko yhteen tiettyyn aiheeseen, tai monitieteisesti lähinnä kaikkeen. Ovatko tutkijat ja korkeakouluväki sitten epätavallisen lahjakkaita? Eivät. Joukossa saattaa olla koululuokasta tuttuja kympin tyttöjä tai poikia. Mutta tutkijoiksi ovat päätyneet sellaisetkin, joista yläkoulun opettaja tai luokkakaverit eivät olisi ikinä mokomaa osanneet odottaa. Kuka tahansa meistä voi yllättää sekä itsensä että ympäristönsä elämänvalinnoillaan.

Koulutusputket eivät ole suoria ja mutkattomia, niissä saattaa olla välillä katkoksia ja jännittäviä haaroja. Tohtoriksi voi edetä ammattikoulun kautta, käymättä päivääkään lukiota. Tämä on yksi suomalaisen koulujärjestelmän hienouksista. Hienoa on sekin, että työuralleen voi ripotella opiskelujaksoja. Opinnäytteissä voi yhdistää päivätyöstä ja opinnoista saatua osaamista.  Epanet-verkoston tarkoituksena on juuri tällainen käytännön ja tutkimuksen tasavertainen vuoropuhelu niin, että erilaista tietoa yhdistämällä voidaan luoda jotakin uutta.

Millaista työtä tutkiminen on? Aivan tavallista, arkista puurtamista, johon liittyy sekä uuden luomista että puuduttavien rutiinien pyörittämistä. Ja kuten millä tahansa muullakin alalla, myös tutkimuksella on omat sääntönsä ja ohjeensa. Tutkijan ammattitaitoon kuuluu niiden hallinta. Tutkija esimerkiksi sitoutuu kunnioittamaan tutkittavien henkilöiden ihmisarvoa ja itsemääräämisoikeutta. Tutkijan työhön, tiedelukutaitoon ja kriittiseen ajatteluun voi tutustua vaikka täällä.

Pidetään sivistyksestä kiinni

Suomalaisen yhteiskunnan peruspilareita ovat korkea osaaminen sekä kaikkien kansalaisten vähintäänkin kohtuullinen yleissivistys. Reilut sata vuotta sitten kansakoululaitoksen, työväenliikkeen, maamiesseurojen, nuorisoseurojen, marttojen ja monien muiden tavoitteena oli nostaa Suomi itsenäisenä demokratiana muiden sivistyskansojen joukkoon. Tienä siihen pidettiin kaikkien mahdollisuutta oppia ja päästä käsiksi tietoon. ”Demokratia ponnistaa kansalaisten mielipiteistä. Kun mielipiteitä ohjaa tietämättömyys, demokratia ei toimi.”  Näin lukee tuoreimmassa Tiede-lehdestä (11/2021). Tuntuu pelottavalta, että tästä täytyy muistuttaa vuonna 2021.

Mielipiteet ovat yleensä hyvin vahvoja, selkeitä ja suureen ääneen lausuttuja. Tutkittu tieto sisältää aina epäilyksen. Menetelmät kehittyvät, ymmärrys kasvaa. Tieto lisääntyy. Ja muuttuu. Siksi tutkijan puheenvuoro saattaa joskus kuulostaa varovaiselta. Tutkimus perustuu kriittiseen ajatteluun. Joskus tuntuu, että tutkijan kärkkäin kriitikko on hän itse.

Tutkimusta ei tehdä irrallaan muusta yhteiskunnasta. Siksi me haluamme kertoa työstämme, esimerkiksi näissä Ilkka-Pohjalaisen puheenvuoroissa.

Nina Harjunpää
erikoissuunnittelija
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys, Epanet-verkosto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 11.10.2021.