Koronakriisin seuraukset – ketterä digiloikka Keniassa

Koronakriisi muuttaa ihmisten ja yritysten käyttäytymistä ympäri maailman. Samalla tavalla kuin Euroopassa ja Suomessa, myös monessa Afrikan maassa tämä kriisi on kiihdyttänyt digitalisoitumista. Tässä muutamia havaintojani Keniasta.

Aluksi on hyvä todeta, että Kenia on Suomea paljon edellä mobiilimaksamisen käyttämisessä. Safaricomin kehittämä mobiiliraha, M-Pesa, on ollut jo vuosikymmen laajasti eri väestönryhmien käytössä. Ihmiset ovat tottuneet hoitamaan puhelimellaan maksamiseen ja rahan siirtämiseen liittyviä toimia. Tottumus on varmasti osaltaan auttanut, koska nyt, äkillisen yhteiskunnan pysähtymisen ja sosiaalisten kontaktien välttelyn takia, kenialaiset kuluttajat ovat nopeasti omaksuneet erilaisten digitaalisten palveluiden käytön. Myös yritykset ovat pystyneet nopeasti kehittämään uusia palveluja.

Keniassa on toiminut jo muutaman vuoden Jumia-verkkokauppa-alusta, joka tarjoaa mahdollisuuden ostaa niin palveluja, matkalippuja, ruokatilauksia kuin myös Carrefour-kauppaketjun päivittäistavaratuotteita. UberEast on toimittanut ravintoloiden ruokatilauksia koteihin. Hieman kärjistäen voi kuitenkin sanoa, että nämä ovat palvelleet lähinnä varakkaimpia ihmisiä pääkaupungin Nairobin paremmilla asuinalueilla. Koronakriisi on tuonut verkkokaupan ja kotiin tilaukset myös muun väestön saataville, ja jopa maaseudulle. Esimerkiksi Copia-verkkoalustan kautta yli 5 000 pienyrittäjän on mahdollista saada tuotteensa myyntiin ympäri maan. Palvelun kautta myös esimerkiksi ulkomailla asuvien on mahdollista tilata maaseudulla asuville sukulaisilleen tuotteet kotiovelle toimitettavaksi.

Kasvanut verkkokauppa ei liity vain vähittäiskauppaan. Ihmiset viettävät paljon aikaa kotona ja ovat innolla tutustuneet verkko-ostamisen mahdollisuuksiin. Apteekki- ja kosmetiikkatuotteitakin on mahdollista tilata verkon kautta. Esimerkiksi äitienpäiväksi moni pienyrittäjä oli tehnyt helposti tilattavia lahjapaketteja, jotka toimitettiin suoraan kotiovelle. Siinä missä Suomessa kiistellään ravintoloiden mahdollisuudesta myydä alkoholia ulos, Keniassa verkosta tilattavan alkoholin kotiin kuljetus on yhden klikkauksen päässä.

Keniassa on jo vuosikymmenen ajan ollut kova tekniikkabuumi, ja Nairobista on puhuttu uutena ’Silicon Walleyna’. Vahvasti näyttää, että koronakriisi on tuonut uuden kysynnän digitaalisille palveluille. Siinä missä yksityinen sektori on ollut ketterin toimija, uskon vahvasti, että seuraava loikka tapahtuu julkisten palveluiden digitalisoimisessa, ja jonot konttoreilla jäävät historiaan. Olisiko tässä jotain, missä myös suomaiset voisivat toimia kumppaneina?

Tutkijatohtori, KTT Paula Linna työskentelee Vaasan yliopiston Seinäjoen yksikössä. Hänen tutkimuksensa kohdistuu erityisesti kasvuyrittäjyyteen ja siihen, miten skaalata liiketoimintaa kehittyvien maiden vähävaraisilla markkinoilla.

Puheenvuoro on julkaisut Ilkka-Pohjalaisessa 29.6.2020.

 

Tokentumiskykyä ja tukea tarvitaan

Aurinko paistaa ulkona, ikkunaruudusta valo heijastaa eikä ulkoa sisään katsomalla ikkunaruutua juuri huomaakaan. Pikkulintu lentää päin ikkunaa, tipahtaa maahan – näyttää kuolleelta tai ainakin pökertyneeltä. Pari lasta juoksee katsomaan tapahtunutta. Huomaavat, että lintu on hengissä. Rohkeampi lapsista ottaa linnun käteensä, lämmittää sitä hetken – juoksee lintu kädessään ja heittää sen ilmaan ja lintu lähtee lentoon!  Pysähtyy ensimmäiselle puun oksalle, mutta hetken kuluttua jatkaa matkaa lentäen. Lintu tokeni saadessaan lapsilta apua, olisi toennut ehkä ilman apuakin, hitaammin tosin.

Tänä kummallisena keväänä on tarvittu joustavuutta ja sopeutumiskykyä – tokentumiskykyä, jota resilienssiksi kutsutaan. Sitä toisilla meistä on enemmän, toisilla vähemmän, mutta kaikki olemme joutuneet pakon edessä tokentumiskykyämme kehittämään. Kun koronakevään ensi järkytyksestä olimme selvinneet, useat meistä alkoivat heti jo nähdä valopilkkuja ja pohtia, mitä hyvää tämä aika jättää jälkeensä.

Ihailen monien suomalaisten perheiden joustavuutta ja sopeutumiskykyä. Ei voi olla yksinkertaista järjestää koulunpito lapselle ja oma etätyöskentely ja lisäksi huolehtia ruokahuollosta ja kenties myös isovanhempien asioista samaan aikaan. Luovuus, loistavat toteutukset ja toimintatarmo ovat saaneet aikaan innovatiivisia ratkaisuja; parissa päivässä koulujen, korkeakoulujen ja yliopistojen opetus siirrettiin etäopetukseksi.

Moni tukea tarvitseva ihminen on joutunut elämään tänä keväänä eristyksissä, asumisyksikössään tai kodissaan. Osa heistä ei ymmärrä, mistä eristäminen johtuu, osalla ei ole käsitystä, miten kauan tilanne kestää. Ja osa asuu yksin, ilman avustajaa, ilman terapiaa, ilman työtoimintaa, ilman ystäviä. Erityisesti yksin asuvat kehitysvammaiset ja verkkopalvelujen ulkopuolella elävät ovat erittäin alttiita kokemaan turvattomuutta, yksinäisyyttä ja pelkoa, ja mahdollisesti sairastumaan masennukseen.

Karanteenilla turvataan kansalaisten terveyttä ja hengissä säilymistä, ehdottoman hyvä niin. Koronakaranteeni ei kuitenkaan ole ollut kaikille terveyden kannalta hyvä ratkaisu. Sain viestin äidiltä, joka kertoi tyttärestään. Tytär on tarvinnut paljon tukea liikkumiseen ja ruokavaliosta huolehtimiseen, hänellä on ollut jo aikaisemmin hengitysoireita, jonka takia pelko tartunnasta on suuri. Osallisuutta edistävä ja tukea tarjoava toiminta on nyt tauolla. Tälle äidille en voi vastata, että resilienssi = joustavuus ja sopeutuminen kasvaa! Miten laskemme hintalapun ja tukieurot, kun paikkaamme koronan aiheuttamia inhimillisiä vaikutuksia.

Onneksi koronalle ei tarvitse etsiä syyllisiä, yleensähän olemme tavanneet niin tehdä kriisien jälkeen. Virukset tulevat ja menevät omia aikojaan ja ihmiskunnan selviämiseen kriisistä vaikuttaa toipuminen tai tokentumiskyky, jota on rakennettu niin sanottuina hyvinä aikoina. Olemme oppineet resilienssistä paljon, nyt tulisi myös oppia myös toisesta psykologisesta ilmiöstä, attribuutiosta eli siitä, millaisia merkityksiä me annamme tämän kevään tapahtumille ja miten omaa käyttäytymistämme selitämme.

Kevään shokki on osalle meistä ollut liian suuri, kaikille ei voi sanoa, että nyt on kasvun paikka ja valoa näkyvissä. Osa meistä tarvitsee ja tulee tarvitsemaan paljon tukea ja apua, jotta elämisen mahdollisuus voisi jatkua. Välitetään toisistamme!

 

 

Elina Kontu
Professori (autismikirjo ja kehitysvammapsykologia)
Tampereen yliopisto

 

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 23.6.2020.

 

Ps. Tutustu myös Koskettavat viesti kohtaamisissa -webinaarin materiaaleihin.

 

 

Kestävää puurakentamista kehittyviin maihin

Ilmastopakolaisuus arkipäivää

Ilmastonmuutos ja sen torjumiseksi tehtävät toimenpiteet alkavat vaikuttaa kaikkeen ihmisen toimintaan, mm. asumiseen, liikkumiseen ja ruuan tuotantoon. Erityisesti EU:ssa ilmastonmuutoksen torjumiseen ja hiilidioksiditason nousun hidastamiseen etsitään monin tavoin ratkaisuja, ja siihen ohjataan rahoitusta. Viimeisimpäni esimerkkinä on koronapandemian jälkeiseen elvytykseen suunnattu rahoitus, johon ollaan sitomassa vihreän talouden edistämisen toimenpiteitä.

Pakolaiskysymys liittyy läheisesti ilmastonmuutokseen. Maapallolla on alueita, jotka ovat muuttuneet asuinkelvottomiksi kuivuuden ja kuumuuden vuoksi. Tämä on lisännyt ja tulee jatkossa lisäämään pakolaisuutta. Ilmastopakolaiset ovatkin määrällisesti suurempi joukko kuin sodan vuoksi kotinsa jättäneiden joukko.

Vähähiilistä rakentamista pakolaisleireille

Seinäjoen yliopistokeskuksen Tampereen yliopiston kaupunkilaboratoriossa on alettu pohtia, miten suomalainen vähähiilinen puurakentaminen sopisi pakolaisleireille siirtymäkauden asunnoiksi. Etelä-Pohjanmaalla onkin käynnistetty KERAKE-hanke puurakenteisen rakennuksen konseptin suunnittelemiseksi pakolaisleireille.

Puu on terveellinen, kestävän kehityksen mukainen ja hiiltä sitova rakennusmateriaali. Puun arvo rakennusmateriaalina on siten nousussa. Se toimii hiilivarastona sitoen hiiltä itseensä koko rakennuksen käytön ajan ja sen jälkeenkin riippuen käyttötarkoituksesta.

Suunnitteluprojektiin on saatu rahoitusta Euroopan aluekehitysrahastolta (EAKR). Tavoitteena on konseptoida pakolaisleireille ja jälleenrakennusalueille soveltuva siirrettävä, muuntojoustava puurakennus, jossa on käytetty hiilivapaita rakennusratkaisuja. Uudella konseptilla pyritään edistämään innovatiivisten hiilivapaiden rakennusten markkinoille pääsyä.

Yrityksiä mukaan suunnitteluun

Konseptin suunnittelun tueksi kootaan toimijaryhmä, johon tarvitaan paikallisia puurakentamiseen erikoistuneita yrityksiä, rakennusmateriaalien tuottajia mm. puu, metalliosat, vesi/viemärimateriaalit ym. sekä talotekniikan ratkaisuja tuottavia toimijoita.

Pitkällä aikavälillä tavoitellaan muutosta kehittyvien maiden rakentamiskulttuuriin. Esim. Aasian alueella on suuret markkinat, joille pääseminen mahdollistaa puurakennusalan tuotannon ja viennin merkittävän laajentumisen.

Euroopan aluekehittämisrahaston (EAKR) lisäksi Seinäjoen yliopistokeskus, Seinäjoen kaupunki ja Tampereen yliopisto rahoittavat kaksivuotista hanketta.

 

Virpi Palomäki, FT
Tampereen yliopisto
Rakennetun ympäristön tiedekunta

 

Lue  myös Puusta suojaa poikkeusoloissa.

 

Otsikkokuva on havainnekuva suunniteltavasta rakennuskonseptista, kuva Mari-Sohvi Miettinen, TAU/Arkkitehtuuri

Etelä-Pohjanmaalle rakentuu kansallisesti merkittävä proteiiniosaamisen keskittymä

Kestävässä ruokajärjestelmässä kuluttajat valitsevat ruokaa, joka on tuotettu alkutuotannosta lähtien raaka-aineita viisaasti käyttäen.  Proteiiniosaaminen on kestävän ruokajärjestelmän ydinosaamista. Tätä tavoitetta palvelee myös Etelä-Pohjanmaalle rakentuva proteiiniosaamisen keskittymä, jota rakennetaan yhteistyössä Seinäjoen ammattikorkeakoulun ja Turun yliopiston kesken.

Uusien ja olemassa olevien proteiinilähteiden resurssitehokas hyödyntäminen ja jalostusasteen kasvattaminen ovat sekä kansainvälisesti että kansallisesti elintarvikeyrityksiä kiinnostava uuden liiketoiminnan alue. Elintarviketeollisuus onkin viimeisten vuosien aikana aktivoitunut kasviproteiinipohjaisten tuotteiden, kuten kaura, härkäpapu ja peruna, kehittämisessä ja kaupallistamisessa. Lisäksi kiinnostuksen kohteina ovat olleet kala- ja lihapohjaiset raaka-ainevirrat, kuten särkikalat sekä lihan- ja kalanjalostuksessa syntyvät proteiinijakeet.

Eteläpohjalaista osaamista rakennetaan pitkäjänteisesti tutkimus- ja kehityshankkeilla, joissa on mukana myös alan eteläpohjalaisia ja muita suomalaisia yrityksiä. Hankkeiden myötä rakennetaan niin teknologista ja kemiallista kuin aistinvaraistakin osaamista erilaisten proteiiniraaka-aineiden ominaisuuksista ja soveltuvuudesta uusiin tuotekonsepteihin. Ammattikorkeakoulun uusi elintarvikelaboratorio mahdollistaa hanketyöntekijöille ja opiskelijoille ajanmukaiset työskentelyolosuhteet opetus- ja tutkimustoimintaan. Proteiiniosaamista siirretään yritysten lisäksi myös osaksi ammattikorkeakoulusta valmistuvien ammattitaitoa, sillä useampi opiskelija tekee hankkeisiin liittyviä projektiopintoja tai opinnäytetyötään.

Proteiinille on kysyntää

Uusi osaamiskeskittymä hyödyttää alueen elinkeinoelämää monipuolisesti. Proteiinilähteisiin liittyvän kysynnän kansainvälisen trendin odotetaan jatkuvan, joten tulevaisuudessa tarvitaan yhä enemmän alaan liittyvää osaamista ja osaajia. Eri proteiinijakeiden maailmanmarkkina on tutkimusten mukaan kasvamassa lähes kolminkertaiseksi 2020-luvun puoliväliin mennessä. Etelä-Pohjanmaalla on erittäin vahva elintarvikesektori, joka pystyy tuottamaan suuria määriä laadukkaita proteiinijakeita kansallisille ja kansainvälisille markkinoille. Hankkeiden myötä alueelle muodostuu jatkuvasti kehittyvä toimintaympäristö, jossa syntyy tulevaisuuden tuoteinnovaatioita. Lisäksi alueen proteiiniosaamisella voidaan parantaa erityisesti alihyödynnettyjen proteiinijakeiden jalostusarvoa, sekä pienentää ilmastovaikutusta. Alan kasvun ja kilpailukyvyn kannalta jalostusarvon kasvattamien on tärkeää.

Monipuolinen, kestävä ja tehokas kotimaisten proteiinilähteiden käyttö parantaa ympäristö- ja terveysvaikutuksiensa lisäksi myös valkuaisomavaraisuutta osana maamme huoltovarmuutta. Tämän tärkeyden ovat viime aikojen poikkeukselliset olosuhteet osoittaneet.

Minna Rotola-Pukkila ja Anu Hopia / Turun yliopisto

Jarmo Alarinta, Karri Kallio ja Markus Ojala / Seinäjoen ammattikorkeakoulu

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 15.6.2020.

 

 

Lisää ihmistä!

Työperäisestä, tai virallisemmin kai työperusteisesta, maahanmuutosta ollaan montaa mieltä, eikä kansainvälinen liikkuminen ole viime kuukausina ollut kovin suuressa huudossa muutenkaan. Rivisuomalainenkin kuitenkin huolestui kuullessaan, että tulevan kesän kasvis- ja marjasadot uhkaavat jäädä korjaamatta koronan aiheuttamien eri maiden välisten liikkumisrajoitusten takia, pääosa tilojen kausityöntekijöistä kun tulee Suomen ulkopuolelta. Mistä nyt kesän makuja talven varalle?

Kenenkään ei pidä vähätellä huolta viljelijöiden toimeentulosta ja ruokatuotannon omavaraisuudesta. Silti on jotenkin ironista, että huolestumme vasta, kun oma lautasemme tyhjenee.

Palataanpa viime vuoteen, kun pula osaavasta työvoimasta ja ylipäätään ennusteet väestöpohjan supistumisesta kohahduttivat kansaa. Monesta suunnasta tuotiin esiin, että maamme kantokyky ei kestä ilman maahanmuuttoa, olipa kyse työtä tekevien käsiparien tai palveluita rahoittavien veronmaksajien määrästä. Liian vähälle huomiolle keskusteluissa on jäänyt se, että henkilöresurssi, josta puhutaan, ei ole vain joukko hitsareita, koodareita tai lääkäreitä. Kyse on ihmisistä, joilla on elämää myös työn ulkopuolella.

Kieli liittää yhteisöön

Tämä kevät on muistuttanut meitä siitä, että ihminen tarvitsee ihmistä. Yhteisön ja yhteiskunnan osana oleminen liittyy vahvasti kykyyn viestiä ymmärrettävästi muiden yhteisöön kuuluvien kanssa. Suomeen muista maista töihin tulevien on siis tärkeää osata suomea tai ruotsia tullakseen yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi. Kielikoulutus on ensiarvoisen tärkeää, mutta sitä ei ole riittävästi tarjolla. Etelä-Pohjanmaalla on kuntia, joissa asuu verrattain paljon työperusteisia maahanmuuttajia, mutta joissa ei silti ole esimerkiksi kansalaisopistoissa tarjolla suomen kielen kursseja. Toisaalta maakunnan joissain opistoissa on tarjolla useampia eritasoisia kursseja ja toteutusmuotoja.

Haasteita opetuksen järjestämiseen Etelä-Pohjanmaalla ja tuovat pitkät välimatkat kansalaisopistoissa, jotka palvelevat eri kuntien asukkaita. Lisäksi pätevien suomea toisena kielenä opettavien tuntityöläisten löytäminen alueelta ei ole helppoa. Etelä-Pohjanmaalla kielikoulutusmahdollisuuksien lisääminen voisi olla kuntien, koulutuksen järjestäjien ja yritysten yhteistyöponnistus.

Työn perässä toiseen maahan muuttava henkilö on helppo mieltää ammattinsa kautta. Se vain on harmillisen kapeakatseista, koska ammatillisuus on vain osa ihmisen elämää ja olemusta. Jos halutaan ihmisiä Suomeen työtä tekemään, ja etenkin, jos heidän halutaan jäävän tänne satokauden yli tai pysyvästi väestökehityksen laskevaa trendiä kääntämään, on aika avata silmät sille, mitä muuta annettavaa heillä on yhteiskunnalle. Siis sitä, mitä nyt kuka tahansa meistä tekee vapaa-ajallaan tai haaveilee tekevänsä ”sitten kun”. Vaikka ostavansa tuoreita mansikoita suoraan tilalta.

Henna Jousmäki
tutkijatohtori
Tampereen yliopisto

 

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 8.6.2020.

 

Henna Jousmäki (2020). Kielestä kiinni? Työperusteisten maahanmuuttajien kieli- ja kulttuurikoulutusmahdollisuudet Etelä-Pohjanmaalla. Selvityshankkeen raportti.

Linkki raporttiin

 

 

Historiatiedottomuus

Nyt moititaan nuoria!

Kummia kuuluu maamme koululaitoksesta. Kansakuntamme toivot tuntevat huonosti viime maailmansodan. Korkeakouluihin tulvii opiskelijoita, jotka eivät oikein tiedä, kuka hyökkäsi minne ja ketkä liittoutuivat keskenään. Omien sotiemme kronologiakin on epäselvä. Päättyikö sota Moskovan rauhaan? Vai Pariisin? Vai ehkä Paasikiven–Kekkosen? Englanti oli sodassa mukana, eikö niin? Varmaankin hyvien puolella – siis meidän. Mutta kuka oli pääministeri? Roosevelt vai Chamberlain? Ei kai sentään Mannerheim?

Ei sentään. Kaiken tämän koulu kyllä opettaa, ja jotkut myös oppivat. Koulu on hyvä opettamaan faktoja, ja vaikka niitä ei opettelisi, yksityiskohdat voi tarkistaa verkosta. Nykyään erittäin helposti. Ulkoa luettu tieto on kuitenkin vain pieni osa syvempää ajallisuuden ymmärrystä, jota nimitetään historiatietoisuudeksi. Sitä nuorilta puuttuu.

Moni on pahasti hukassa, jos pyydetään kertomaan, millaisesta henkisestä asetelmasta sotaan lähdettiin; mitä eri-ikäiset ja maan eri puolilta tulleet suomalaiset ajattelivat venäläisistä ja mitä venäläiset meistä. Mitä oli talvisodan henki? Ja nyt jymy-yllätys: vielä vaikeampaa nuorten on selittää suhdettamme sodanjälkeiseen Neuvostoliittoon.

Kyvyttömyys ymmärtää erikoislaatuista ja monivuosisataista suhdettamme itänaapuriin johtuu siitä, että tällaisia asioita ei opita koulussa. Kyse on harmaasta tiedosta: sellaisista ajattelutavoista ja tulkinnoista, joista tullaan tietoiseksi elämällä osana yhteisöä ja kulttuuria.

Mitä tapahtui historiatietoisuudelle?

Suuret ikäluokat elivät nuoruutensa sodan kokeneiden ihmisten keskellä. 1960- ja 1970-lukujen lapset kohtasivat sotakokemukset isovanhemmissa ja sotaveteraaneissa. Nyt sodan päättymisestä on kolme sukupolvea. Ani harvalla yläasteikäisellä on lähipiirissä yhtään sota-ajan nähnyttä. Verkosta ja elokuvista ei saa samaa ymmärrystä.

Mitä siis tapahtui historiatietoisuudelle? Ei yhtään mitään. Yksikään sukupolvi ei ole kovin syvällisesti ymmärtänyt yli 75 vuotta vanhoja asioita. Kuinka elävä kuva sortokausista oli 1970-luvun peruskoululaisella? Mahtoiko viime sotien rintamamiehillä olla yhteinen tietoisuus 1860-luvun kriiseistä? Se Oolannin sota oli kauhia, mutta Taiping-kapinasta tai kolmoisliiton sodasta oli tuskin kuultu.

Nyt näen sieluni silmin lukijoita tiuskimassa: eihän tällaisia ö-luokan selkkauksia voi verrata II maailmansotaan! Jospa kuitenkin vertaillaan: Taiping-kapinassa kuoli varovaisten arvioiden mukaan 20–30 miljoonaa ihmistä. Kolmoisliiton sota on hyvä kandidaatti maailman verisimmäksi kansantuhoksi. Siinä Paraguayn miespuolinen väestö tapettiin paljon perusteellisemmin kuin juutalaiset holokaustissa.

Nykynuoret eivät ole yhtään historiatiedottomampia kuin isovanhempansa tai sukupolvet ennen heitä. Historiatietoisuus ohentuu kovin heiveröiseksi, kun tapahtumat jäävät yli kolmen sukupolven taa. Hyvä vai huono uutinen? Vai ei uutinen ollenkaan? Ajan hammas on armoton. Asiat unohtuvat ja hautautuvat. Historioitsijalle siinä on jotain hyvääkin. Siksi meitä tarvitaan: jotta emme unohtaisi.

Sulevi Riukulehto
Aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

 

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 1.6.2020.

Kuvat Katja Marttunen