Tokentumiskykyä ja tukea tarvitaan

Aurinko paistaa ulkona, ikkunaruudusta valo heijastaa eikä ulkoa sisään katsomalla ikkunaruutua juuri huomaakaan. Pikkulintu lentää päin ikkunaa, tipahtaa maahan – näyttää kuolleelta tai ainakin pökertyneeltä. Pari lasta juoksee katsomaan tapahtunutta. Huomaavat, että lintu on hengissä. Rohkeampi lapsista ottaa linnun käteensä, lämmittää sitä hetken – juoksee lintu kädessään ja heittää sen ilmaan ja lintu lähtee lentoon!  Pysähtyy ensimmäiselle puun oksalle, mutta hetken kuluttua jatkaa matkaa lentäen. Lintu tokeni saadessaan lapsilta apua, olisi toennut ehkä ilman apuakin, hitaammin tosin.

Tänä kummallisena keväänä on tarvittu joustavuutta ja sopeutumiskykyä – tokentumiskykyä, jota resilienssiksi kutsutaan. Sitä toisilla meistä on enemmän, toisilla vähemmän, mutta kaikki olemme joutuneet pakon edessä tokentumiskykyämme kehittämään. Kun koronakevään ensi järkytyksestä olimme selvinneet, useat meistä alkoivat heti jo nähdä valopilkkuja ja pohtia, mitä hyvää tämä aika jättää jälkeensä.

Ihailen monien suomalaisten perheiden joustavuutta ja sopeutumiskykyä. Ei voi olla yksinkertaista järjestää koulunpito lapselle ja oma etätyöskentely ja lisäksi huolehtia ruokahuollosta ja kenties myös isovanhempien asioista samaan aikaan. Luovuus, loistavat toteutukset ja toimintatarmo ovat saaneet aikaan innovatiivisia ratkaisuja; parissa päivässä koulujen, korkeakoulujen ja yliopistojen opetus siirrettiin etäopetukseksi.

Moni tukea tarvitseva ihminen on joutunut elämään tänä keväänä eristyksissä, asumisyksikössään tai kodissaan. Osa heistä ei ymmärrä, mistä eristäminen johtuu, osalla ei ole käsitystä, miten kauan tilanne kestää. Ja osa asuu yksin, ilman avustajaa, ilman terapiaa, ilman työtoimintaa, ilman ystäviä. Erityisesti yksin asuvat kehitysvammaiset ja verkkopalvelujen ulkopuolella elävät ovat erittäin alttiita kokemaan turvattomuutta, yksinäisyyttä ja pelkoa, ja mahdollisesti sairastumaan masennukseen.

Karanteenilla turvataan kansalaisten terveyttä ja hengissä säilymistä, ehdottoman hyvä niin. Koronakaranteeni ei kuitenkaan ole ollut kaikille terveyden kannalta hyvä ratkaisu. Sain viestin äidiltä, joka kertoi tyttärestään. Tytär on tarvinnut paljon tukea liikkumiseen ja ruokavaliosta huolehtimiseen, hänellä on ollut jo aikaisemmin hengitysoireita, jonka takia pelko tartunnasta on suuri. Osallisuutta edistävä ja tukea tarjoava toiminta on nyt tauolla. Tälle äidille en voi vastata, että resilienssi = joustavuus ja sopeutuminen kasvaa! Miten laskemme hintalapun ja tukieurot, kun paikkaamme koronan aiheuttamia inhimillisiä vaikutuksia.

Onneksi koronalle ei tarvitse etsiä syyllisiä, yleensähän olemme tavanneet niin tehdä kriisien jälkeen. Virukset tulevat ja menevät omia aikojaan ja ihmiskunnan selviämiseen kriisistä vaikuttaa toipuminen tai tokentumiskyky, jota on rakennettu niin sanottuina hyvinä aikoina. Olemme oppineet resilienssistä paljon, nyt tulisi myös oppia myös toisesta psykologisesta ilmiöstä, attribuutiosta eli siitä, millaisia merkityksiä me annamme tämän kevään tapahtumille ja miten omaa käyttäytymistämme selitämme.

Kevään shokki on osalle meistä ollut liian suuri, kaikille ei voi sanoa, että nyt on kasvun paikka ja valoa näkyvissä. Osa meistä tarvitsee ja tulee tarvitsemaan paljon tukea ja apua, jotta elämisen mahdollisuus voisi jatkua. Välitetään toisistamme!

 

 

Elina Kontu
Professori (autismikirjo ja kehitysvammapsykologia)
Tampereen yliopisto

 

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 23.6.2020.

 

Ps. Tutustu myös Koskettavat viesti kohtaamisissa -webinaarin materiaaleihin.

 

 

Kestävää puurakentamista kehittyviin maihin

Ilmastopakolaisuus arkipäivää

Ilmastonmuutos ja sen torjumiseksi tehtävät toimenpiteet alkavat vaikuttaa kaikkeen ihmisen toimintaan, mm. asumiseen, liikkumiseen ja ruuan tuotantoon. Erityisesti EU:ssa ilmastonmuutoksen torjumiseen ja hiilidioksiditason nousun hidastamiseen etsitään monin tavoin ratkaisuja, ja siihen ohjataan rahoitusta. Viimeisimpäni esimerkkinä on koronapandemian jälkeiseen elvytykseen suunnattu rahoitus, johon ollaan sitomassa vihreän talouden edistämisen toimenpiteitä.

Pakolaiskysymys liittyy läheisesti ilmastonmuutokseen. Maapallolla on alueita, jotka ovat muuttuneet asuinkelvottomiksi kuivuuden ja kuumuuden vuoksi. Tämä on lisännyt ja tulee jatkossa lisäämään pakolaisuutta. Ilmastopakolaiset ovatkin määrällisesti suurempi joukko kuin sodan vuoksi kotinsa jättäneiden joukko.

Vähähiilistä rakentamista pakolaisleireille

Seinäjoen yliopistokeskuksen Tampereen yliopiston kaupunkilaboratoriossa on alettu pohtia, miten suomalainen vähähiilinen puurakentaminen sopisi pakolaisleireille siirtymäkauden asunnoiksi. Etelä-Pohjanmaalla onkin käynnistetty KERAKE-hanke puurakenteisen rakennuksen konseptin suunnittelemiseksi pakolaisleireille.

Puu on terveellinen, kestävän kehityksen mukainen ja hiiltä sitova rakennusmateriaali. Puun arvo rakennusmateriaalina on siten nousussa. Se toimii hiilivarastona sitoen hiiltä itseensä koko rakennuksen käytön ajan ja sen jälkeenkin riippuen käyttötarkoituksesta.

Suunnitteluprojektiin on saatu rahoitusta Euroopan aluekehitysrahastolta (EAKR). Tavoitteena on konseptoida pakolaisleireille ja jälleenrakennusalueille soveltuva siirrettävä, muuntojoustava puurakennus, jossa on käytetty hiilivapaita rakennusratkaisuja. Uudella konseptilla pyritään edistämään innovatiivisten hiilivapaiden rakennusten markkinoille pääsyä.

Yrityksiä mukaan suunnitteluun

Konseptin suunnittelun tueksi kootaan toimijaryhmä, johon tarvitaan paikallisia puurakentamiseen erikoistuneita yrityksiä, rakennusmateriaalien tuottajia mm. puu, metalliosat, vesi/viemärimateriaalit ym. sekä talotekniikan ratkaisuja tuottavia toimijoita.

Pitkällä aikavälillä tavoitellaan muutosta kehittyvien maiden rakentamiskulttuuriin. Esim. Aasian alueella on suuret markkinat, joille pääseminen mahdollistaa puurakennusalan tuotannon ja viennin merkittävän laajentumisen.

Euroopan aluekehittämisrahaston (EAKR) lisäksi Seinäjoen yliopistokeskus, Seinäjoen kaupunki ja Tampereen yliopisto rahoittavat kaksivuotista hanketta.

 

Virpi Palomäki, FT
Tampereen yliopisto
Rakennetun ympäristön tiedekunta

 

Lue  myös Puusta suojaa poikkeusoloissa.

 

Otsikkokuva on havainnekuva suunniteltavasta rakennuskonseptista, kuva Mari-Sohvi Miettinen, TAU/Arkkitehtuuri

Etelä-Pohjanmaalle rakentuu kansallisesti merkittävä proteiiniosaamisen keskittymä

Kestävässä ruokajärjestelmässä kuluttajat valitsevat ruokaa, joka on tuotettu alkutuotannosta lähtien raaka-aineita viisaasti käyttäen.  Proteiiniosaaminen on kestävän ruokajärjestelmän ydinosaamista. Tätä tavoitetta palvelee myös Etelä-Pohjanmaalle rakentuva proteiiniosaamisen keskittymä, jota rakennetaan yhteistyössä Seinäjoen ammattikorkeakoulun ja Turun yliopiston kesken.

Uusien ja olemassa olevien proteiinilähteiden resurssitehokas hyödyntäminen ja jalostusasteen kasvattaminen ovat sekä kansainvälisesti että kansallisesti elintarvikeyrityksiä kiinnostava uuden liiketoiminnan alue. Elintarviketeollisuus onkin viimeisten vuosien aikana aktivoitunut kasviproteiinipohjaisten tuotteiden, kuten kaura, härkäpapu ja peruna, kehittämisessä ja kaupallistamisessa. Lisäksi kiinnostuksen kohteina ovat olleet kala- ja lihapohjaiset raaka-ainevirrat, kuten särkikalat sekä lihan- ja kalanjalostuksessa syntyvät proteiinijakeet.

Eteläpohjalaista osaamista rakennetaan pitkäjänteisesti tutkimus- ja kehityshankkeilla, joissa on mukana myös alan eteläpohjalaisia ja muita suomalaisia yrityksiä. Hankkeiden myötä rakennetaan niin teknologista ja kemiallista kuin aistinvaraistakin osaamista erilaisten proteiiniraaka-aineiden ominaisuuksista ja soveltuvuudesta uusiin tuotekonsepteihin. Ammattikorkeakoulun uusi elintarvikelaboratorio mahdollistaa hanketyöntekijöille ja opiskelijoille ajanmukaiset työskentelyolosuhteet opetus- ja tutkimustoimintaan. Proteiiniosaamista siirretään yritysten lisäksi myös osaksi ammattikorkeakoulusta valmistuvien ammattitaitoa, sillä useampi opiskelija tekee hankkeisiin liittyviä projektiopintoja tai opinnäytetyötään.

Proteiinille on kysyntää

Uusi osaamiskeskittymä hyödyttää alueen elinkeinoelämää monipuolisesti. Proteiinilähteisiin liittyvän kysynnän kansainvälisen trendin odotetaan jatkuvan, joten tulevaisuudessa tarvitaan yhä enemmän alaan liittyvää osaamista ja osaajia. Eri proteiinijakeiden maailmanmarkkina on tutkimusten mukaan kasvamassa lähes kolminkertaiseksi 2020-luvun puoliväliin mennessä. Etelä-Pohjanmaalla on erittäin vahva elintarvikesektori, joka pystyy tuottamaan suuria määriä laadukkaita proteiinijakeita kansallisille ja kansainvälisille markkinoille. Hankkeiden myötä alueelle muodostuu jatkuvasti kehittyvä toimintaympäristö, jossa syntyy tulevaisuuden tuoteinnovaatioita. Lisäksi alueen proteiiniosaamisella voidaan parantaa erityisesti alihyödynnettyjen proteiinijakeiden jalostusarvoa, sekä pienentää ilmastovaikutusta. Alan kasvun ja kilpailukyvyn kannalta jalostusarvon kasvattamien on tärkeää.

Monipuolinen, kestävä ja tehokas kotimaisten proteiinilähteiden käyttö parantaa ympäristö- ja terveysvaikutuksiensa lisäksi myös valkuaisomavaraisuutta osana maamme huoltovarmuutta. Tämän tärkeyden ovat viime aikojen poikkeukselliset olosuhteet osoittaneet.

Minna Rotola-Pukkila ja Anu Hopia / Turun yliopisto

Jarmo Alarinta, Karri Kallio ja Markus Ojala / Seinäjoen ammattikorkeakoulu

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 15.6.2020.

 

 

Lisää ihmistä!

Työperäisestä, tai virallisemmin kai työperusteisesta, maahanmuutosta ollaan montaa mieltä, eikä kansainvälinen liikkuminen ole viime kuukausina ollut kovin suuressa huudossa muutenkaan. Rivisuomalainenkin kuitenkin huolestui kuullessaan, että tulevan kesän kasvis- ja marjasadot uhkaavat jäädä korjaamatta koronan aiheuttamien eri maiden välisten liikkumisrajoitusten takia, pääosa tilojen kausityöntekijöistä kun tulee Suomen ulkopuolelta. Mistä nyt kesän makuja talven varalle?

Kenenkään ei pidä vähätellä huolta viljelijöiden toimeentulosta ja ruokatuotannon omavaraisuudesta. Silti on jotenkin ironista, että huolestumme vasta, kun oma lautasemme tyhjenee.

Palataanpa viime vuoteen, kun pula osaavasta työvoimasta ja ylipäätään ennusteet väestöpohjan supistumisesta kohahduttivat kansaa. Monesta suunnasta tuotiin esiin, että maamme kantokyky ei kestä ilman maahanmuuttoa, olipa kyse työtä tekevien käsiparien tai palveluita rahoittavien veronmaksajien määrästä. Liian vähälle huomiolle keskusteluissa on jäänyt se, että henkilöresurssi, josta puhutaan, ei ole vain joukko hitsareita, koodareita tai lääkäreitä. Kyse on ihmisistä, joilla on elämää myös työn ulkopuolella.

Kieli liittää yhteisöön

Tämä kevät on muistuttanut meitä siitä, että ihminen tarvitsee ihmistä. Yhteisön ja yhteiskunnan osana oleminen liittyy vahvasti kykyyn viestiä ymmärrettävästi muiden yhteisöön kuuluvien kanssa. Suomeen muista maista töihin tulevien on siis tärkeää osata suomea tai ruotsia tullakseen yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi. Kielikoulutus on ensiarvoisen tärkeää, mutta sitä ei ole riittävästi tarjolla. Etelä-Pohjanmaalla on kuntia, joissa asuu verrattain paljon työperusteisia maahanmuuttajia, mutta joissa ei silti ole esimerkiksi kansalaisopistoissa tarjolla suomen kielen kursseja. Toisaalta maakunnan joissain opistoissa on tarjolla useampia eritasoisia kursseja ja toteutusmuotoja.

Haasteita opetuksen järjestämiseen Etelä-Pohjanmaalla ja tuovat pitkät välimatkat kansalaisopistoissa, jotka palvelevat eri kuntien asukkaita. Lisäksi pätevien suomea toisena kielenä opettavien tuntityöläisten löytäminen alueelta ei ole helppoa. Etelä-Pohjanmaalla kielikoulutusmahdollisuuksien lisääminen voisi olla kuntien, koulutuksen järjestäjien ja yritysten yhteistyöponnistus.

Työn perässä toiseen maahan muuttava henkilö on helppo mieltää ammattinsa kautta. Se vain on harmillisen kapeakatseista, koska ammatillisuus on vain osa ihmisen elämää ja olemusta. Jos halutaan ihmisiä Suomeen työtä tekemään, ja etenkin, jos heidän halutaan jäävän tänne satokauden yli tai pysyvästi väestökehityksen laskevaa trendiä kääntämään, on aika avata silmät sille, mitä muuta annettavaa heillä on yhteiskunnalle. Siis sitä, mitä nyt kuka tahansa meistä tekee vapaa-ajallaan tai haaveilee tekevänsä ”sitten kun”. Vaikka ostavansa tuoreita mansikoita suoraan tilalta.

Henna Jousmäki
tutkijatohtori
Tampereen yliopisto

 

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 8.6.2020.

 

Henna Jousmäki (2020). Kielestä kiinni? Työperusteisten maahanmuuttajien kieli- ja kulttuurikoulutusmahdollisuudet Etelä-Pohjanmaalla. Selvityshankkeen raportti.

Linkki raporttiin

 

 

Historiatiedottomuus

Nyt moititaan nuoria!

Kummia kuuluu maamme koululaitoksesta. Kansakuntamme toivot tuntevat huonosti viime maailmansodan. Korkeakouluihin tulvii opiskelijoita, jotka eivät oikein tiedä, kuka hyökkäsi minne ja ketkä liittoutuivat keskenään. Omien sotiemme kronologiakin on epäselvä. Päättyikö sota Moskovan rauhaan? Vai Pariisin? Vai ehkä Paasikiven–Kekkosen? Englanti oli sodassa mukana, eikö niin? Varmaankin hyvien puolella – siis meidän. Mutta kuka oli pääministeri? Roosevelt vai Chamberlain? Ei kai sentään Mannerheim?

Ei sentään. Kaiken tämän koulu kyllä opettaa, ja jotkut myös oppivat. Koulu on hyvä opettamaan faktoja, ja vaikka niitä ei opettelisi, yksityiskohdat voi tarkistaa verkosta. Nykyään erittäin helposti. Ulkoa luettu tieto on kuitenkin vain pieni osa syvempää ajallisuuden ymmärrystä, jota nimitetään historiatietoisuudeksi. Sitä nuorilta puuttuu.

Moni on pahasti hukassa, jos pyydetään kertomaan, millaisesta henkisestä asetelmasta sotaan lähdettiin; mitä eri-ikäiset ja maan eri puolilta tulleet suomalaiset ajattelivat venäläisistä ja mitä venäläiset meistä. Mitä oli talvisodan henki? Ja nyt jymy-yllätys: vielä vaikeampaa nuorten on selittää suhdettamme sodanjälkeiseen Neuvostoliittoon.

Kyvyttömyys ymmärtää erikoislaatuista ja monivuosisataista suhdettamme itänaapuriin johtuu siitä, että tällaisia asioita ei opita koulussa. Kyse on harmaasta tiedosta: sellaisista ajattelutavoista ja tulkinnoista, joista tullaan tietoiseksi elämällä osana yhteisöä ja kulttuuria.

Mitä tapahtui historiatietoisuudelle?

Suuret ikäluokat elivät nuoruutensa sodan kokeneiden ihmisten keskellä. 1960- ja 1970-lukujen lapset kohtasivat sotakokemukset isovanhemmissa ja sotaveteraaneissa. Nyt sodan päättymisestä on kolme sukupolvea. Ani harvalla yläasteikäisellä on lähipiirissä yhtään sota-ajan nähnyttä. Verkosta ja elokuvista ei saa samaa ymmärrystä.

Mitä siis tapahtui historiatietoisuudelle? Ei yhtään mitään. Yksikään sukupolvi ei ole kovin syvällisesti ymmärtänyt yli 75 vuotta vanhoja asioita. Kuinka elävä kuva sortokausista oli 1970-luvun peruskoululaisella? Mahtoiko viime sotien rintamamiehillä olla yhteinen tietoisuus 1860-luvun kriiseistä? Se Oolannin sota oli kauhia, mutta Taiping-kapinasta tai kolmoisliiton sodasta oli tuskin kuultu.

Nyt näen sieluni silmin lukijoita tiuskimassa: eihän tällaisia ö-luokan selkkauksia voi verrata II maailmansotaan! Jospa kuitenkin vertaillaan: Taiping-kapinassa kuoli varovaisten arvioiden mukaan 20–30 miljoonaa ihmistä. Kolmoisliiton sota on hyvä kandidaatti maailman verisimmäksi kansantuhoksi. Siinä Paraguayn miespuolinen väestö tapettiin paljon perusteellisemmin kuin juutalaiset holokaustissa.

Nykynuoret eivät ole yhtään historiatiedottomampia kuin isovanhempansa tai sukupolvet ennen heitä. Historiatietoisuus ohentuu kovin heiveröiseksi, kun tapahtumat jäävät yli kolmen sukupolven taa. Hyvä vai huono uutinen? Vai ei uutinen ollenkaan? Ajan hammas on armoton. Asiat unohtuvat ja hautautuvat. Historioitsijalle siinä on jotain hyvääkin. Siksi meitä tarvitaan: jotta emme unohtaisi.

Sulevi Riukulehto
Aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

 

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 1.6.2020.

Kuvat Katja Marttunen

Kuka tunnustaa?

Tunnistaa ja tunnustaa kannattaa aina

Oppimisessa mennään kohti tilannetta, jossa on kannattavaa arvioida nykyistä paljon laajemmin kaikissa oppilaitoksissa annetun opetuksen tunnistamista ja tunnustamista, jotta se voitaisiin lukea hyväksi suoritettaessa erilaisia tutkintoja. Tämä edellyttää koulutuksen järjestäjiltä uudenlaista ajattelua. Riippumatta siitä, missä ja miten osaaminen on syntynyt, ihmisillä pitää halutessaan olla mahdollisuus saada siitä virallinen tunnustus. Ylipäätään jatkuva oppiminen ja jatkuvan oppimisen prosessit koskettavat ja muuttavat koko koulutuskenttää. Se, mitä tämä käytännössä eri koulutusmuodoissa ja eri koulutusasteilla tarkoittaa, on vielä epäselvää.

Tunnustetaanko vapaassa sivistystyössäkin?

Aiemmin hankitun osaamisen tunnustaminen (Ahot) on muuttamassa konkreettisesti myös vapaan sivistystyön – siis kansalaisopistojen, kesäyliopistojen, kansanopistojen, urheiluopistojen ja opintokeskusten – oppimisympäristöjä. Keskeiseksi kysymykseksi vapaan sivistystyön näkökulmasta asettuukin jälleen kerran se, mikä on ammatillisen osaaminen ja yleissivistävyyden välinen suhde aikuisopiskelussa. Aikaisemmin hankitun osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen tulee vaikuttamaan vapaan sivistystyön opintosisältöihin ja opetukseen. Tarvittavan muutoksen menestyksellinen läpivienti edellyttää oman toiminnan sisältöjen läpikäyntiä.

Todistus vai näyttö?

Oppimisen arvioinnissa käytetään erilaisia mittaristoja. Todistukset ovat koulujärjestelmän tapa osoittaa osaamista. Erilaisten näyttöjen osuus, erityisesti ammatillisen osaamisen osoittamisessa, on lisääntynyt. Näitä perinteisiä arviointiin perustuvia tunnustamiskäytäntöjä on käytetty vapaassa sivistystyössä vähemmän kuin koulujärjestelmässä. Ahotointi edellyttää todistuskäytäntöjen pohtimista uudelleen myös vapaassa sivistystyössä. Näytötkin voivat jatkossa olla yhä käytetympi tapa tunnustaa vapaassa sivistystyössä hankittua osaamista. Vapaassa sivistystyössä voi olla paikallaan luoda omia käytäntöjä osaamisen tunnustamiseen. Yksi malli tunnustaa osaaminen voisivat olla vaikkapa erilaiset suoritusmerkit.

Kuka lopulta tunnustaa ja mitä?

Avoimia kysymyksiä on vielä paljon, tässä tärkeimpiä: Missä kaikkialla oppimista vapaassa sivistystyössä todellisuudessa syntyy? Kuka oppilaitoksissa luo arviointikäytännöt? Voimmeko tukeutua jo muualla luotuihin arviointikäytäntöihin? Miten kannattaa arvioida? Miten erityisesti vapaatavoitteisia opintoja voidaan arvioida? Mitä ylipäätään ryhdytään arvioimaan nykyistä enemmän? Kuka arvioi? Miten hoidetaan siirtymä oppimisen arvioinnista sen tunnustamiseen? Keskinen kysymys on, kuka tunnustaa?

Matti Mäki
erikoissuunnittelija
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys

 

Juttu on julkaisut Ilkka-Pohjalaisessa 25.5.2020.

Kun strategia romahtaa ja arvot vahvistuvat

Kriisitilanteessa suunnitelmalliset tavoitteet ja strategiat katoavat ja yrityksen arvopohja saa enemmän tilaa. Arvot kuten luovuus, yhteisöllisyys ja yhteiskuntavastuu saavat uudenlaisen merkityksen.  

Kriisitilanteessa strategian merkitys muuttuu

Monella yrityksellä ja yrittäjällä olivat vuoden 2020 tavoitteet ja strategiat valmiina hyvissä ajoin vuoden alussa. Näkymät markkinoilla olivat lupaavat ja kasvumahdollisuudet laajat. Mutta sitten tuli COVID-19 ja romahdutti kaiken. Se vaikuttaa monella tasolla ja moniin eri toimintoihin. Se myös saapui todella nopeasti ja etenee arvaamattomasti. Luodut strategiat ja tavoitteet eivät enää päde.

Yrityksen tavoitteet pitäisi olla selkeästi määriteltyjä ja mitattavia. Niiden pitää vastata kysymykseen ”mitä?”. Tyypillinen tavoite on kilpailuedun säilyttäminen tai parantaminen. Tavoitteiden myötä päästään lähemmäksi yrityksen visiota, joka edustaa tahtotilaa siitä, missä halutaan olla esimerkiksi kolmen vuoden päästä. Strategiat taas vastaavat kysymykseen ”miten tavoitteet saavutetaan?”. Moneen tavoitteeseen päästään tehostamalla toimintoja, investoimalla tuotantokapasiteettiin sekä etsimällä uusia markkinoita ja asiakkaita.

Tällainen strategisen johtamisen logiikka ei välttämättä nyt päde, vaan yritysten olemassaolo liittyy selviytymiseen ja arvoihin. Arvot luovat perustan yrityksen toiminnalle. Arvojen pitäisi heijastua kaikkiin mitä tehdään, mutta ne jäävät usein piiloon tavoitteiden ja strategioiden taakse, tai sitten ne ovat liian yleisluontoisia. Kun eletään kriisiaikana, yritysten arvopohja saattaa muuttua, ja arvot todennäköisesti näkyvät paremmin kuin muuten.

Uudet arvot luovat uusia mahdollisuuksia.

Kriisitilanne on luonnollinen perusta muutokselle. Kun olemassa olevat tavoitteet, strategiat ja toimintatavat eivät enää toimi, ja kaikki on kiinni selviytymisestä, ideointi ja luovuus heräävät ihmisessä. Luovuudesta voi jopa tulla yritykselle uusi arvo, ja se voi johtaa uusiin mahdollisuuksiin.

Moni pohjalainen pk-yritys on lähiaikoina vaihtanut suuntaa ja lähtenyt mukaan taisteluun COVID-19:a vastaan valmistamalla esim. suojavisiirejä (Orapac ja Prevex), suojavaatteita (TikkiTeam) ja käsidesiä (Kyrö Distillery Company ja Pramia), eli tuotteita, jotka eivät normaalisti kuulu yritysten toimintaan.

Vahva halu olla mukana vaikuttamassa perustuu arvoihin, jotka liittyvät yhteiskuntavastuuseen, yhteisöllisyyteen ja yhteistyöhön. Selviytyminen vaatii joustamista. Keskittyminen tehokkuuteen ja kilpailuedun saavuttamiseen on vähentynyt. Sisäisestä vastuullisuudestakin saatetaan joutua nyt tinkimään esimerkiksi ravintoloissa, jotka myyvät take-away annoksia muovipusseihin pakatuissa muovipakkauksissa.

Kriisitilanteessa kaikki lailliset selviytymiskeinot ovat sallittuja ja uusien mahdollisuuksien hyödyntäminen voi olla elintärkeää. Uusilla arvoilla pyritään aidosti auttamaan ihmisiä, toisia yrityksiä ja organisaatiota. Samalla avautuu mahdollisuus myydä. Se on osoittautunut olevan yksi kriisitilanteen tärkeimmistä strategioista!

Annika Tidström
yrittäjyyden Epanet-professori
Vaasan yliopisto

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 18.5.2020.

 

 

 

 

Digiräpeltäjän tunnustuksia

Olipa kerran elämä, joka maaliskuussa 2020 siirtyi nettiin. Työt tulivat kirjaimellisesti kotiin ja koti töihin. Työpalavereissa vilahtelivat kaikenkarvaiset lemmikit ja itkupotkuraivarin saaneet lapset. Sosiaalista läheisyyttä siis.

Vuorovaikutus on vilkasta verkossakin. Ponnahdusikkunat vilkkuvat silmissä ja viestiäänet kilahtelevat korvissa. Voin toki itse valita, milloin olen tavoitettavissa. Entä missä määrin olen etäpalaverissa oikeasti läsnä? On toisinaan houkuttelevaa puuhailla samaan aikaan jotain muuta – reagoida viestiin, tehdä keskeneräistä tehtävää tai hakea kuppi kahvia. Verkossa tapaa paljon hiljaisia haamuosallistujia, joiden läsnäolosta kertoo vain ruudulle ilmestyvä nimi. Onko hiljaisuudessa kyse keskittyneestä kuuntelemisesta vai poissaolosta? Valta ja vastuu kulkevat käsi kädessä.

Pakkoloikka vuorokaudessa

Opetusalan kauan kaivattu digiloikka tapahtui lopulta vuorokaudessa, kiitos kiinalaisen lepakon. Aikaa rakenteiden uudelleenjärjestelyyn oli maanantai-illasta keskiviikkoaamuun. Osa loikkasi, osa eteni tipuaskelin, osa juuttui mutaan. Tuttu ja turvallinen katosi. Oli aika oppia uutta.

Oppimisen näkökulmasta verkko tarjoaa rajattomasti mahdollisuuksia. On loputtomasti sisältöjä ja mielenkiintoisia sovelluksia. Valinnan vaikeus yllättää. Vaihtoehtoihin tutustuminen saa myös riittämättömyyden tunteen heräämään. Mikä on tarpeeksi hyvä?

Informaatiotulvan ja sovellusvyöryn keskellä vaatii taitoa keskittyä olennaiseen. Opettajaa tarvitaan jäsentämään ja tiivistämään sisältöä. Mikä on opittavan asian ydinsisältöä (pakko tietää), mikä taas lisätietoa (kiva tietää)? Entä millaisilla välineillä ja tehtävillä oppija todella oppii? Upea videoinstallaatio ei takaa oppimista, jos oppijan rooli jää passiiviseksi sisällön kuluttamiseksi. Eri sovellusten välillä seikkaillessa voi punainen lanka kadota.

Kaurapuuron voimalla

Muutama viikko sitten olin mukana verkkokoulutuksessa, jossa esiteltiin keinoja vuorovaikutuksen synnyttämiseen etäopetuksessa. Kouluttaja kehotti osallistujia esittäytymään etätyönimellään, joka muodostuu yhtälöstä fiilis juuri nyt + viimeksi syömäsi ruoka. Chat-ruutuun kilahti välittömästi viesti: Inspiroitunut kaurapuuro täällä hei!

Uusien seikkailujen keskellä tutut rutiinit luovat turvaa. Kaurapuuron voimalla uskaltaa taas kokeilla, mitähän tästä nappulasta tapahtuu. Verkkopedagogiikan ihmemaassa riittää opittavaa eikä kaikkea millään ehdi ottaa haltuun lyhyessä ajassa. Tunnustan keräileväni linkkejä ja tallenteita tulevaa käyttöä varten. Valitettavasti keräily ei vielä johda oppimiseen. Informaatio muuttuu tiedoksi vasta sitten, kun teen sillä jotain. Yhdistän, pilkon, kokeilen, sovellan. Opin.

Lievästä digipositiivisuudesta huolimatta huomaan kaipaavani vapaamuotoista rupattelua työpaikan kahvipöydässä. Saatanpa toimistolle palatessani taputtaa tulostintakin pelkästä jälleennäkemisen ilosta.

Heli Kaunisto
koulutussuunnittelija
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 11.5.2020.

Jutun kuvituksena on Helin nelijalkainen atk-lähituki.

Kaupunki koronan jälkeen

1800-luvun lopulla Euroopassa riehunut koleraepidemia pakotti kaupungit uudistamaan jäte- ja vesihuoltoaan. Nyt meneillään oleva viruspandemia on niin laaja ja tuhoisa, että kaupunkisuunnitteluakin on arvioitava uudestaan. Virus leviää nopeasti tiiviissä ja tehokkaasti rakennetuissa yhdyskunnissa, joissa ihmisten liikkuvuus on suurta.

Erilaisia ratkaisumalleja

Joidenkin arvioiden mukaan pandemia voi laukaista jonkinasteisen muuttovirran suurten kaupunkien keskustoista harvempaan asutulle lähimaaseudulle, jossa kuitenkin on kohtuullinen palvelutarjonta ja hyvät liikenneyhteydet. On puhuttu jopa 2020-luvun Nurmijärvi-ilmiöstä. Tällaisten arvioiden toteutuminen riippuu kuitenkin kriisin kestosta. Jos pandemia hellittää lähiaikoina, muuttoliike suuriin kaupunkeihin jatkuu kuten tähänkin saakka.

Kaukoidän suurissa kaupungeissa, kuten esimerkiksi Singaporessa, paluu kriisiä edeltävään aikaan on jo alkanut. Tämä johtuu siitä, että taudin leviämistä on kyetty suitsimaan uusinta digitaaliteknologiaa hyödyntäen. Tosin tämä on edellyttänyt osittaista yksityisyydensuojasta luopumista, jotta viranomaiset pystyvät jäljittämään taudinkantajat älypuhelinten avulla.

Teknoa vai luomua?

Tiiviissä kaupunkirakenteessa, jossa läheisyyttä ei voi välttää, teknologiaan turvautuminen on tehokas keino estää tautien leviämistä. Koska pandemioita tulee vastakin, on arveltu, että tähän tarkoitettua digitaalista infrastruktuuria kehitetään jatkossa, kuten vesi- ja viemäriverkostoa aikoinaan. Kontrollin lisäksi etätyö ja verkkokauppakin ovat esimerkkejä tällaisesta. Tämän tyyppistä ratkaisutapaa voisi kutsua teknomalliksi.

Mutta väljemmissä yhdyskunnissa voidaan selvitä perinteisemmillä järjestelyillä. Ihmisten sosiaalisesta etäisyydestä voidaan huolehtia suosituksilla ja määräyksillä. Tai sitten yhdyskunnat voidaan jo alun alkaen rakentaa niin, että asukkaat ja käyttäjät voivat arjessaan valita joko kohtaamiset tai etäisyyden. Asuinpilvenpiirtäjässä on useimmiten pakko käyttää ahdasta hissiä, mutta luhtikerrostalossa ei tarvita edes suljettua porraskäytävää. Tämän linjan voisi nimetä osuvasti luomumalliksi.

Muutoksensietokyky

Virusepidemiat eivät kuitenkaan ole ainoa uhka, johon yhdyskuntiemme tulisi varautua. Äkillisiä muutoksia voi tulla monelta suunnalta. Tässä yhteydessä tutkijat puhuvat resilienssistä, eli yhdyskunnan kyvystä selviytyä odottamattomista muutoksista. Taannoista Nokian kaupungin vesikriisiä on käytetty esimerkkinä keskitetyn järjestelmän haavoittuvuudesta. Ilmastonmuutoksen vaikutuksia kaupunkeihin vasta arvellaan.

Oma arvaukseni on, että kaupunkisuunnittelijoiden kriisitietoisuus tulee kohoamaan, ja tekno- sekä luomumalleja kehitetään rinnakkain. Jo alun perin väljemmin rakennetut pohjoiset kaupungit ovat hyvä lähtökohta resilienssin tavoittelussa.

Ari Hynynen
arkkitehtuuri- ja kaupunkitutkimuksen Epanet-professori
Tampereen yliopisto

 

 

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 4.5.2020.

 

 

Olé jatkuva oppija

Tutkinto tuo osaamista

Mihin niitä tutkintoja tarvitaan, osaamisestahan puutetta on? Tähän kysymykseen saan useasti vastata.  Tunnustaudun heti tutkintouskovaksi. Olitpa suorittanut kauppatieteiden maisterin tai kokin tutkinnon, työnantajallasi on lupa odottaa, että osaat keittää kaupaksi käyvää ruokaa tai osaat nähdä asioita liiketoiminnan silmin. Olet myös osoittanut taitosi oppia ja sinnikkyytesi viedä opiskelusi loppuun saakka. Tutkinto on itsellesi osoitus tietyn osaamisen tason saavuttamisesta. Työuran alkuvaiheessa ei ole kovin helppo sanoittaa, mitä osaa. Voi tulla yli- tai alisanoja.

Sitran selvityksen mukaan Suomessa panostetaan osaamiseen 19 miljardia euroa vuodessa.  Iso summa, jonka pitää muuttua mielekkääksi työuraksi, uusiksi palveluiksi, uusiksi menetelmiksi, talouden ja ympäristön kestävyydeksi, maailman parantumiseksi sekä hyväksi elämäksi. Osaamisella on siis isompikin merkitys kuin työelämän tarpeisiin vastaaminen.

Jatkuva oppiminen pitää menossa mukana

Harvaa asiaa kehitetään juuri nyt samalla intensiteetillä kuin jatkuvaa oppimista. Sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Paula Risikko on verrannut käynnissä olevaa jatkuvan oppimisen uudistusta Suomen koulutusjärjestelmän suureksi muutokseksi, jota voidaan verrata oppivelvollisuuteen (1921) ja peruskoulu-uudistukseen (1968).

Jatkuva oppiminen ei ole uusi asia, aikaisemmin sitä kutsuttiin täydennyskoulutukseksi tai aikuiskoulutukseksi.  Kiihkeistä puheista huolimatta aikuiskoulutukseen osallistuneiden määrä on laskenut koko 2000-luvun. Isoja odotuksia koulutussunnittelijoille ladanneiden muutosten merkitys jäi vähäiseksi. Näitä olivat mm. erikoistumiskoulutukset ja kolmen päivän koulutusraha. Erikoistumiskoulutusten taustalla oli hieno ajatus, mutta toteutuksesta tuli hallinnollisesti pannukakku ja yliopistojen mielenkiinto hiipui.

Ainoastaan avointen yliopistojen oppilasmäärä on kasvanut 2000-luvulla.  Avoin yliopisto on nostanut myös rooliaan väylänä yliopistotutkintoihin.  Avoin yliopisto voi kernaasti olla toimijana uusissa jatkuvan oppimisen muodoissa, mm.  tutkinnon osien tarjoamisessa myös muille kuin tutkinto-opiskelijoille. Tätä Tampereen yliopisto parhaillaan kokeilee Seinäjoen yliopistokeskuksessa.

Tekoäly läpivalaisee oppisi

Jatkuvaa oppimista tapahtuu joka päivä eri yhteyksissä. Työtehtävät opettavat, harrastukset opettavat, perhe ja varsinkin teini-ikäiset opettavat, ystävät opettavat. Tätä oppimista tekoäly kohta läpivalaisee, ja saat siitä osaamismerkin.  Jos tehtävänäsi on muuttaa maailmaa, tarvitset aika ajoin uutta tutkimukseen perustuvaa tietoa, että paremmin näkisit, mihin suuntaan maailma kannattaa muuttaa.

Aira Metsä-Ketelä toimii koordinaattorina Seinäjoen yliopistokeskuksessa, erikoisalanaan jatkuva oppiminen. Yliopistokeskusta koordinoi Tampereen yliopisto.

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 27.4.2020.