Työssäoloajan lyhyt historia

”Työelämässä aika kloppi- ja huru-ukkoajan välillä on yllättävän lyhyt”, totesi 5-kymppinen ystäväni, kun ajankuluksi ihmettelimme ajan kulkua ja muutenkin maallisesta ajastamme vankan maanläheisesti taas kerran filosofeerasimme. *)

Niinhän se on. Aluksi olet se joukon nuorin, jonka lyömättömille ideoille ja yli-innokkuudelle kaikki myötätuntoisesti hymyilevät.  Mutta aivan liian äkkiä huomaatkin olevasi jäärä, jonka historiakatsauksille ja ”tämä on tehty aina näin” -lausahduksille naureskellaan. Tosin asemastasi johtuen se uskalletaan tehdä vain takanapäin. Uran keskivaiheille mahtuu parhaimmillaan kourallisen verran voimavuosia, joiden aikana ainakin kuvittelet olevasi kaiken tiedon ja taidon kovassa ytimessä.

Hyvä työpaikka sekoittaa sopivassa suhteessa eri-ikäisten ihmisten osaamista. Se edellyttää kaikilta toisen kunnioittamista ja halua kuunnella. Erityinen vastuu on joukon vanhimmilla. Vaatii rohkeutta tunnistaa ja tunnustaa omat puutteensa ja rekrytoida nuoria, joiden monet valmiudet ovat parempia kuin meidän aikanaan. Kaikkitietävien, aiempien saapumiserien setien ja tätien ei saa latistaa nuorten intoa ja energiaa.

Yliopistomaailmassa ollaan siitä onnekkaassa tilanteessa, että nuoria ihmisiä liikkuu ympärillä koko ajan.  Jopa kolmikymppisiä tai peräti ikänsä kakkosella alkavilla numeroilla piirtäviä yksilöitä on pesiytynyt meidänkin käytävillemme. Hyvin he tuntuvat huru-ukkojen ja -akkojen joukossa viihtyvän – tai ainakin näyttelevät kohteliaasti. Oli niin tai näin, kiitos heille uusista tuulista!

– Nina Harjunpää –

*) Aivopesu tekee jopa ikääntyvien korvien väliin tilaa uusillekin asioille.

Teksti on ilmestynyt Seinäjoen yliopistokeskuksen lehdessä, jonka voit lukea täältä (pdf).

Mainokset

Missä ja kuinka syöt välipalasi?

Maisema on tuttu juttu, mutta mitä ovat ruokamaisemat (foodscape) tai välipalamaisemat (snakscape)? Niitä avataan Henna Syrjälän, Harri Luomalan ja Minna Aution artikkelissa Fluidity of places in everyday food consumption: Introducing snackscapes.

Ruokamaisema voidaan määritellä lyhyesti alati muuttuvaksi  sosiaaliseksi tilanteeksi, joka yhdistää ruuan paikkaan, ihmisiin, merkityksiin ja materiaalisiin prosesseihin. Siis siihen, kuinka, mitä, missä, kenen kanssa ja missä tunnelmissa syömme.  Tässä tutkimuksessa ei keskitytty yksittäiseen paikkaan, vaan tutkittiin  välipalojen syömistä osana arkielämän käytäntöjä  ja  rutiineja. Tutkijat esittelevät  artikkelissaan snackscapen  käsitteen ja kuvailevat yksityiskohtaisesti , mitä kaikkea se pitää sisällään.

Viisi tyyppiä

Artikkelissa jaetaan välipalahetket viiteen eri tyyppiin.  Välipaloja syödään kesken arjen rutiinien (esimerkiksi työn keskellä), näytön ääressä (vaikkapa pelatessa), liikkeessä (kun syön banaanin ajaessani autoa), ennen tai jälkeen liikuntasuorituksen tai  osana irrottautumista arjesta  (esim. sipsipussi elokuvissa tai perjantaipulla). Näissä hetkissä kietoutuvat eri paikat, ihmiset, merkitykset, ruokatuotteet ja samanaikaiset muut puuhat yhteen ainutlaatuisiksi kokonaisvaltaisiksi kokemuksiksi.

Kiire!

Välipalalla vastataan monesti kiireeseen: syödään äkkiä jotakin ja jatketaan sitä, mikä kulloinkin kesken oli. Terveellisten vaihtoehtojen valmistaminen vain vaatii usein enemmän aikaa ja räätälöintiä kuin epäterveellisemmän vaihtoehdon nappaaminen. Kuitenkin tutkimuksen mukaan terveellisyyttä mietitään kaikissa muissa paitsi arjesta irrottautumisen välipalahetkissä.  Silloin keskitytään herkutteluun ja usein myös sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden kanssa. Terveellisyys nousee eniten esille liikuntaan liittyvissä välipalavalinnoissa.

 

Henna Syrjälä, Harri Luomala, Minna Autio. Fluidity of places in everyday food consumption: Introducing snackscapes.  International Journal of Consumer Studies 2017; 41: 761–768. http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/ijcs.12389/full

Lisätietoja tutkimuksesta voi kysyä Harri Luomalalta harri.luomala@uva.fi

 

– Nina Harjunpää –

Blogi blogin kirjoittamisesta

Ihmisiä on monenmoisia. Kirjoittajia on vielä monenmoisempia. Osa ei kirjoita ikinä eikä mitään. Osa kirjoittaa koko ajan. Osa JOPA HUUTAA kirjoittamalla. Osa vain kuiskaa huomiota herättämättä pöytälaatikkoonsa.

Osa ei juuri mieti, mitä kirjoittaa, vaan antaa kaiken ruman tulla ulos sensuroimattomana. Sellaisten kirjoittajien tekstejä käsitellään toisinaan (ja ihan syystä) raastuvassa. Siitä kirjoitetaan sitten omanlaisiaan juttuja. Toisilla on taito kirjoittaa vaikeista asioista ymmärrettävästi. Tai tavattoman kauniisti.  Jotkut kirjoitukset muistaa ikuisesti, toiset haluaisi unohtaa saman tien.

Joku ei kirjoita, koska ei syystä tai toisesta uskalla. Pilkkusäännöt ovat unohtuneet ja muitakin virheitä saattaa tulla. Virheiden tekeminen on aivan kau-he-aa. Pahinta on, että kirjoittaessaan joutuu olemaan jotakin mieltä. Tai laittamaan peliin oman persoonansa. Se on aina tavattoman pelottavaa. Helpompaa on jakaa somessa kissavideoita. Niistä kaikki tykkäävät.

Kirjoittaminen on vaarallisempaa kuin puhuminen: kirjoittaessa jää todistusaineistoa. Jälkiä paperille tai bittejä pilveen.  Jos ei ole mitään sanottavaa, ei kannata kirjoittaa. Paitsi, jos kirjoittaa vartissa valmiin blogin blogien kirjoittamisesta. Silloin saa vain pelleillä sanoilla.

En jaa linkkiä kissavideoon, vaan hyvään blogiin (artikkeli 15.9.2017), jossa puhutaan kaipauksesta. Mitä sinä kaipaat? Minä kaipaan hyviä kirjoituksia.

 

-Nina Harjunpää-

Hyvä että kesäloma on aina kesällä

Juuri nyt, loman alkua odotellessa, päässäni soi taustamusiikkina Ne Luumäkien kesähitti kaukaiselta 80-luvulta. Jo kappaleen nimi kertoo kaiken: Kesäloma on kesällä.

Kun päästään kertosäkeeseen, faktat suorastaan vyöryvät lomaa odottavan henkilön tajuntaan:

”Hyvä että kesäloma on aina kesällä
Hyvä että kesäloma on kesällä
Eikä syksyllä, talvella eikä keväällä
Hyvä että kesäloma on kesällä”

Kyllä on viisaasti sanottu, ei voi kuin ihailla takavuosien pop-idolien monipuolista sanankäyttöä. Kesäloman pitäminen esimerkiksi marraskuussa ei tosiaankaan ole erityisen uskottavaa. Enemmänkin se herättää kanssakulkijoissa säälin sekaista hilpeyttä: ”Jaa-a, että ihan olet kesälomalla ja nyt on sitten hyvin aikaa etsiä Prismasta uutta toppatakkia. Tuo musta tuolla on aika kiva, hoikentava väri ja malli”.

Kesälomastakin voi kuulemma saada stressiä. Siksi aiheesta kirjoitetaan varsinkin iltapäivälehdissä viisaita, kymmenen kohdan ohjeita. Vaikka en ole laillistettu enkä edes laiton terapeutti, tässä oma tiivistetty ohjeistoni, kieltolauseina totta kai:

1. Älä siivoa keittiön yläkaappeja.
2. Älä laita herätyskelloa soimaan.
3. Älä lue iltapäivälehdistä kymmenen kohdan lomastressinvälttöohjeita.

 

– Nina Harjunpää –

P.S. Kesälukemista voi kaivaa vaikkapa uutiskirjeistämme.

Koekaniinina geenitutkimuksessa

Yliopistokeskuksen terhakat joukot etsivät aina välillä tutkimuksiinsa vapaaehtoisia koekaniineja, joita metsästetään rauhanomaisin välinein myös tästä lähipiiristä. Olen ehtinyt olla mm. keski-ikäisen naisen prototyyppinä virtuaalimaailmassa ja lounastajana muuttuvassa ruokailuympäristössä. Keväällä ilmoittauduin noin 300 muun eteläpohjalaisen uskalikon joukkoon geenitutkimukseen. Siinä tutkitaan, lisääkö tieto geeniperimästä motivoitumista terveyttä edistäviin elämäntapoihin. Uskallusta tämä koe-eläinkokemus vaatii aikaisempia osallistumisiani enemmän siksi, että nyt otetaan mm. verinäytteitä, mittaillaan ympärysmittoja ja  – hui kauhistus – rasvaprosentteja!

Geeniperimäänsä ja tautimahdollisuuksiansa voi aika näppärästi arvuutella tutustumalla vanhempiensa reseptivalikoimiin tai ihan vain katsomalla peiliin. Ainakin minun kuvani kirkuu kolesterolia ja diabetesta.  Silti mahdollinen tieto korkeaan kolesteroliin ja Alzheimerin tautiin altistavasta geenistä saattaa kolahtaa. Siksi kaikkien tutkimukseen osallistujien täytyi aluksi osallistua geeniperimää käsittelevälle luennolle. Sen jälkeen annettiin vielä miettimisaikaa ennen lopullista päätöstä lähteä mukaan tutkimukseen. Osa saa tietää geeninsä tutkimuksen alussa ja osa lopussa. Sekin vaihtoehto on annettu että tietoa ei tarvitse ottaa vastaan ollenkaan.

Yksi keväinen lauantai kului Y-talon laboratoriossa. Siellä valutettiin verta putkiloihin kolmeen eri kertaan.  Kaikkiaan putkiloita taidettiin täyttää yli kymmenen. Välillä haastateltiin ja mittailtiin. Aamupäivä vierähti yllättävän nopeasti, sillä tekemistä ja hyvää seuraa riitti. Koko joukko on jaettu useammalle päivälle. Minun kanssani saman lauantain oli valinnut noin 60 muuta. Ei voinut kuin ihailla järjestelyjen sujuvuutta. Tutkijoiden on muistettava suunnitella ja hoitaa monta yksityiskohtaa, jotka huomaa vain silloin, jos ne menevät pieleen.

Tutkimus jatkuu puolitoista vuotta. Verta valutetaan putkiloihin vielä ainakin kahdesti. Lisäksi tarjolla on muitakin aktiviteetteja. Pari päivää sitten sähköpostiin ilmestyi pyyntö täyttää ruoka- ja liikuntapäiväkirjoja. Menossa taitaa olla elämäni terveellisin viikko, heh heh. Eilisellä markettikäynnillä pullahyllyn kutsu kuului huomattavasti laimeampana kuin yleensä.

Tutkimuksesta löytyy juttu nettisivuiltamme.

P.S. Kehtaisko kuvan annoksesta kertoa ruokapäiväkirjassa?

– Nina Harjunpää –

Kasvaako lähin lähiruoka takapihallasi?

Oletko sinä niitä, jotka jo tammikuussa plaraavat siemenluetteloita ja kasvattavat ikkunallaan taimia kesän koitoksiin? Tai muisteletko silavasiivuja paistaessasi kaiholla kesäpossuasi, jonka nimi oli Nasse 2016, ja jonka tyhjä karsina odottaa jo tuoreet pehkut pöyhittyinä Nasse 2017:n saapumista?

Kotitarvetuotanto, eli omaan tarpeeseen viljely sekä erilaisten hyötyeläinten kasvattaminen, on kasvava ilmiö. Mikä ihmisiä motivoi kasvattamaan oman ruokansa? Onko kyseessä ikiaikainen tarve ”keräillä ja metsästää” vai kenties Veikko Huovisen Hamsterit -kirjassa kuvattu halu hamstrata varastoja talven varalle? Pääseekö kotitarveviljelyllä paremmin kiinni vuodenaikojen vaihteluun ja elämän kiertokulkuun? Onko taustalla halu opettaa lapsille, mistä ruoka tulee? Ovatko kotitarvetuotanto, lisääntyvä kokkausinnostus ja lähiruokabuumi osa samaa ilmiöperhettä?

Oli kuinka oli, ilmiö on joka tapauksessa tavattoman mielenkiintoinen. Siihen liittyy esimerkiksi ihmisten ja eläinten hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä. Aihetta voidaan lähestyä myös aluesuunnittelun kautta: Millaisia esteitä tai edellytyksiä taajamarakentaminen luo kotona tuotetulle ruualle?

Seinäjoen yliopistokeskuksessa aiheeseen on tarttunut monitieteinen työryhmä. Tavoitteenamme on selvittää muun muassa sitä, kuinka laajasta ilmiöstä on todella kyse, mikä tällä hetkellä motivoi ihmisiä omaan tuotantoon sekä millaisia ongelmia he ovat mahdollisesti kohdanneet.

Tutkimus aloitetaan nettikyselyllä, johon kaikki asiasta kiinnostuneet voivat vastata. Kotitarvetuotantoon liittyvän kyselyn ovat laatineet professorit Ari Hynynen (Tampereen teknillinen yliopisto), Leena Koivusilta (Tampereen yliopisto), Jarkko Niemi (Luonnonvarakeskus) ja tutkimusjohtaja Timo Nieminen (Helsingin yliopisto).

Käy vastaamassa itse ja kerro kyselystä myös tuttavillesi. Kysely aukeaa tästä linkistä. Se on auki 21.5.2017 saakka.

Lisätietoja Katja Marttunen katja.marttunen@hotmail.com, puh. 050 433 7930

 

– Nina Harjunpää –

Olennainen olevainen

On kivaa olla nainen. Ensiksikin, naisen vartalo on sisäisesti ja ulkoisesti tavattoman hieno järjestelmä. Olen viihtynyt sellaisen sisällä oikein hyvin jo useamman vuosikymmenen ajan. Sitä paitsi naisvartalo taitaa olla – auringonlaskun ohella – yksi taiteen kuvatuimmista aiheista. Erityisen mahtavaa on olla nainen Suomessa 2000-luvulla. Miksikö? Meille onnekkaille on tarjolla paljon mainioita asioita, joista ensimmäisinä tulevat mieleen antibiootit, mahdollisuus syntyvyyden säännöstelyyn, oma pankkitili ja trikoo. Sukkahousutkin ovat hieno keksintö.

Listani vaatii kai hieman perusteluja? Olen hiljattain lukenut useita kirjoja sekä suomalaisten että eurooppalaisten naisten ja perheiden historiasta.  Niiden lukeminen on paljon mielenkiintoisempaa kuin koulussa aikanaan päähän taotut sota-, kuningas- ja vuosilukuluettelot. Esimerkiksi Kaari Utrion Perhekirjaan on sullottu helposti sulavaan ja monipuolisesti kuvitettuun muotoon vuosisatojen verran eurooppalaisten lasten, naisten ja miesten historiaa. Tiina Miettisen Piikojen valtakunta taas tuo esille suomalaisen naisen, työn ja perheen historiaa 1600–1700-luvuilla.

Tietenkään ei menneidenkään sukupolvien naisten elämä  ollut pelkkää kurjuutta ja surkeutta. Iloja ja suruja, onnea ja onnettomuutta on tarjolla aina ja kaikille. Mutta esimerkiksi hygienia, terveydenhuolto ja lämpimät, loisettomat asumukset ovat meille nykyihmisille itsestäänselvyyksiä, joista esiäitimme eivät ole aina päässeet nauttimaan.

Siispä laitetaan puhtaissa kodeissamme lämmintä ja mukavaa trikoota ylle ja ravitsevaa ruokaa massuun. Sitten kipin kapin töihin ansaitsemaan rahaa omalle pankkitilille.

Hyvää naistenpäivää meille onnekkaille!

– Nina Harjunpää –

p.s. Naiset voivat myös tutkia ja opiskella. Ja arvatkaa mitä: aivan ilman holhoojan lupaa! Todistusaineistoa löytyy esimerkiksi täältä.

Ilahduttavan keltaista

Vastoin inhorealistista ja pessimismiin taipuvaista luonnettani päätin aloittaa tämän viikon listaamalla kolme keltaista asiaa, joilla on minuun kroonisesti ilahduttava vaikutus.

museokorttiEnsimmäinen asia liittyy Twitteristä löytämääni uutiseen, jonka mukaan vuosi 2016 oli museoille ennätyksellinen kävijävuosi.  Kuulun sukupuoleni ja ikäni perusteella ryhmään, joka kiertää innokkaasti museoita ja taidenäyttelyitä (ei siis kaukaa vaan ihan menemällä rakennuksiin sisälle). Kukkaroihimme sopii pirteän keltainen museokortti yhtä oivallisesti kuin huovutettu myssy kulttuuripersoonan päähän. Kortti on loistava keksintö, jota voi varmaan osittain syyttää ennätysvuodesta. Korttia heilauttamalla pääsee osalliseksi upeisiin elämyksiin ympäri Suomen. Ainakin minua se on innostanut tutustumaan uusiin kohteisiin ja käymään parhaissa näyttelyissä useampaankin kertaan. En ole ottanut selvää, millainen käyttäjäkunta kortilla on. Mutta olen varma että se tuottaa iloa muillekin kansanosille kuin keskiluokkaisille ja -ikäisille täti-ihmisille.

Siinä se on, kulkuneuvojen aatelinen!

Siinä se on, kulkuneuvojen aatelinen!

Toinen keltainen ilonaihe tulee suoraa Nurmoon Kourasta: potkukelkkani, jolla koen vauhdin huumaa maakuntakeskuksen pyöräteillä. Potkuttelu tekee talvista lähes siedettäviä. Kun hankin potkurin lähemmäs 20 vuotta sitten, tein välittömän varkaudenestovarmennuksen ja maalasin kelkan räikeän keltaiseksi. Räiskin siihen vielä varmuuden vakuudeksi sinne tänne punaisia ja sinisiä pilkkuja. Ainakin tuntomerkkien kertominen olisi poliisilaitoksella helppoa. Kelkkani on saanut olla rauhassa, kiitos värin ja vaijerilukon, jolla pulttaan kelkan aamuisin teknologiakeskus Framin pyörärekkiin. Siinä suomalaiskansallisen tuotekehityksen helmi kohtaa nykyajan dynaamisen innovaatioilmapiirin.

Kolmas keltainen ilopilleri on hyvältä tuoksuva kevätesikko. Niitä on taas alkavan kevään kunniaksi myynnissä kukkakaupoissa. Jos kasvin saa pysymään hengissä, ryppyisten lehtien keskeltä nousee pitkään uusia nuppuja. Kukkien helmeilevästä heleydestä tulee mieleen tämä musiikki. Pienet ystävälliset kukat valavat uskoa siihen, että valo voittaa tänäkin keväänä.

– Nina Harjunpää –

Väitöstutkimus paloittelee eteläpohjalaisen yksinasumisen

Helsingin yliopiston tutkija Urszula Zimoch törmäsi suomalaisten yksinasumiseen huomatessaan, että suuri osa hänen opiskelukavereistaan asui yksin. Ystävät puolestaan kertoivat isovanhemmistaan, jotka asuivat yksin. Ilmiö alkoi kiinnostaa puolalaislähtöistä Urszulaa niin paljon, että hän päätti ottaa sen väitöskirjansa aiheeksi.

Puolassa asuminen yksin on huomattavasti harvinaisempaa.
– Siihen ei ole kerta kaikkiaan varaa. Opiskelijat asuvat vanhempiensa kanssa, isovanhemmat lapsiensa perheiden kanssa. Keski-ikäiset eivät ehdi asua yksin, koska he jakavat kotinsa aikuisten lapsiensa, ikääntyvien vanhempiensa tai molempien kanssa. Tähän vaikuttaa varmasti myös erilainen kulttuuri, Urszula pohdiskelee.

Aineistokseen hän valitsi Etelä-Pohjanmaan ja vuoden 2014. Numeroiden murskauksessa hän käyttää tilastotieteen menetelmiä. Yksinasumisen lisäksi muuttujia ovat ikä, sukupuoli, asuinkunta ja kaupunki-maaseutu -alueluokitus. Siinä on seitsemän luokkaa harvaan asutusta maaseudusta sisempään kaupunkialueeseen. Etelä-Pohjanmaalta löytyvät kaikki luokat.

Alueelliset erot suuria

Vuonna 2014 eteläpohjalaisista naisista 19 % ja miehistä 16 % asui yksin. Se jo tiedetään, että kunnittain erot ovat varsin suuria: Eniten yksin asuvia miehiä oli Karijoelta (21 %), naisia taas Seinäjoella ja Isojoella (22 %). Vähiten miehet asuivat yksin Alajärvellä (12 %), naiset Evijärvellä ja Ilmajoella (14 %). Kun eteläpohjalaiset yksinasujat jaetaan alueluokituksen mukaan, ääripäillä on isoja eroja. Sisemmällä kaupunkialueella, joka on käytännössä Seinäjoen keskusta-alue, naisista 42 % ja miehistä 34 % asuu yksin. Harvaan asutulla maaseudulla vastaavat luvut ovat naiset 14 %, miehet 19 %.

– Olen yhdistänyt eri tilastoja ja jakanut yksinasujat iän ja sukupuolen mukaan kunnittain vielä alueluokituksen mukaan pienempiin osiin. Seuraavaksi pääsen tekemään ajoja ja ristiintaulukoimaan eri muuttujia, Urszula kertoo selvästi sormet syyhyten. Jäämme odottamaan, mitä kaikkea hän vielä saa aineistostaan irti.

Apua palvelujen suunnitteluun

Urszulan tutkimusaihe on hyvin ajankohtainen. Yksinasuminen lisääntyy iän myötä. Samalla kasvaa myös terveys- ja sosiaalipalvelujen tarve. Urszulan toiveena on kehittää menetelmiä, joilla väestötietoja voitaisiin tarkemmin käyttää hyödyksi palveluja suunniteltaessa ja niiden tarpeita ennakoitaessa. Myös tieto ikähaitarin toisen pään yksinasujien sijoittumisesta maakunnan kartalle saattaa kiinnostaa päättäjiä: työikäiset, hyvätuloiset yksineläjät ovat kunnille edullisia asukkaita.

-Nina Harjunpää-

 

Tutustu myös Ruralia-instituutin aluetaloudellisen arvioinnin tutkimusryhmään.

Sata kesää tuhat työtä

Suomen demokraattisen tasavallan yhteiskuntajärjestelmä perustuu luottamukseen ja vakauteen: aurinko nousee aamulla (paitsi kaamosaikana), iltauutiset luetaan kello 20.30, äänioikeus on yleinen ja yhtäläinen (jopa naisille), poliisi suojelee kansalaisia, oppivelvollisuus takaa lukutaidon, lain edessä kaikki ovat tasavertaisia, verot maksetaan ajallaan ja torstaisin syödään hernekeittoa.

Toisinkin voisi olla.

Minua ravistellut nuoren tasavallan alkuvuosille ajoittuva kuvaus luottamuksen puutteesta on Antti Tuurin romaani Ikitie. Siinä kirjan päähenkilö, Jussi Ketola, muilutetaan Etelä-Pohjanmaalta Karjalan autonomiseen tasavaltaan 1930-luvulla. Kirja on kertomus täydellisestä ja koko yhteiskunnan läpäisevästä epäreiluudesta. Teki mitä teki, aina saa Ketola turpiinsa. Mihinkään tai keneenkään ei voi luottaa. Muiluttajia ja heidän tukijoitaan ovat kirjassa ne, joihin me nykysuomalaiset olemme tottuneet luottamaan: opettajia, lääkäreitä, apteekkareja, nimismiehiä, pappeja.

Vapaa tutkimus on yksi tapa ylläpitää yhteiskunnan avoimuutta ja sitä kautta luottamusta.  On ihan kiva tietää, että joku on varmistanut vaikkapa lääkkeiden tai sähkövehkeiden turvallisuuden. Meillä uskalletaan tutkia jopa vallankäyttöä ja -käyttäjiä. On kyse sitten ulko-, talous-, sisä- tai mistävainpolitiikasta, niiden tutkimus lisää päätöksenteon läpinäkyvyyttä ja kansalaisten oikeusturvaa.

Historiankin tosiasiat tutkitaan ja tunnustetaan. Suomi ei noussut puhtoisena ja valmiina demokratiana Suomenlahden aalloista. Matkan varrella on touhattu sitä sun tätä. On harhailtu, haparoitu ja päästy taas hyvälle reitille. Hetkittäin on taidettu seilata lähinnä tuurilla. Mutta koko matkan ajan ovat viisaat naiset ja miehet yrittäneet tahoillaan hoitaa leiviskänsä kunnolla. Siitä kiitollisina me voimme nyt kohta satavuotiaassa Suomessa luottaa siihen, ettei muilutusta sallita, aurinko nousee ja torstaisin syödään hernekeittoa – myös kasvisversiona.

 

– Nina Harjunpää –

 

Tämä pakina ja paljon juttuja Epanet-verkostosta löytyy Seinäjoen yliopistokeskuksen tiedotuslehdestä 2/2016. Lehden pdf-versio aukeaa tästä linkistä. Jos  Flash-muoto kiehtoo enemmän, se aukeaa tästä.