Kerrosviljely tuottaa ruokaa hallituissa olosuhteissa ilman peltoa

Tekniikkaa apuna käyttäen voidaan tuottaa ruokaa uudella tavalla ja jopa ilman peltoja. Esimerkkejä tällaisesta tuotannosta ovat kasvien vertikaaliviljely eli olosuhdehallittu kerrosviljely, sekä solumaatalous. Kerrosviljelyssä kasveja tuotetaan sisätiloissa monessa kerroksessa ja kasvatustilan olosuhteita, kuten lämpötilaa, ilmankosteutta ja valaistusta, hallitaan automatiikan avulla. Solumaatalous puolestaan sisältää eläinten rehun tai ruoka-aineiden tuottamisen mikrobeja tai kasvisoluja hyödyntäen.

Näitä tuotantotapoja tutkitaan maa- ja metsätalousministeriön Hiilestä kiinni -ohjelman rahoittamassa ja Luonnonvarakeskuksen, VTT:n ja eniferBion toteuttamassa  Ruokaa ilman peltoja -hankkeessa. Hankkeen tavoitteena on luoda uusista viljelyvaihtoehdoista paikallista, ympäristöystävällistä liiketoimintaa. Tutkittavilla tuotantotavoilla voi olla mahdollista vähentää kasvihuonepäästöjä jopa 90 % verrattuna perinteisiin tuotantojärjestelmiin. Samalla viljelysmaata vapautuu muuhun käyttöön, mikä voi auttaa myös luonnon monimuotoisuuden säilymistä.

Eritysosaamista tarvitaan

Kasvihuonetuotannossa tekniikka ja kasvatusolosuhteiden hallinta kehittyvät jatkuvasti ja tarjoavat uusia mahdollisuuksia. Esimerkiksi energiaratkaisut ovat kehittyneet ja uusiutuvaa energiaa ja energiatehokkaita ratkaisuja, kuten led-valaistusta, voidaan hyödyntää kasvatuksessa.

Kerrosviljelyssä tekniikka on vielä edistyneempää kuin kasvihuoneissa. Kerrosviljelyssä kasvatusolosuhteiden hallinta on automatisoitu ja ravinteita ja vettä kierrätetään tehokkaasti. Satoa voidaankin saada enemmän ja energiaa ja vettä kuluu vähemmän kuin avomaalla tai perinteisessä kasvihuoneviljelyssä. Säästö voi olla jopa useita kymmeniä prosentteja.

Kerrosviljely vaatii yrittäjältä erityisosaamista. Hallitsemalla kasvatusolosuhteita voidaan tuottaa tasalaatuisia tuotteita ympäri vuoden. Menetelmällä voitaisiin tuottaa myös proteiinikasveja, kuten papuja, ympäri vuoden ja siten korvata ruoan tuontia Suomeen. Uusien kasvien viljelystä ja Suomeen sopivista lajikkeista on kuitenkin niukasti tutkimustietoa ja osaamista.

Kerrosviljelyn hakiessa omaa paikkaansa varteenotettavimpia vaihtoehtoja lienevät suuren katetuoton antavat kasvit ja erikoiskasvit, joille on kysyntää. Myös kasvin rakenteella on merkitystä. Esimerkiksi matalat kasvit soveltunevat korkeita paremmin kerrosviljelyyn, koska ne vievät korkeussuunnassa vähemmän tilaa kuin korkeat kasvit.

Rahoitusta ja asiantuntemusta tarvitaan

Kerrosviljelyn aloittaminen vaatii mittavia investointeja kasvatustiloihin, joten tuotannon taloudellinen kannattavuus, rahoitusvaihtoehdot ja riskit on arvioitava tarkkaan. Kannattavuuteen vaikuttavat muun muassa viljeltävä kasvi ja sen hinta markkinoilla, satotaso, tuotannon kustannukset, energiatehokkuus sekä mahdollisuus hyödyntää paikallisia biotalouden sivuvirtoja tuotantopanoksina ja arvoketjuja tuotannon markkinoinnissa.

Kerrosviljelystä ja sen kaupallisesta potentiaalista tarvitaankin lisää tietoa. On selvitettävä muun muassa lannoitteiden ja kasvualustojen tuotantoketjut, energian lähteet ja uusilla tuotteilla saatava arvonlisä, jotta viljelyn lähtökohdat ovat mahdollisimman edulliset. Uusien kasvien viljely voi tuoda arvoketjuihin myös uudenlaisia toimijoita, kuten jatkojalostajia.

Jarkko Niemi
tutkimusprofessori
Luonnonvarakeskus

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 13.12.2021.

Tutkijan lapsuudenmetsä poikii tietoa avohakkuun vaihtoehdoista

Suometsien avohakkuut lisäävät päästöjä vesiin ja ilmaan, mutta hakkaamatta jättäminenkin lisää hiilipäästöjä turpeen ja puiden lahotessa. Ratkaisua haetaan poimintahakkuusta, yläharvennuksesta ja pienaukoista, joilla pohjavesi pysyy sopivalla korkeudella ja päästöt minimissä.

Tutkijan ensikosketus tutkimusmetsään oli 6-vuotiaana, kun hän vaihtoi hiihtokilpailun rekikyytiin kauas korpeen, silloin vielä paikoin aavalle Jurvan Rantanevalle. Sammaltupot seipäiden nokassa osoittivat ojalinjat, joilta vähät polttopuut kuormattiin kotiin vietäväksi. Ojituksen jälkeen suo koki huikean muutoksen. 20 vuotta myöhemmin aloitteleva koivututkija näki muhkean pinon suolta harvennettuja hieskoivuja. Loput männyt ja koivut kiittivät harventajaa ja kasvoivat hyvin seuraavat 15 vuotta. Niiden alle hiipi varjoa sietävä kuusialikasvos. Mutta ojat tukkeutuivat ja riutuva puusto tarvitsi kunnostusojituksen. Samalla metsä harvennettiin kuusentaimikkoa varoen. Joko silloin Tutkijan päässä iti ajatus, ettei seuraava askel olisi avohakkuu?

Kului kymmenen vuotta ja kuusissa näkyi merkkejä kalin puutoksesta. Se korjattiin lannoituksella helikopterista. Vielä kymmenen vuotta, ja männyt olivat järeitä tukkipuita, samoin osa koivuista, jotka kuitenkin joutuisivat halvempaan kuitupinoon mutkien ja lahon vuoksi. Alla kasvoi vaihtelevan kokoinen kuusikko.

Avohakkuulle löytyi vaihtoehto

Virkavuosistaan vanheneva Tutkija usutti metsän omistavan veljensä kokeilemaan avohakkuulle vaihtoehtoja. Paljaaksi hakattu maisema ei tätäkään houkuttanut, ei liioin sitä seuraava istutus- ja taimikonhoitourakka. Siis kättä päälle metsäyhtiön kanssa, vaikka hinnasta rokotettiin useita euroja kuutiometriltä. Innosta puhkuen Tutkija kuvasi hakkuut videolle ja löysi opiskelijan kellottamaan hakkuukoneen työt sekunnilleen. Kaiken kukkuraksi Luke perusti alueelle koealat, joilla seurataan hoikan mänty-ylispuuston ja vaihtelevan kuusikon kasvua, ja taimien syntyä pienaukolle.

Tutkija laski, että velipoika olisi tienannut avohakkuussa lähes tuplasti, mutta verojen ja taimikon perustamisen ja hoidon jälkeen riihikuivaa olisi enää 1 200 € enemmän hehtaarilta. Nyt käsissä on viiden hehtaarin aukon sijasta kelpo metsä, eikä ojia tarvitse kaivaa auki, kun puusto haihduttaa liian veden. Samalla vesistö, ilmasto, eläimet, marjastajat ja muut kulkijat kiittävät. Rajanaapurit voivat nukkua myrsky-yönsä rauhassa, vaikka Tutkija kuuntelee sydän syrjällään jokaista puuskaa, joka voisi irrottaa juuret sateiden liottamasta sulasta maasta. Lumi ei sentään tänä talvena paina puita poikki tai kumoon. Tuuleen tottumaton harvahko puusto on hakkuualalla vaarassa muutaman vuoden.

Tehtävää tulevillekin sukupolville

Poimintahakkuun tulo oli 5 300 €/ha, kun poistettiin runsaasti tukkimäntyjä ja kaikki vanhenevat hieskoivut. Tiheät kuusiryhmät harvennettiin. Yläharvennuksessa isoja puita hakattiin vähemmän siellä, missä kuusia puuttui. Tulo oli 4 000 €/ha ja toiveissa on taimien syntyminen. Tutkijalta kysellään, mikä on tulevaisuus. Tämä suo on niin viljava, että kuuset varmasti kasvavat, mikäli pystyssä pysyvät. Karummalla maalla homma ei pelittäisi. Kuori- ja latvavaurioita hakkuussa tuli 10–20 %:lle kuusista, joista osa joutuu jatkossa halpaan kuitupinoon. Arvio on, että seuraavan harvennuksen jälkeen kuusikko lopulta avohakataan, koska sen varjoon ei uusi metsä kasva. Tämä on sitten seuraavan sukupolven asia, mutta puolella vuosisadalla jatkettu peitteisen metsän kasvatus on jo iso voitto.

Ennen hakkuuta

 

 

 

 

 

Poimintahakkuun jälkeen

 

 

 

 

 

Esimerkki lyhyellä aikavälillä 1 200 €/ha enemmän rikastuneen avohakkaajan suometsästä: edessä tilanne ennen istutusta ja takana tavoite kymmenestä vuodesta.

 

 

 

 

 

 

 

 

Pentti Niemistö
tutkija
Luonnonvarakeskus, Seinäjoki

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 24.2.2020

 

Koekaniinina geenitutkimuksessa

Yliopistokeskuksen terhakat joukot etsivät aina välillä tutkimuksiinsa vapaaehtoisia koekaniineja, joita metsästetään rauhanomaisin välinein myös tästä lähipiiristä. Olen ehtinyt olla mm. keski-ikäisen naisen prototyyppinä virtuaalimaailmassa ja lounastajana muuttuvassa ruokailuympäristössä. Keväällä ilmoittauduin noin 300 muun eteläpohjalaisen uskalikon joukkoon geenitutkimukseen. Siinä tutkitaan, lisääkö tieto geeniperimästä motivoitumista terveyttä edistäviin elämäntapoihin. Uskallusta tämä koe-eläinkokemus vaatii aikaisempia osallistumisiani enemmän siksi, että nyt otetaan mm. verinäytteitä, mittaillaan ympärysmittoja ja  – hui kauhistus – rasvaprosentteja!

Geeniperimäänsä ja tautimahdollisuuksiansa voi aika näppärästi arvuutella tutustumalla vanhempiensa reseptivalikoimiin tai ihan vain katsomalla peiliin. Ainakin minun kuvani kirkuu kolesterolia ja diabetesta.  Silti mahdollinen tieto korkeaan kolesteroliin ja Alzheimerin tautiin altistavasta geenistä saattaa kolahtaa. Siksi kaikkien tutkimukseen osallistujien täytyi aluksi osallistua geeniperimää käsittelevälle luennolle. Sen jälkeen annettiin vielä miettimisaikaa ennen lopullista päätöstä lähteä mukaan tutkimukseen. Osa saa tietää geeninsä tutkimuksen alussa ja osa lopussa. Sekin vaihtoehto on annettu että tietoa ei tarvitse ottaa vastaan ollenkaan.

Yksi keväinen lauantai kului Y-talon laboratoriossa. Siellä valutettiin verta putkiloihin kolmeen eri kertaan.  Kaikkiaan putkiloita taidettiin täyttää yli kymmenen. Välillä haastateltiin ja mittailtiin. Aamupäivä vierähti yllättävän nopeasti, sillä tekemistä ja hyvää seuraa riitti. Koko joukko on jaettu useammalle päivälle. Minun kanssani saman lauantain oli valinnut noin 60 muuta. Ei voinut kuin ihailla järjestelyjen sujuvuutta. Tutkijoiden on muistettava suunnitella ja hoitaa monta yksityiskohtaa, jotka huomaa vain silloin, jos ne menevät pieleen.

Tutkimus jatkuu puolitoista vuotta. Verta valutetaan putkiloihin vielä ainakin kahdesti. Lisäksi tarjolla on muitakin aktiviteetteja. Pari päivää sitten sähköpostiin ilmestyi pyyntö täyttää ruoka- ja liikuntapäiväkirjoja. Menossa taitaa olla elämäni terveellisin viikko, heh heh. Eilisellä markettikäynnillä pullahyllyn kutsu kuului huomattavasti laimeampana kuin yleensä.

Tutkimuksesta löytyy juttu nettisivuiltamme.

P.S. Kehtaisko kuvan annoksesta kertoa ruokapäiväkirjassa?

– Nina Harjunpää –