Tulevaisuus ja raha

Älkää säästäkö tulevaisuudesta

 

En kadehdi kuntapäättäjiä aikana, jolloin kuntataloudesta pitää säästää. Säästät tästä tai tuosta, niin aina löytyy joukko, joka on sitä mieltä, että ”meidän asioista” ei ainakaan saa säästää. Lopputuloshan on se, että jokaiselle säästökohteelle löytyy puolustaja ja silloinhan säästää ei voisi mistään.

Tutkimus ja koulutus ovat aihealueita, joiden vaikutukset näkyvät vasta pitkällä aikavälillä. Vaikka säästäminen juuri nyt on tarpeellista, niin tutkimuksesta ja koulutuksesta säästäminen vie mahdollisuuksia jo tuleviltakin vuosilta.

Etelä-Pohjanmaan kesäyliopiston opiskelijoista n. 60 % ilmoittaa opiskelujensa päätarkoituksen olevan ammatillisen täydennyskoulutuksen lisäämisen. Ammatillista osaamistaan ylläpitävät ja kasvattavat työntekijät ovat työnantajalle mahtava voimavara ja tätä soisi työnantajan kaikin keinoin tukevan. Työn ohessa opiskeleminen on vaativaa ja yhtenä Etelä-Pohjanmaan kesäyliopistossa opiskelemisen etuna on opiskelupaikan läheisyys; Seinäjoki on paljon lähempänä kuin Helsinki. Korkeakoulutasoisen koulutuksen mahdollisuus kannattaa säilyttää lähellä.

Seinäjoen yliopistokeskuspäivässä 20.1. esiteltiin kolme Epanet-verkoston tutkimushanketta ja niiden merkitystä Etelä-Pohjanmaan kasvuun ja hyvinvointiin. Mielestäni Timo Nieminen (elintarviketurvallisuus), Anu Hopia (elintarvikekehitys) ja Harri Luomala (kuluttajakäyttäytyminen elintarvikealalla) onnistuivat tässä tehtävässä erinomaisesti. Erityisesti minun mieleeni jäi, kuinka erinomaiset alueelliset verkostot tutkimushankkeilla on ja kuinka paljon tutkimusryhmät tekevät yhteistyötä alueen eri toimijoiden ja yritysten kanssa. Lisäksi tutkimushankkeissa koulutetaan työntekijöistä asiantuntijoita, jotka näin edesauttavat maakunnan yrityksiä menestymään. Tutkimusryhmät myös houkuttelevat tänne osaajia, jotka eivät ilman yliopistollista tutkimustyötä tänne muuten muuttaisi.

Kuinka paljon rahasta pitää keskustella?

Ilkka-lehdessä oli 12.1. iso artikkeli rahankäytöstä parisuhteessa tai enemmänkin rahankäytön ongelmista parisuhteessa. Luin artikkelia lievästi hämmentyneenä: rahaa voidaan käyttää parisuhteessa vallan välineenä tai raha voi olla jopa avioeron syy. Yhtenä lähteenä oli käytetty julkaisua, jossa kehotettiin puhumaan, sopimaan, pohtimaan, muistamaan ja vielä hakemaan apua parisuhteen raha-asioissa. Nyt on kyllä jokunen vaihe jäänyt itsellä läpikäymättä… Ymmärrän, että raha-asiat vaativat enemmän keskustelua, jos kyseessä on uusioperhe tai yrittäjäperhe.

Kun vuonna 1988 muutin samaan talouteen mieheni kanssa, ensimmäiset pari kuukautta erittelin menoja kahteen kasaan, kävin kahdessa eri pankissa maksamassa toisen tililtä osan laskuista ja toisen tililtä osan laskuista ja totesin, että ei tässä ole mitään järkeä. Avasimme yhteisen tilin yhteen pankkiin ja sen jälkeen kaikki tulot ja menot ovat liikkuneet yhdellä tilillä. Kertaakaan emme ole rahasta riidelleet, kaikki laskut on hoidettu aina ajallaan, omiin menoihin ovat kummatkin käyttäneet yhteisiä rahoja tarpeen mukaan, suuremmista hankinnoista on aina sovittu yhteisesti. Mitään ei ole tarvinnut piilotella eikä salata, eikä ainakaan vedota oikeuteen yksityisyydestä eikä miettiä kumpi tienaa enemmän ja kumpi vähemmän. Lehtiartikkelissa oli otsikko ”Itsenäisyys tärkeää” ja alla kerrotaan, että 62 prosentilla suomalais-pariskunnista on omat palkkatilit. En oikein ymmärtänyt mitä tekemistä tällä on itsenäisyyden kanssa.

Psykoterapeutti Maaret Kallio totesi eräässä tv-ohjelmassa, että parisuhteen alussa pitää keskustella myös rahasta, mutta ”rahassa ei ole kyse rahasta, vaan luottamuksesta”. Voisiko sen paremmin sanoa…

Tulevaisuuteen luottaen,

Outi Kultti

Kirjoittamisen oikeus

Elämme yhteiskunnassa, jossa meillä on käytettävissä monenlaiset sähköpostit, tekstarit sekä kirjava joukko erilaisia sosiaalisen median sovelluksia. Nämä mahdollistavat jokapäiväisen yhteydenpidon vaikkapa maapallon toisella puolella oleviin ystäviin ja sukulaisiin.

1800-luvun Suomessa kirjoittaminen ei ollut taito, jota kaikki olisivat osanneet käyttää. Tuon ajan Suomessa kirjoitustaito ja kirjeenvaihto olivat kuin kännykkä meidän aikamme ihmisille. Samoin kynä ja paperi merkitsivät 1800-luvun rahvaalle uutta teknologiaa, kuten internet ja sen sovellukset nykyään. Kirjoitustaito mahdollisti itsensä ilmaisemisen ja kirjoittamalla oli mahdollista jättää itsestään merkki jälkipolville. Tuona aikana kansan kirjoitustaito oli eräänlainen portti demokratiaan, esimerkiksi kunnallishallinnon kehittyessä tuli tarve saada kirjoitustaitoisia ihmisiä kirjureiksi. Samaan aikaan sanomalehdistön kasvu toi tiedon jokaisen ulottuville. Kaikilla oli mahdollisuus osallistua.

Voisi todeta, että verrattuna 1800-luvun Suomeen tilanne on nykyään täysin päinvastainen. Siinä missä 1800-luvun kansalainen joutui taistelemaan oikeudestaan kirjoittaa, nykyään kirjoittamisesta on tehty liiankin helppoa. Meillä on ympärillämme useita teknisiä laitteita käytettävissämme; kaikkea saa kommentoida ja kaikkea saa julkaista. Onko tämä mahdollisuus kuitenkaan johtanut automaattisesti tiedon lisääntymiseen? Elämmekö kuitenkin tietoyhteiskunnan sijasta tunneyhteiskunnassa? Tunneyhteiskunnassa käytämme hyväksi tietoyhteiskunnan välineitä, ei kuitenkaan tiedon lisäämiseen vaan kauhistelun ja tunnepitoisten mielipiteiden levittämiseen.

Olkoonkin avoin sähköinen maailmamme minkälainen mörkö tahansa, kannustakaamme kuitenkin itseämme ja lapsiamme kirjoittamisen maailmaan ja käyttämään kirjoittamisen oikeutta. Kaikenlainen kirjoittaminen on hyvästä; kirjeet, kortit, omat pöytälaatikkokirjoitelmat tai sitten sähköiset kirjoitelmat.

Kirjoitusterveisin, Sanna