Sanoin ja sanoitta

Taidamme Etelä-Pohjanmaalla elää maailman suomenkielisimmässä maakunnassa, niin olen kuullut väitettävän. Meistä monella täällä syntyneellä ja asuvalla on siis kokemusta vain siitä, millaista on hoitaa arkeaan omalla äidinkielellään, ilman reetä ja muita kiusallisia äänteitä. Tosin kaikkihan ovat vähintäänkin teineinä kokeneet kukaan-ei-ymmärrä-mua-vaiheen, mutta ei nyt puhuta siitä. Eikä siitä peräseinäjokisesta täti-ihmisestä, joka tarinan mukaan kultaisella 70-luvulla yritti ostaa Uumajassa postimerkkejä periaatteella ”kyllä tuo kioskin likka suomea ymmärtää, kunhan vain huudan tarpeeksi lujaa”.

Aikojen saatossa täältä on huonollakin kielipäällä muutettu paremman elämän toivossa Amerikkaan, Ruotsiin tai Helsinkiin. On opittu sanomaan hello, hejssan tai sihauttamaan Hezan äzzää niin kuin Kallion kaupunginosassa oikein on. Muistetaan näitä uskalikkoja, kun kohdataan täkäläisen kaupan jonossa tai peräti työpaikalla joku maakunnan ulkopuolella syntynyt, tuli hän sitten Savosta, Saksasta tai Sambiasta. Ja yritetään ymmärtää toistemme puhetta. Onhan se imartelevaa, että he ovat valinneet juuri Etelä-Pohjanmaan oman paremman elämänsä paikaksi.

Sanat ovat tärkeitä. Ne ovat kuin pieniä ilmassa tai paperilla leijuvia veneitä, jotka kuljettavat mukanaan merkityksiä. Entä silloin, jos sanoja ei ole? Jos puuttuu aisti nähdä tai kuulla? Tai jos äänteiden tai merkkien jono on vain yhtä sekamelskaa? Kuin vieraan kielialueen ihmisvilinässä. Ympärilläsi on melua ja hälinää, mutta et ymmärrä, mitä sinulle yritetään selittää. Eikä omasta suustasi tule äänteitä, joita toiset ymmärtäisivät.

Ihmisen aivot ovat herkkä kapistus. Niihin voi tulla syntyjään tai myöhemmin jonkun sairauden tai onnettomuuden takia vikoja, jotka saavat piuhat kokonaan tai hetkellisesti solmuun.  Silloin sanatkin saattavat hävitä, sekoittua tai menettää merkityksiään. Tarve ja halu viestiä toisten ihmisten kanssa ei silti häviä. 

Apuun tulevat eleet ja ilmeet. Ihmisten välisestä viestinnästä suurin osa on aina sanatonta. Osaamme tulkita toisten eleitä, ilmeitä ja asentoja. Jopa sitä, mihin muut asettuvat tilassa. Joku tuntuu täyttävän koko tilan, toinen hiipii pitkin nurkkia.

Puhutun ja kirjaimin kirjoitetun kielen sijasta käytössä voi olla viittomia ja kuvasymboleja. Koskettamallakin voi viestiä. Kosketusviesteillä voi kertoa kokonaisia tarinoita, eikö olekin kiehtova ajatus? Niillä on jopa oma kielioppinsa. Kosketusviesteistä puhuttiin psykologian Epanet-professori Elina Kontun webinaareissa. Jos aihe kiinnostaa, googlaamalla löydät lisää tietoa.

Käytti sitten sanoja, viittomia, kuvia tai kosketusta, tärkeintä on viestiä. Jakaa kokemuksia, tunteita ja tietoa. Olla ihmisenä ihmisten joukossa. Jos ei heti ymmärrä tai tule ymmärretyksi, ei parane pillastua. Hymyllä ja hyvällä tahdolla selviää pitkälle.

Nina Harjunpää
erikoissuunnittelija
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys, Epanet-verkosto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 29.12.2020.

Kiertotalous ja logistiikka – mahdollisuuksia uuteen liiketoimintaan

Materiaalien kierrätyksen lisääminen on keskeinen globaali ympäristötavoite. EU-maat ovat asettaneet tavoitteeksi, että vähintään 60 % yhdyskuntajätteestä kierrätettäisiin vuoteen 2030 mennessä. Pakkausjätteestä tavoite on 70 %, muovista 55 %, paperista ja kartongista 85 %.  

Päämäärään on vielä matkaa. Monella mittarilla Suomi on korkeintaan hyvää keskitasoa kierrätyksessä, mutta ei vielä EU:n kärkikastia. Vaikka kaatopaikkojen osuus on pieni, Suomessa jätteitä poltetaan energiakäyttöön enemmän kuin esimerkiksi kierrätyksessä meitä edellä olevissa Länsi-Euroopan maissa.

Uutta liiketoimintaa

Lait ja asetukset ohjaavat vahvasti kiertotalouden toimijoita. Tehokas materiaalikäyttö mahdollistaa myös uutta liiketoimintaa. Kierrätykseen perustuville materiaaleille on kasvavaa kysyntää. Kierrätysraaka-aineen markkinahinta voi olla jopa tavallista raaka-ainetta huomattavasti parempi.

Taloudellisesti kestävä toiminta edellyttää tehokasta ja toimivaa logistiikkaa. Keruun kustannukset ja kuljetus eivät saisi vielä kaikkea rahaa. Esimerkiksi hyvälaatuisella ja lajitellulla käytetyllä muovilla on markkinahinta, jonka kierrätysmuovitehtaat maksavat. Sen sijaan maa-ainekseen sekoittuneiden, epäselvien ja lajittelemattomien muovikasojen hävittäminen maksaa.

Lähtöpaikkalajittelu pitäisi hoitaa erityisen huolellisesti, mutta sen toteuttaminen on vaikeaa. Erityisen haasteellisia ovat pienet virrat. Keruu ei ole tehokasta, kun pieniä määriä jakeita syntyy hitaasti maantieteellisesti laajalla alueella. Tällöin logistiikan osuus kustannuksista saattaa romuttaa koko kierron taloudellisen merkityksen.

Muovi- ja tekstiilijakeet ovat erityisen haasteellisia. Erilaisia muovityyppejä on kymmeniä, eikä keskivertokuluttaja pysty niitä silmämääräisesti tunnistamaan. Myös monet kuluttajapakkaukset on tehty erilaisten muovimateriaalien ja vaikkapa vielä kartongin yhdistelmistä. Samoin käytetyt tekstiilit koostuvat monesti erilaisista kuiduista yhdistettynä muovi- ja metalliosiin, kuten nappeihin, koristeisiin ja vetoketjuihin.

Keksintöjä tarvitaan

Siirtyminen suorista toimitusketjuista kiertäviin materiaalivirtoihin vaatii uusia keksintöjä ja toimintatapoja myös logistiikassa. Jos Wolt tai Foodora pystyvät tuottamaan kaupunkialueilla ruokajakelussa ovelta ovelle -palvelun muutaman tunnin aikaikkunassa kourallisella kolikoita, miksipä jotakin samankaltaista ei voisi olla mahdollista kierrätysvirroissa. ”Roska-Über”-tyyppisiä konsepteja onkin esitelty joissakin kaupungeissa. Esimerkiksi Tukholmassa Tiptapp -keikkapalvelu on keskittynyt kierrätettävien noutojen hallintaan. Keikkatyöläinen hakee vanhan sohvan korvausta vastaan ja hoitaa ohjeen mukaan loppusijoituksen. Arvokkaille tavaroille antaja voi päättää haluamansa lahjoituskohteen.

Myös verkkokauppateknologia mahdollistaisi paikallisia kirpputoreja kehittyneemmän tavan saada käytettyjen tuotteiden kysynnän ja tarjonnan kohtaamaan laajemmalla maantieteellisellä alueella. Suuremmissa materiaalivolyymeissä kuljetusten suunnittelulla ja reittioptimoinnilla on iso merkitys siihen, ansaitseeko vai menettääkö joku rahaa kiertotaloudella.

Kiertotalouden kehittäminen mahdollistaa uutta liiketoimintaa. Tehtävä on liian suuri jätettäväksi vain jätehuollon hoidettavaksi.

Petri Helo
Logistiikan Epanet-professori
Vaasan yliopisto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 21.12.2020.

Näkijät, tekijät ja kokijat

Aluekehitystyötä tehdään erilaisissa organisaatioissa ja tehtävissä. Usein työ liittyy johonkin erityiseen sisällölliseen teemaan. Työ voi vaihdella elinkeinojen kehittämisestä vaikkapa maankäytön suunnitteluun. Yhteistä aluekehittäjille on selkeä pyrkimys viedä jotakin aluekokonaisuutta kohti ”parempaa tulevaisuutta”. Se edellyttää näkemyksellisyyttä ja tuo työhön vahvan arvoulottuvuuden. Tämä näkyy julkisella sektorilla erityisesti toimintaa ohjaavan arvoperustaisen poliittisen päätöksenteon kautta, mutta yksilötasolla arvoilla on oma merkityksensä myös valmistelu-, suunnittelu- ja toimeenpanotyössä.

Olemme tutkineet aluekehittämiseen liittyvää asiantuntijatyötä ja erityisesti aluekehittäjien työelämäosaamista. Tutkimuksemme aineisto on kerätty ryhmähaastatteluin Etelä-Pohjanmaalla.

Arvot kohdallaan

Aluekehittäjien kompetenssien tarkastelussa arvot liittyvät niin kutsuttuihin affektiivisiin valmiuksiin, jotka viittaavat laajemmin myös yksilöiden asenteisiin ja perustemperamenttiin. Tutkimuksemme perusteella aluekehitystyöhön liittyvien arvojen sanoittaminen koetaan hankalaksi, vaikka niiden merkitys työssä tunnistetaankin. Yksittäisiä arvoja tärkeämmäksi koetaan omien arvojen ja oman organisaation arvojen yhteensopivuus.

Ajoittain yksilöiden arvojen ja organisaation ajamien asioiden välille voi syntyä ristiriitaisuuksia. Esimerkiksi kaupunkikehittämisessä taloudelliset realiteetit ja kaupunkiympäristön muut arvot eivät aina välttämättä kohtaa keskenään. Tämä asettaa haasteen paitsi yksilöiden, myös aluekehitysorganisaatioiden sisäiselle pohdinnalle: Millaisia arvoja edustamme? Kuinka rakennamme työtämme eteenpäin vievää identiteettiä olematta liian poissulkevia? Kuinka tasapainottelemme erilaisten näkökulmien välillä?

Kutsumustyötä tahtolajissa?

Aluekehittäjien konatiivisissa valmiuksissa kyse on yksilön motivaatiosta ja tahdosta. Etelä-Pohjanmaalla keräämämme aineiston perusteella aluekehittäjien motivaatio oman, rakkaaksikin koetun alueen kehittämiseen on suuri. Ylipäätään aluekehittäjät näyttävät selvästi motivoituvan työnsä sisällöstä ja muista ns. sisäisistä motivaatiotekijöistä, kuten mahdollisuudesta työskennellä jatkuvasti uuden äärellä.

Tutkimuksemme valossa aluekehittämisestä piirtyy kuva kutsumuksellisena työnä, johon aluekehittäjät suhtautuvat jopa intohimoisesti. Tätä voi pitää tärkeänä lähtökohtana tulevaisuuden tekemisessä. Kuten yksi aluekehittäjä kiteytti: ”Täähän on supermotivoiva työ ihmisille, jotka rakastavat tätä aluetta.” Aluekehittäminen ei siis näytä olevan ensisijaisesti status- ja positiopeliä, vaan juurevaa työtä oman alueensa hyväksi. Asukkaana aluekehittäjä nauttii työnsä tuloksista myös itse.

Eipä aluekehitystyö silti pelkkää auvoa ole. Vaikka eri aluekehitystoimijat pyrkivät toimimaan parhaansa mukaan oman alueensa hyväksi, on eri toimijoiden tavoitteet toisinaan myös jännitteisiä ja jopa ristiriitaisia. Tämä huomio johtaakin tavallaan aluekehittämistyön ytimeen. Perimiltään se on nimenomaan erilaisten tavoitteiden ja näkemysten yhteensovittamista ja rakentamista sekä niiden linjakasta toteuttamista: yhteistä näkemistä, tekemistä ja kokemista.

Tutkimusjohtaja Jari Kolehmainen (kuvassa vasemmalla) & väitöskirjatutkija Jonne Parkkinen
Tampereen yliopisto, Johtamisen ja talouden tiedekunta

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 14.12.2020.