Kirjoittajan arkistot: epkytellen

Tietoja epkytellen

Epkytellen on Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistyksen blogi. Blogia kirjoittavat yhdistyksen työntekijät. Täältä voit lukea, mitä tapahtuu Seinäjoella ja ympäristössä: kesäyliopistossa, Epanet-tutkimusverkostossa & korkeakouluyhteisössä. Sivumme www.epky.fi. Katso myös www.ucs.fi.

Kulttuurinen lämpökuolema

Pitääkö kaikkien taajamien olla samanlaisia?

Monimuotoisuus on terveellistä. Myös kulttuurinen monimuotoisuus on hyväksi. On hienoa, että kaikki ihmiset eivät elä igluissa, mutta pystyn helposti kuvittelemaan tilanteen, jossa ihmiskunta pelastuu juuri siksi, että jotkut osaavat elää niin.

Suomalaiset maalaistaajamat kokivat huomattavan maisemanmuutoksen noin 30 vuodessa sotien jälkeen. Aluksi kyse oli halpuuttamisesta: jälleenrakennuskauden raaka-ainepula opetti rakentamaan edullisesti. Syntyi niukkuuden estetiikkaa. Poikkeusolojen, sääntelytalouden ja sotakorvausten vallitessa jälleenrakennettu tuotantokoneisto käynnistyi nopeasti mutta erilaisena. Tuotanto oli teollisempaa ja kaavamaisempaa. Mittakaava kasvoi.

Suurempi murros koettiin kirkonkylissä 1960-luvulla. Silloin taajamat samanlaistettiin. Arkkitehtuuri irtaantui paikallisista tyyleistä. Kaavoitus yhtenäistettiin vuoden 1959 rakennuslailla. Perustettiin seutukaavaliitot, ja kaavavelvoite levisi maalaiskuntiin. Näistä aineksista syntyi nykyisin vallitseva suomalaisen kirkonkylän perustyyppi: samanlaisina toteutettuja liikennejärjestelyjä ja yhdyskuntarakentamista, suuria hallimaisia liiketiloja ja elementeistä koottuja asuinrakennuksia.

Perusratkaisuihin kuuluivat teiden oikaisut ja taajamien ohitustiet. Teitä reunustava puusto poistettiin yhdyskuntarakentamisen ja liikenneturvallisuuden nimissä, ja vanhat talot purettiin. Tiiviisti rajautunut raittimiljöö leveni asfalttiaukioiksi, joita rajasivat uusien liikerakennusten jonot kuin joukko peräkkäin lipuvia ruotsinlaivoja.

Samalla, kun taajamat alkoivat muistuttaa toisiaan, niiden sisäinen rakenne muuttui entistä kerroksisemmaksi. Pankki-, kauppa- ja huoltamoketjujen toimitilat tehtiin samoilla piirustuksilla halki maan piittaamatta siitä, millaiseen alueelliseen tyyliin ja maisemalliseen yhteyteen niiden piti solahtaa. Talonpoikaistalo saattoi saada viereensä tavaratalon tai funkkishuoltamon. Epäyhtenäisyydestäkin tuli arvo, kun rakennushistorian erivaiheisia jälkiä alettiin nimittää kerroksisuudeksi.

Rakentamisen murrosta vauhdittivat monet normit, jotka tukivat uusia materiaaleja ja tekniikoita. Muulla tavoin ei suunniteltu, eikä muuta kaupasta saanut. Ekologinen, luonnonmateriaaleja käyttävä, perinteinen talonpoikaisrakentaminen joutui lainsuojattomaksi. Pahaksi onneksi monet uutuudet osoittautuivat kestämättömiksi – suorastaan tuhoisisiksi, kuten asbesti, öljylämmitys ja muovieristeet. Koska uudet materiaalit ja tekniikat otettiin käyttöön kaikessa uudisrakentamisessa samanaikaisesti, ongelmatkin purkautuivat esiin yhtä aikaa.

Sotien jälkeisen maisemanmuutoksen historia on maaseudun osalta vielä pääosin kirjoittamatta. Maalaispitäjissä arkkitehtien rooli oli paljon pienempi kuin kaupungeissa ja yhtenäistäminen tapahtui hitaammin. Samanlaisuutta tavoiteltiin silti aivan tarkoituksellisesti. Toteutettiin tasa-arvon ideaa: maaseudun asukkailla on oikeus samanlaisiin palveluihin ja asumiseen kuin kaupungeissa. Tavoite oli tärkeä, mutta sen toteutus liian suoraviivainen ja ruhjova.

Rakentaminen näyttää olevan sellainen elämänala, jossa helposti ajetaan yhtä ja samaa ratkaisua kaikkialle ja kaikkiin tilanteisiin. Samanlaistaminen ei ollut hyväksi 1960-luvulla, eikä se ole hyväksi vieläkään. Kulttuurinen monimuotoisuus auttaa kestämään yllättävissä muutoksissa. Siksi on oltava tilaa sekä vanhoille että uusille ratkaisuille, tyylilliselle ja alueelliselle vaihtelulle. Ongelmia tulee varmasti, jos kaikki pakotetaan samaan muottiin ja erot tasoitetaan. Sen tien päässä on lämpökuolema.

Sulevi Riukulehto
Aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 17.1.2022.

Miten työllisyydenhoito toteutuu kunnan ja hyvinvointialueen yhteistyönä?

Tulevilla hyvinvointialueilla ja kunnilla on yhteiset asukkaat, joiden erilaisiin palvelutarpeisiin on tarkoitus vastata mahdollisimman hyvin. Toimivalla yhteistyöllä voidaan saavuttaa tavoitellut yhdenvertaiset, laadukkaat ja kustannustehokkaat palvelut. Pohjoismaiseen malliin siirtyvä työllisyydenhoito tulee kuntien järjestämisvastuulle vuoden 2024 aikana, kun taas sote-palvelut siirtyvät hyvinvointialueille vuoden 2023 alusta.

Puheenvuoroni kurkistaa työllisyydenhoidon teemaan.

Jatkossa kunnasta tulee nykyiseen työ- ja elinkeinotoimistoon verrattavissa oleva taho, joka palvelee työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautunutta. Työttömyys vaikuttaa negatiivisesti kunnan verotuloihin. Se on hyvä kannuste hoitaa tämä tehtävä mahdollisimman tehokkaasti. On ajateltu, että siirto kunnille tukee näin myös kuntien elinkeinopolitiikan ja kilpailukyvyn tavoitteita.

Mitä sitten, jos työttömän henkilön työllistäminen ei kunnan keinoin onnistu, palkkatukityö tai työkokeilukin ovat pitkän ajan tavoitteita? Avuksi voidaan tarvita hyvinvointialue, joka vastaa sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisestä. Pitkäaikaistyöttömien määrä suhteessa kaikkiin työttömiin on lisääntynyt myös Etelä-Pohjanmaalla. Tutkimusten mukaan jopa lähes puolella pitkäaikaistyöttömistä on työkykyyn liittyviä haasteita.

Työttömän henkilön näkökulma

Hyvinvointialueen ja kunnan välille syntyy työllisyydenhoidossa yhdyspinta. Tällainen syntyy myös esimerkiksi hyvinvointialueelle siirtyvän oppilashuollon ja lastensuojelun sekä kunnan välille. Jotta asiakasta auttavat moniammatilliset verkostot toimivat saumattomasti, rakenteita valmistellaan jo nyt. Työttömän henkilön näkökulmasta keskeisiä hyvinvointialueelle siirtyviä sosiaalipalveluja ovat kuntouttava työtoiminta ja sosiaalinen kuntoutus. Hyvinvointialueiden sosiaalihuolto tulee työllistämään terveydenhuoltoa enemmän alan ammattilaisia, mihin nähden keskustelu sosiaalipalveluista on ollut yllättävän vähäistä.

Hyvinvointi rakentuu ihmisten arjessa. Sosiaalisen kuntoutuksen kautta tapahtuva säännöllinen osallisuus yhteiskunnan toiminnassa voi torjua yksinäisyyttä ja päihteiden käyttöä sekä auttaa saamaan päivärytmin takaisin. Se tarjoaa vertaistuen, joka edesauttaa kuntoutumista. Sosiaalisessa kuntoutuksessa on Etelä-Pohjanmaalla kehittämisen varaa, sen voi nähdä astetta kevyempänä sosiaalipalveluna, kuin kuntouttavan työtoiminnan. Voisiko sosiaaliseen kuntoutukseen ottaa käyttöön osallisuustulon, josta aika ajoin kansallisella tasolla keskustellaan? Kuntouttavasta työtoiminnasta maksettava yhdeksän euron päiväkohtainen korvaus kannustaa osallistumaan ja vaikuttaa siten positiivisesti ihmisten hyvinvointiin.

Kohti tulevaisuuden tavoitteita

Pitkäaikaistyöttömyyden ohella usean eri alan työvoimapula on kansallinen haasteemme, mikä koskettaa Etelä-Pohjanmaatakin. Ajattelutapaan osa-aikatyötä ja osatyökykyisiä kohtaan tarvitaan muutosta. Työnantaja voi miettiä, onko rutiininomaisista työtehtävistä mahdollista räätälöidä selkeärajainen täsmätyö, josta työkykyrajoitteinen henkilö suoriutuisi. Kun siihen yhdistetään yhteiskunnan tuki sekä työvalmentajan alkuvaiheen apu, voidaan saada hyvinkin motivoitunut, taitava ja pitkäaikainen työntekijä. Tästä on paljon hyviä esimerkkejä.

Lopuksi perään vielä niitä keinoja, etteivät työkyvyttömät henkilöt välttämättä päätyisi työttömien tilastoihin, vaan saisivat oikeanlaista palvelua ja tukea. ”SO” ja ”TE” on vietävä tasa-arvoisesti lähemmäksi toisiaan ja työkyky tulee arvioida heti työttömyyden pitkittyessä. Kaikkia käytössä olevia keinoja tarvitaan monipuolisesti, jotta korkea, 80 %:n työllisyysasteen tavoite toteutuu vuoteen 2030 mennessä.

Heidi Niemi
Sosiaalityön yliopistonlehtori
Tampereen yliopisto/Seinäjoen yksikkö

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 10.1.2022.

Osuvatko metsäpalvelut omistajien tarpeisiin?

Metsänomistajakunta on muuttunut Suomessa viime vuosina. Yhä suurempi osa omistajista ei ole enää taloudellisesti riippuvainen metsistään, omistusten keskikoko pienenee, eivätkä metsänomistajat enää asu metsiensä lähellä. Heillä ei myöskään ole välttämättä tietoa metsien eri käyttömuodoista tai osaamista hoitaa niitä. Lisäksi yleinen arvopohjan muutos luo tilaa vaihtoehtoisille metsänkäyttömuodoille. Puuntuotannon ohella metsä palvelee entistä useammin virkistyspaikkana tai linkkinä sukuun. Omistajien odotusten ja arvostusten monipuolistuminen heijastuu myös heidän palvelutarpeisiinsa.

Metsänhoitoon liittyviä palveluita tuotetaan kuitenkin usein edelleen puhtaasti metsäresurssilähtöisesti. Metsänomistajalle on tarjolla liuta ammattilaisten määrittelemiä vaihtoehtoisia metsänhoidon tapoja. Usein on vieläpä olemassa tietynlainen odotus siitä, minkälaisen hoitotavan niin sanotun ”hyvän ja kunnollisen metsänomistajan” pitäisi valita. Tällöin palveluntarjonnassa mietitään usein resurssin käyttöä yhteiskunnan kannalta sopivalla tavalla. Mutta toteutuvatko tällöin välttämättä omistajan omat tavoitteet metsiensä käytölle?  Taloudelliset kannustimet ja perinteiset yhteisön normit ovat aikaisemmin tehokkaasti ohjanneet metsänomistajaa tietynlaisten metsäpalveluiden piiriin. Metsänomistajakunnan muuttuessa kumpikaan näistä ei välttämättä ole enää toimiva motivaattori. Onkin syytä pohtia palvelutarjontaa uudesta näkökulmasta. Ehkä omistajalähtöisemmät palvelut innostaisivat metsien kestävään käyttöön tulevaisuudessa?

Sama palvelu erilaisilla markkina-argumenteilla erilaisille kohderyhmille?

Omistajalähtöisten metsäpalveluiden tarjoaminen edellyttää, että palveluja tarjoavat yritykset tuntevat asiakkaansa ja heidän tarpeensa. Yksinkertaisimmillaan omistajalähtöinen palvelutarjonta tarkoittaa palveluiden asiakaslähtöistä markkinointia. Palvelujen tarjoajien kannattaa lähestyä erilaisia metsänomistajia erilaisilla markkinointiviesteillä. Markkinointisegmentoinnin oletuksena onkin, että asiakasryhmiä tavoitetaan paremmin eriyttämällä ne pienemmiksi ryhmiksi.

Yksi tällainen markkinasegmentointikokeilu toteutettiin Etelä-Pohjanmaalla osana Enemmän metsästä -hanketta.  Kokeilussa testattiin ensiharvennuksen markkinointia naismetsänomistajille. Useat tutkimukset osoittavat naismetsänomistajien suhtautuvan miesomistajia myönteisemmin luontoarvoihin. Siksi oletuksena oli, että palveluita tarjottaessa tämän metsänomistajasegmentin voisi parhaiten tavoittaa muilla kuin talousargumenteilla. Näyttäisi siltä, että etenkin nuoremmat naismetsänomistajat kiinnostuvat selkeästi enemmän luonto- ja ilmastoargumenteilla kuin talousargumenteilla varustetusta markkinointiviestistä. Markkinasegmentoinnilla voi siis olla keskeinen merkitys metsäpalveluyrityksen asiakaskunnan tavoittamisessa.

Enemmän metsästä -hankkeen pilottien raportit sekä muu materiaali on saatavissa  hankkeen kotisivuilta sekä Suomen Metsäkeskuksen ylläpitämältä hankkeen suomenkieliseltä materiaalisivustolta.  

Kolmivuotista hanketta osarahoitti Interreg Bothnia-Atlantica -ohjelma  ja sen toteuttivat yhteistyössä Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti, Suomen Metsäkeskus, Sveriges lantbruksuniversitet (SLU) sekä Skogsstyrelsen.

Projektipäällikkö Anne Matilainen ja vanhempi tutkija Merja Lähdesmäki
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

Se ensimmäinen työpaikka

Meidän varttuneempien hieno piirre on se, että olemme joskus olleet nuoria. Pystymme halutessamme eläytymään nuorempien elämäntilanteisiin paremmin kuin he meidän.

Yksi tuntuvan muistijäljen jättävä tapahtuma on ammattiin tai korkeakoulusta valmistumisen hetki. Työllistyminen huolettaa monia, mutta toisaalta vapausasteet suurtenkin päätösten tekemiseen ovat hyvät. Ensimmäinen oikea työpaikka ja sen sijainti voi suunnata elämää monella tavalla. Työpaikkaa saattaa seurata asumiseen ja perheellistymiseen liittyvät ratkaisut, jotka sitovatkin jo vahvemmin paikkaan.

Suomessa on tunnistettu voimistuva työvoimapula. Hupeneville ikäluokille tuntuu olevan ottajia ja vahvistusta toivotaan myös maahanmuutosta. Korkeakoulutus on Suomessa keskitetty suurimpiin kaupunkeihin. Vaikka paikalliset korkeakoulutoimijat tukijoukkoineen tekevät nyt parhaansa aloituspaikkojen ja digitaalisten koulutusmahdollisuuksien lisäämiseksi, myös jatkossa pohjalaisiin maakuntiin toivotaan suurin joukoin muualla koulutettuja muuttajia.

Tiedetään, että tärkeää olisi kytkeä muualla opiskelevat nuoret mahdollisimman aikaisessa vaiheessa alueen työnantajiin. Harjoittelut, kesätyöt ja opinnäytteet ovat erinomaisia väyliä päästä opiskelijoiden tietoisuuteen jo ennen valmistumista. Hyvä esimerkki on Tampereen yliopiston lääketieteen koulutusohjelma, jossa kaikki opiskelijat tekevät usean viikon harjoittelujakson Seinäjoen keskussairaalassa ja terveyskeskuksissa. Tämä on osaltaan madaltanut valmistuvien lääkäreiden kynnystä hakeutua myöhemmin maakuntaan töihin.

Ilkka-Pohjalaisen levikkialueella on yksi Suomen monipuolisimmista korkeakouluverkostoista. Vaasassa ja Seinäjoella on toimipisteet yhteensä kuudella yliopistolla ja kolmella ammattikorkeakoululla. Vaikka tutkintokoulutusta on rajallisesti, yhteydet yliopistojen pääkampusten koulutusohjelmiin ja valmistuviin opiskelijoihin ovat hyvät. Esimerkiksi Seinäjoen yliopistokeskuksessa on jo pidempään tehty työtä valmistuvien opiskelijoiden ja maakunnan työnantajien törmäyttämiseen. Ensi keväänä panostuksia tullaan entisestään vahvistamaan.

Opiskelijat alkavat etsiä kesätöitä ja harjoittelumahdollisuuksia heti loppiaisen jälkeen. Pohjalaiset maakunnat, muutamia isoja yrityksiä lukuun ottamatta, eivät ole juuri näkyneet harjoittelupaikkoja tarjoavissa verkkopalveluissa. Haastankin nyt kaikki orastavaa työvoimapulaa kokevat työnantajat mukaan taustajärjestöineen. Kunnilla ja niiden elinkeinopalveluillakin on työsarkaa, koska kysyntää on myös asumisratkaisuille. Voihan kesätyökokemusta kuorruttaa vaikka lipuilla kulttuuritapahtumiin. Jos ilmoituksen tekemisessä tai oikean koulutusohjelman tunnistamisessa on haasteita, apuja löytyy Seinäjoen yliopistokeskuksesta tai alueella toimivista korkeakouluista.

Pysyvämpien työpaikkojen täytössäkin kannattaa harkita vakavasti myös vastavalmistuneen palkkaamista ja samalla panostaa laadukkaaseen perehdyttämiseen. Toisen ja kolmannen työpaikan tarjoajista tuskin on jatkossakaan pulaa. Siinä vaiheessa vaikeusasteet lisääntyvät, koska monien elämä on jo vahvemmin paikkaan kiinnittynyttä ja muutolle pitää olla painavat syyt.

Sami Kurki
johtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 27.12.2021.

Kestävää kasvua vihreillä innovaatioilla

Yritysten liiketoiminnan uudistuminen ja kehittyminen on elintärkeää yritysten ja yhteiskunnan elinvoimaisuudelle.  Toimintaympäristön muutokset vaikuttavat kehityksen suuntaan. Yksi suurista muutoksista liittyy kestävään kehitykseen. Sen teemat ovat nousseet voimakkaasti vaikuttamaan sekä kuluttajien että yritysten käyttäytymiseen. 

Maapallon kestävyyskriisi tekee uudistumisen välttämättömäksi. Vihreät innovaatiot ovat yksi keino vaikuttaa nykyiseen kehityskulkuun ja lisätä liiketoiminnan kestävyyttä.  Vihreällä innovaatiolla tarkoitetaan uutta tai olennaisesti parannettua tuotetta, prosessia tai palvelua, joka säästää ympäristöä.   Niiden toteuttaminen vaatii yrityksiltä ympäristö- ja innovointiosaamisen lisäksi kykyä tunnistaa uusia mahdollisuuksia ja yhteistyökumppaneita, sekä ennen kaikkea rohkeutta.        

Malli vihreiden innovaatioiden kehittämiseen pk-yrityksissä

Eteläpohjalaisille yrityksille on rakennettu malli, joka tarjoaa käytännön työkaluja vihreiden innovaatioiden kehittämiseen. Mallissa jaetaan yritykset neljään ryhmään innovointiprosessin kehitysasteen mukaan: tulokas, oppipoika, kisälli ja mestari. Erilaisten kysymysten avulla selvitetään, mitä yrityksiltä vaaditaan, jos ne haluavat siirtyä entistä kehittyneemmälle tasolle. Päästäkseen tasolta toiselle yrityksien pitää keskittyä mm. tiedon lisäämiseen sekä osaamisen ja prosessien kehittämiseen.  Esimerkiksi tulokkaalle riittää, että yritys hakee aktiivisesti tietoa vihreistä innovaatioista eri tietolähteistä sekä tarkastelee kriittisesti yrityksen prosesseja ekologisesta näkökulmasta. Mestaritasolla kestävyys on olennainen osa yrityksen strategiaa ja yritys toimii erilaisissa verkostoissa sekä tarjoaa apuaan myös muille.

Malli kuvaa vihreiden innovaatioiden kehittämisprosessin tasot käytännönläheisesti. Useat yritysesimerkit havainnollistavat eri tasoille sijoittuvien yritysten vihreitä innovaatioita. Esimerkit auttavat yrityksiä hahmottamaan, miten erilaisia vihreät innovaatiot voivat olla, millaisista lähtökohdista yritykset ovat niitä kehittäneet ja miten yritykset ovat verkostoituneet innovaatiotoiminnan edistämiseksi.

Käytännön sovellettavuutta vahvistavat myös malliin lisätyt useat linkit, joiden kautta voi löytää lisätietoa tai vinkkejä vihreiden innovaatioiden kehittämiseen.  Malliin on koottu kattava listaus maakunnallisista toimijoista, jotka tarjoavat yrityksille innovaatioihin liittyvää koulutusta, tietoa rahoitusmahdollisuuksista, markkinoista ja markkinoinnista, sekä innovointiin liittyvistä säädöksistä. 

Kestävämpi tulevaisuus

Muuttuva liiketoimintaympäristö haastaa yrityksiä uudistumaan. Innovaatioprosessi on jatkuva. Tämän päivän vihreä innovaatio on tulevaisuudessa todennäköisesti yleinen ja arkinen toimintatapa.  Yritykset tarvitsevat monipuolisia valmiuksia, jotta ne osaavat reagoida liiketoimintaympäristön muutoksiin. 

Kompleksinen toimintaympäristö, alati lisääntyvä tieto, suuret yhteiskunnalliset haasteet ja kuluttajien muuttuva arvomaailma vaikuttavat voimakkaasti myös yrityksiin. Yritykset tarvitsevat vihreiden innovaatioiden kehittämisessä verkostoja ja laaja-alaista ymmärrystä yhteiskunnasta, muutosjoustavuutta sekä kykyä vuorovaikutteiseen kommunikaatioon.   

Malli on kehitetty Ekoinnovointi ja kiertotalouden liiketoimintamahdollisuudet Etelä-Pohjanmaalla -hankkeessa, jota on rahoittanut Euroopan aluekehitysrahasto (EAKR).

Malli on saatavilla tästä linkistä.

Krista Mäki, Seinäjoen ammattikorkeakoulu

Merja Lähdesmäki, Ada Trogen ja Leena Viitaharju, Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

Kerrosviljely tuottaa ruokaa hallituissa olosuhteissa ilman peltoa

Tekniikkaa apuna käyttäen voidaan tuottaa ruokaa uudella tavalla ja jopa ilman peltoja. Esimerkkejä tällaisesta tuotannosta ovat kasvien vertikaaliviljely eli olosuhdehallittu kerrosviljely, sekä solumaatalous. Kerrosviljelyssä kasveja tuotetaan sisätiloissa monessa kerroksessa ja kasvatustilan olosuhteita, kuten lämpötilaa, ilmankosteutta ja valaistusta, hallitaan automatiikan avulla. Solumaatalous puolestaan sisältää eläinten rehun tai ruoka-aineiden tuottamisen mikrobeja tai kasvisoluja hyödyntäen.

Näitä tuotantotapoja tutkitaan maa- ja metsätalousministeriön Hiilestä kiinni -ohjelman rahoittamassa ja Luonnonvarakeskuksen, VTT:n ja eniferBion toteuttamassa  Ruokaa ilman peltoja -hankkeessa. Hankkeen tavoitteena on luoda uusista viljelyvaihtoehdoista paikallista, ympäristöystävällistä liiketoimintaa. Tutkittavilla tuotantotavoilla voi olla mahdollista vähentää kasvihuonepäästöjä jopa 90 % verrattuna perinteisiin tuotantojärjestelmiin. Samalla viljelysmaata vapautuu muuhun käyttöön, mikä voi auttaa myös luonnon monimuotoisuuden säilymistä.

Eritysosaamista tarvitaan

Kasvihuonetuotannossa tekniikka ja kasvatusolosuhteiden hallinta kehittyvät jatkuvasti ja tarjoavat uusia mahdollisuuksia. Esimerkiksi energiaratkaisut ovat kehittyneet ja uusiutuvaa energiaa ja energiatehokkaita ratkaisuja, kuten led-valaistusta, voidaan hyödyntää kasvatuksessa.

Kerrosviljelyssä tekniikka on vielä edistyneempää kuin kasvihuoneissa. Kerrosviljelyssä kasvatusolosuhteiden hallinta on automatisoitu ja ravinteita ja vettä kierrätetään tehokkaasti. Satoa voidaankin saada enemmän ja energiaa ja vettä kuluu vähemmän kuin avomaalla tai perinteisessä kasvihuoneviljelyssä. Säästö voi olla jopa useita kymmeniä prosentteja.

Kerrosviljely vaatii yrittäjältä erityisosaamista. Hallitsemalla kasvatusolosuhteita voidaan tuottaa tasalaatuisia tuotteita ympäri vuoden. Menetelmällä voitaisiin tuottaa myös proteiinikasveja, kuten papuja, ympäri vuoden ja siten korvata ruoan tuontia Suomeen. Uusien kasvien viljelystä ja Suomeen sopivista lajikkeista on kuitenkin niukasti tutkimustietoa ja osaamista.

Kerrosviljelyn hakiessa omaa paikkaansa varteenotettavimpia vaihtoehtoja lienevät suuren katetuoton antavat kasvit ja erikoiskasvit, joille on kysyntää. Myös kasvin rakenteella on merkitystä. Esimerkiksi matalat kasvit soveltunevat korkeita paremmin kerrosviljelyyn, koska ne vievät korkeussuunnassa vähemmän tilaa kuin korkeat kasvit.

Rahoitusta ja asiantuntemusta tarvitaan

Kerrosviljelyn aloittaminen vaatii mittavia investointeja kasvatustiloihin, joten tuotannon taloudellinen kannattavuus, rahoitusvaihtoehdot ja riskit on arvioitava tarkkaan. Kannattavuuteen vaikuttavat muun muassa viljeltävä kasvi ja sen hinta markkinoilla, satotaso, tuotannon kustannukset, energiatehokkuus sekä mahdollisuus hyödyntää paikallisia biotalouden sivuvirtoja tuotantopanoksina ja arvoketjuja tuotannon markkinoinnissa.

Kerrosviljelystä ja sen kaupallisesta potentiaalista tarvitaankin lisää tietoa. On selvitettävä muun muassa lannoitteiden ja kasvualustojen tuotantoketjut, energian lähteet ja uusilla tuotteilla saatava arvonlisä, jotta viljelyn lähtökohdat ovat mahdollisimman edulliset. Uusien kasvien viljely voi tuoda arvoketjuihin myös uudenlaisia toimijoita, kuten jatkojalostajia.

Jarkko Niemi
tutkimusprofessori
Luonnonvarakeskus

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 13.12.2021.

Myytinmurtajia ja tarinankertojia

Lapsen kysymys pysäytti: miksi sinä tutkit? Ei mitä, vaan miksi.

Me historiantutkijat olimme ennen tarinankertojia. Enkä tarkoita nyt satujen sepittämistä, vaan kansojen, tieteen ja kulttuurin vaiheiden tarinoittamista. Historiantutkijat rakensivat kertomuksia siitä, millaisia yhteisöt ovat ja miten ne ovat kehittyneet.

Nykyinen historiakäsitys on monella lailla toisenlainen. Emme enää usko suuriin kehityskertomuksiin tai aatteiden määrittämiin historiatulkintoihin. Se on hyvä, sillä menneisyys on aina moniääninen ja värikäs, ja tulkinnat siitä muuttuvat ajan ja tarkastelijoiden mukana.

Samalla historiantutkijat ovat muuttuneet yhä useammin myytinmurtajiksi. On trendikästä osoittaa, että menneen maailman tarinat olivatkin rakennettuja, eivät viimeisiä totuuksia. Että uskomukset menettävät uskottavuutensa, kun ne irrotetaan oman aikansa käsityksistä.

Rakentaja ja purkaja, kaksi vastakkaista roolia. Vanha ja uusi. Mutta ehkä se vanha voisi olla myös uusi?

Parin viime vuoden aikana olen saanut olla rakentamassa erityisesti kahta yhteisöllistä tarinaa. Nyt alkusyksystä valmistui Kuortaneen pitäjänhistorian käsikirjoitus. Se oli monessa kohtaa uuden tarinan aukikirjoittamista ja rakentamista.

Minulle kuurtanelaasten historia näyttäytyy tarinana nokiottista, jotka oppivat hyödyntämään suhdanteita ja hankkimaan elantonsa monesta lähteestä. Yritteliäistä oman onnensa sepistä, jotka uskoivat, että menestyminen oli ensi sijassa kiinni ihmisestä itsestään. Ittellisistä, joiden elämää ohjasivat vahvat perinteet ja kotiseutuun kiinnittyminen. Itsenäisistä ja itsepäisistä, jotka lähtivät varovasti uudistuksiin, mutta voimalla yhteistyöhön, silloin kun siitä nähtiin olevan hyötyä.

Mutta tarinoita voi – ja pitääkin – katsoa myös eteenpäin. Veteraaniperinnejärjestöissä olen päässyt pohtimaan vanhan tarinan uudelleen sanoittamista ja sen siirtämistä uudelle sukupolvelle.

Suomen selviämisen ja vapauden turvaamisen tarina on tuttu meille vanhemmille, mutta tämän päivän nuorista monet eivät ole koskaan tavanneet sotiemme veteraania, eivät kuulleet millaista sodassa oli ja miksi sitä käytiin. Siksi uudessa ajassa veteraanien perintöä joudutaan ja saadaan viedä eteenpäin myös uudenlaisilla menetelmillä, erityisesti digitaalisesti ja koulujen kautta.

Molempien tarinoiden kertominen tuntuu merkitykselliseltä. Sillä välillä tuntuu, että nykyään me puramme enemmän vanhaa kuin rakennamme uutta.

Me tämän päivän ihmiset osaamme totisesti murtaa myyttejä. Me kaadamme muureja ja naureskelemme ylimielisesti menneisyyden uskomuksille. Koska meille elämä on tässä ja nyt, ja minä olen tärkeämpi kuin me.

Siksi varsinkin nyt, kun yhteisöllisyytemme pirstaloituu samanmielisten kupliksi, tarvitaan yhteisten tarinoiden rakentajia ja kertojia. Historiantutkimuksessa ja muutenkin.

Yhteisten tarinoiden kautta voimme nähdä itsemme osana pitkien, vaikka muuttuvienkin perinteiden ketjua. Voimme tuntea kuuluvamme samaan porukkaan. Ja samalla ymmärrämme paremmin asettua toiseen asemaan, ymmärtää myös toisenlaista näkökulmaa.

Siksi minä tutkin. Koska haluan rakentaa yhteisiä tarinoita. Tarinoita, joiden arvoa ei mitata tulessapalamattomilla totuuksilla, vaan yhteiseksi koetuilla juurilla ja yhteisön rakentamisella. Tarinoita, jossa etsitään ja määritetään sitä, mitä me olemme yhdessä ja minne me haluamme yhdessä mennä.

Koska me olemme kaikki osa yhteistä tarinaa.

Teppo Ylitalo
Tarinankertoja Helsingin yliopiston Ruralia-Instituutissa, Suomen kotiseutuliitossa, Tammenlehvän Perinneliitossa ja Sotien 1939–1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistyksessä.

Puhueenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 6.12.2021.

Tepon kuva: Benjam Pöntinen

Jatkuva oppiminen kantaa pitkälle  

Jatkuva oppiminen on osaamisen kasvattamista, päivittämistä sekä yksilöllisiä koulutuspolkuja elämän ja työuran eri vaiheissa. Työelämä ja osaamisvaatimukset muuttuvat nopeasti. Teknologinen muutos vaikuttaa työtehtäviin, uudet työt syntyvät pääosin korkeaa osaamista edellyttäville aloille. Kehitys on niin nopeaa, että pelkästään nuorten koulutusta uudistamalla siihen ei kyetä vastaamaan. Tarvitaan yhä enemmän työikäisten osaamistarpeet huomioon ottavaa koulutustarjontaa sekä työn ja osaamisen liiton vahvistamista. Opetus- ja kulttuuriministeriön selvityksessä ennustetaan, että vuoteen 2035 mennessä kaikista työpaikoista 40 prosenttia edellyttää ammatillista koulutusta ja 60 prosenttia korkeakoulutusta. Tämä muutos vaatii ennakointia.

Jatkuvan oppimisen monipuolinen tarjonta avoinna kaikille

Vetovoimainen ja monipuolinen osaamistarpeisiin vastaava koulutus on keskeistä nyt ja tulevaisuudessa. Me Jatkuvan oppimisen viisikko olemme eteläpohjalaisena verkostona mukana tässä edistystyössä.

Tarjoamme vapaan sivistystyön ja ammatillisen koulutuksen opintoja sekä ammattikorkea- ja yliopistokoulutusta kaikille kiinnostuneille. Meille ovat tärkeitä laadukas osaamisen kasvattaminen, yksilölliset opintopolut ja osallisuutta tukeva ohjaus.

Tutkintotavoitteisen koulutuksen lisäksi tarvitaan myös ei-tutkintotavoitteellisia, pienempiä osaamiskokonaisuuksia, ja täsmäkoulutusta työuran eri vaiheissa. Jatkuva oppiminen tapahtuu työn ohessa, mutta toisaalta myös työelämän ulkopuolelle jäävät sekä alan vaihtajat on saatava mukaan, ja heille pitää tarjota joustavia vaihtoehtoja.

Oppiva organisaatio = tuloksellisempi organisaatio

Yritykset ja muut työorganisaatiot voivat vastata jatkuvalla oppimisella työelämän muutoksiin. Jatkuvaan oppimiseen sitoutuminen voi olla yritykselle menestystekijä, jolla se pärjää koko ajan muuttuvassa maailmassa. Olemassa olevan henkilöstön osaamisen päivittäminen ja kehittäminen nykyvaatimuksia vastaavaksi on vähintään yhtä tärkeää kuin uusien osaajien rekrytointi. Panostamalla henkilöstön jatkuvaan kouluttamiseen tuetaan yrityksen elinvoimaisuutta ja säästetään resursseja pitkällä aikavälillä.

Mutta kuka ehtii kouluttautua kiireisessä arjessa? Ratkaisuja on tärkeää hakea monin eri keinoin. Aktiivinen jatkuva oppiminen organisaatiossa vaatii toteutuakseen rohkeaa johtamista ja tulevaisuuteen katsomista. Työntekijän mahdollisuudet kehittää omaa osaamistaan lisäävät työhön sitoutumista sekä kokemusta työn merkityksellisyydestä. Parhaimmillaan yksilöiden kyvyt ja oppimismyönteinen työkulttuuri muodostavat oppivan organisaation, joka tuottaa tulosta ja innovaatioita sekä lisää työn tuottavuutta.

Henkilökohtaistamisella tunnistamme yksilön osaamisen, vahvuudet ja kehittämisen tarpeet. Yksilöllisten ura- ja opintopolkujen tukeminen on jatkuvan oppimisen ja ohjauksen ydintä.

Jatkuva oppiminen sisältää oppimisen myös työelämän ja koulutuksen ulkopuolella. Harrastukset sekä vapaaehtois- tai yhdistystoiminta opettavat uusia taitoja, tuottavat uutta osaamista ja laajentavat verkostoja. Nämä kaikki auttavat työllistymisessä ja työelämässä menestymisessä.

Yhteistyöllä yhä parempia palveluja

Työelämän ja koulutusorganisaatioiden yhteistyön merkitys tiedetään, mutta osaamistarpeiden ennakointityötä, yhteistyötä ja analysointia tarvitaan yhä enemmän. Ratkaisevat tekijät ovat yhteiset tavoitteet, tiivis yhteistyö sekä tietoisuuden lisääminen puolin ja toisin.

Etelä-Pohjanmaan Jatkuvan oppimisen viisikko on mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa yhdessä yritysten ja alueen toimijoiden kanssa jatkuvan oppimisen palveluita tarpeita vastaaviksi. Lähde mukaan jatkuvaan oppimiseen – se kannattaa aina!

Jatkuvan oppimisen viisikko

Teija Pitkäkangas, koulutusvalmentaja, Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys
Mari Kekola, asiantuntija, Seinäjoen yliopistokeskus
Sanna Valkosalo, projektikoordinaattori, SeAMK
Laura Ekberg, historiatieteiden ja valtio-opin opettaja, Etelä-Pohjanmaan opisto
Merja Kaateikko, projektisuunnittelija, Sedu

Kuvassa vasemmalta oikealle: Sanna, Teija ja Mari

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 29.11.2021.

Muuttoliikekeskustelu kehittämisen keskiöön 2020-luvulla

Kansainvälinen ja maan sisäinen muuttoliike ovat aina muokanneet suomalaista yhteiskuntaa. Erityisesti maan sisäisen muuttoliikkeen vaikutus yhteiskunnan rakenteisiin ja eri alueiden elinvoimaan on ollut hyvinkin perusteellisesta. Silti julkinen keskustelu erityisesti maan sisäisestä muuttoliikkeestä on usein yllättävän ohutta. Esimerkiksi puhuttaessa pitkänmatkan muutosta alueelta toiselle keskustelu ”vetovoimasta” ja ”pitovoimasta” vie huomion osin sivuun ilmiön ytimestä. Keskustelu voi olla jopa harhaanjohtavaa, koska se luo mielikuvaa ihmisistä valitsemassa mielensä mukaan vetovoimaisinta paikkaa laajasta vaihtoehtojen valikoimasta. Todellisuudessa yksilön silmissä valintojen kentälle nousee yleensä vain hyvin harvoja vaihtoehtoja. Pääsääntöisesti naapurikuntia pidemmälle muutetaan elämän aikana vain kerran tai kaksi, jos lainkaan. Puhetta ja tekemistä olisi suunnattava enemmän muuttoliikettä merkittävästi ohjaaviin tekijöihin ja rakenteisiin.

Opiskelun, työn ja asumisen liitto

Yksinkertaistaen muuttoliikejärjestelmä tarjoaa näkökulman, jossa muuttoliike on kiinteä osa koko yhteiskunnan kehitystä, ei niinkään sen syy tai seuraus. Silloin tarkastellaan siis niitä järjestelmiä, jotka muokkaavat paitsi koko yhteiskunnan kehitystä, myös muuttoliikettä. Oppilaitosten ja korkeakoulujen verkosto on kansallisen ja alueellisen kehityksen perusrakenne ja myös muuttoliikejärjestelmän ydin. Se siirtää vuosittain kymmeniä tuhansia nuoria muutamaksi vuodeksi – ja usein pysyvästi – uusille kaupunkiseuduille. Työmarkkinat ovat toinen keskeinen kehitystä ja ihmisten sijoittumista ohjaava järjestelmä, joka rajaa valintojen kenttää voimakkaasti. Kolmannen muuttoliikettä ohjaavan järjestelmän muodostavat asuminen ja palvelut. Erityisesti asumisen hinta ohjaa muuttoliikettä.

Uusia lähestymistapoja on hyvä pohtia viimeistään nyt, kun ennusteet kertovat yksittäisten kuntien sijaan maakuntatason väkikadosta lähitulevaisuudessa. Samalla etätyökeskustelu virittelee uudenlaisia vaihtoehtoja työn ja asumisen yhdistämiseksi. Yhteiskunnallista päätöksentekoa puolestaan perustellaan yhä useammin eettisin ja oikeudenmukaisuuteen liittyvin argumentein. Olisikin keskusteltava myös siitä, kuinka tärkeä arvo yhteiskunnassa on se, että ihmiset voivat asua lähellä heille tärkeitä yhteisöjä, paikkoja tai maisemia.

Kun tarkastellaan muuttoliikettä näiden kolmen kehitystä ohjaavan järjestelmän kannalta, ja jos arvoa annetaan sille, missä ja miten ihmiset haluavat asua, näkökulma muuttuu ”vetovoimaisisten” paikkojen markkinoinnista yhteiskunnan rakenteiden kehittämiseen. Miten erilaiset kehittämistoimenpiteet ja poliittiset päätökset ovat yhteydessä muuttoliikkeeseen ja ihmisten mahdollisuuksiin asua haluamillaan seuduilla? Millaista politiikkaa ja toimenpiteitä kehitys ilman kaiken keskittämistä edellyttää? Miten esimerkiksi koronavuoden monipaikkaisuuskokemukset ja etätyöopit hyödynnetään? Entä miten ja missä laajuudessa niiden roolia yhteiskunnassa halutaan vahvistaa? Myös pohdinnat koulutusmahdollisuuksien hajauttamisesta tai siitä, millaista ja missä tapahtuvaa asumista pyritään edistämään, vaikuttavat tarkastelun arvoisilta kysymyksiltä, muuttoliikejärjestelmän näkökulmasta.

Mika Raunio
erikoistutkija
Siirtolaisuusinstituutti, Seinäjoen yksikkö

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 22.11.2021.

Leipäjuustolla maailmankartalle

Kotijuusto, leipäjuusto, vinkujuusto, juustoleipä, kitinäjuusto. Lapsuudesta tutulla herkulla on monta nimeä. Käytetyt nimet vaihtelevat sen mukaan, mitä nimitystä syöjän kotiseudulla käytetään. Voipa jopa olla, että puhutaan ihan eri tuotteesta, kuten itselleni on käynyt kotijuuston kohdalla. Minulle se on leipäjuustoa.

Ruokatuotteen nimi voidaan suojata. Tätä varten on ollut jo vuodesta 1993 lähtien käytössä eurooppalaisten maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden yhteinen nimisuojausjärjestelmä. Sen tarkoituksena on suojata tuotteita vakiintuneen nimen väärinkäytöltä ja ruokaväärennöksiltä. Nimisuoja on samalla myös laadun tae, sillä tuotteen alkuperä, raaka-aineet ja valmistusmenetelmä on avattu kuvauksessa tarkasti.

Nimisuoja näkyy pakkauksessa

Nimisuojajärjestelmässä on kolme erilaista merkkiä, joiden alle nimisuojatut tuotteet voivat sijoittua: suojattu alkuperänimitys (SAN), suojattu maantieteellinen merkintä (SMM) ja aito perinteinen tuote (APT). Nämä eroavat toisistaan siten, että suojattu alkuperänimitys ja suojattu maantieteellinen merkintä kiinnittyvät jollakin tavalla tiettyyn maantieteelliseen alueeseen. Aito perinteinen tuote -merkinnän saanut tuote puolestaan sitoutuu perinteiseen tuotantotapaan tai reseptiin, eli sitä voidaan valmistaa missä vain EU:n alueella ja käyttää merkkiä, kunhan seurataan rekisteröityä valmistusmenetelmää.

Suomalaiset ovat jääneet suojauksessa peränpitäjiksi. Euroopassa nimisuojauksen saaneita tuotteita on yli 3 500, mutta niistä on Suomessa vain 12. Esimerkkinä voi mainita Lapin puikulan, Puruveden muikun, Kainuun rönttösen ja suomalaisten parhaiten tunteman Karjalanpiirakan. Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti ja Turun yliopiston Brahea-keskus selvittivät vuonna 2018 kuluttajakyselyllä, miten hyvin kuluttajat tunnistavat nimisuojamerkkejä. Niitä muisti nähneensä alle 10 prosenttia vastaajista. Moni suojausjärjestelmään kuuluva tuote oli nimenä tuttu, kuten esimerkiksi Champagne tai Prosciutto di Parma.

Vaikka Suomessa merkki ei olekaan tunnettu, maailmalla tilanne on toinen. Esimerkiksi Italiassa ja Ranskassa merkkiä pidetään yleisesti takeena tuotteen laadusta ja alkuperästä. Meillä on siis olemassa EU:n mittakaavassa valmis ja käyttökelpoinen brändi, jota emme Suomessa ole osanneet hyödyntää. Hyötyä olisi eritoten elintarvikkeiden viennissä, mutta myös tänne tulevat matkailijat voisivat ostoksilla nähdä tutun merkin ja tietää siten, että kyse on paikallisesta erikoisuudesta.

Parhaillaan Ruralia-instituutti ja Brahea-keskus sekä Maa- ja kotitalousnaiset etsivät ja miettivät yhdessä yritysten kanssa, mille tuotteille voitaisiin hakea nimisuojaus. Ruokaviraston rahoittama #nimisuoja2025 -ruokaketjuhanke tukee sekä hakuprosessissa että haluaa lisätä tietoisuutta merkistä. Yksittäinen yritys ei nimisuojausta voi hakea, vaan se vaatii aina hakijaryhmittymän.  

Pohjalaisuus ja leipäjuusto osataan liittää yhteen muuallakin Suomessa, joten meidän kannattaa nostaa sitä esille. Parhaillaan kootaan hakijaryhmittymää, johon leipäjuuston brändäyksestä kiinnostuneet voivat liittyä. Aiheesta löytyy lisätietoja aitojamakuja.fi/nimisuoja -nettisivulta.

Päivi Töyli
projektipäällikkö, joka toimii valtakunnallisissa ruoka-alan hankkeissa
Turun yliopisto, Seinäjoen yliopistokeskus

Puheenvuoro on julkistu Ilkka-Pohjalaisessa 15.11.2021.