Olé jatkuva oppija

Tutkinto tuo osaamista

Mihin niitä tutkintoja tarvitaan, osaamisestahan puutetta on? Tähän kysymykseen saan useasti vastata.  Tunnustaudun heti tutkintouskovaksi. Olitpa suorittanut kauppatieteiden maisterin tai kokin tutkinnon, työnantajallasi on lupa odottaa, että osaat keittää kaupaksi käyvää ruokaa tai osaat nähdä asioita liiketoiminnan silmin. Olet myös osoittanut taitosi oppia ja sinnikkyytesi viedä opiskelusi loppuun saakka. Tutkinto on itsellesi osoitus tietyn osaamisen tason saavuttamisesta. Työuran alkuvaiheessa ei ole kovin helppo sanoittaa, mitä osaa. Voi tulla yli- tai alisanoja.

Sitran selvityksen mukaan Suomessa panostetaan osaamiseen 19 miljardia euroa vuodessa.  Iso summa, jonka pitää muuttua mielekkääksi työuraksi, uusiksi palveluiksi, uusiksi menetelmiksi, talouden ja ympäristön kestävyydeksi, maailman parantumiseksi sekä hyväksi elämäksi. Osaamisella on siis isompikin merkitys kuin työelämän tarpeisiin vastaaminen.

Jatkuva oppiminen pitää menossa mukana

Harvaa asiaa kehitetään juuri nyt samalla intensiteetillä kuin jatkuvaa oppimista. Sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Paula Risikko on verrannut käynnissä olevaa jatkuvan oppimisen uudistusta Suomen koulutusjärjestelmän suureksi muutokseksi, jota voidaan verrata oppivelvollisuuteen (1921) ja peruskoulu-uudistukseen (1968).

Jatkuva oppiminen ei ole uusi asia, aikaisemmin sitä kutsuttiin täydennyskoulutukseksi tai aikuiskoulutukseksi.  Kiihkeistä puheista huolimatta aikuiskoulutukseen osallistuneiden määrä on laskenut koko 2000-luvun. Isoja odotuksia koulutussunnittelijoille ladanneiden muutosten merkitys jäi vähäiseksi. Näitä olivat mm. erikoistumiskoulutukset ja kolmen päivän koulutusraha. Erikoistumiskoulutusten taustalla oli hieno ajatus, mutta toteutuksesta tuli hallinnollisesti pannukakku ja yliopistojen mielenkiinto hiipui.

Ainoastaan avointen yliopistojen oppilasmäärä on kasvanut 2000-luvulla.  Avoin yliopisto on nostanut myös rooliaan väylänä yliopistotutkintoihin.  Avoin yliopisto voi kernaasti olla toimijana uusissa jatkuvan oppimisen muodoissa, mm.  tutkinnon osien tarjoamisessa myös muille kuin tutkinto-opiskelijoille. Tätä Tampereen yliopisto parhaillaan kokeilee Seinäjoen yliopistokeskuksessa.

Tekoäly läpivalaisee oppisi

Jatkuvaa oppimista tapahtuu joka päivä eri yhteyksissä. Työtehtävät opettavat, harrastukset opettavat, perhe ja varsinkin teini-ikäiset opettavat, ystävät opettavat. Tätä oppimista tekoäly kohta läpivalaisee, ja saat siitä osaamismerkin.  Jos tehtävänäsi on muuttaa maailmaa, tarvitset aika ajoin uutta tutkimukseen perustuvaa tietoa, että paremmin näkisit, mihin suuntaan maailma kannattaa muuttaa.

Aira Metsä-Ketelä toimii koordinaattorina Seinäjoen yliopistokeskuksessa, erikoisalanaan jatkuva oppiminen. Yliopistokeskusta koordinoi Tampereen yliopisto.

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 27.4.2020.

 

Ei hinnalla vaan tunteella

Menikö ostokokemuksesi tunteisiin? Jos meni, silloin yrittäjä onnistui tehtävässään. Luonnollisesti kaikki elinkeinonharjoittajat toivovat, että asiakkaan kokemus on positiivinen, mieleen jäävä ja merkityksellinen, mutta läheskään aina ei näin tapahdu. Toisaalta jopa huono asiakaskokemus on parempi kuin yhdentekevä ”ihan kiva”.

Hyvä palvelu ei ole ok, sillä ok ei riitä. Tämä on perusasia, jonka kaikki yrittäjät ja palveluntarjoajat vakuuttavat tietävänsä. Kaikki yritykset vannovat toimivansa asiakaslähtöisesti ja tarjoavansa asiakkailleen ylivertaisia asiakaskokemuksia. Mutta mitä tapahtuu todellisuudessa?

Suurin osa yritysten tarjoamista asiakaskokemuksista tapahtuu ns. yhdentekeväisyysvyöhykkeellä. Tämä tarkoittaa sitä, että palvelukokemus ei heilauta asiakkaissa minkäänlaisia tunteita – ei hyviä eikä huonoja. Tämä on vaarallista, koska tällöin asiakaskokemus ei jätä kuluttajalle vahvaa muistijälkeä, tai vielä tärkeämpää, mitään tarvetta tai halua tulla takaisin ja käyttää yrityksen palveluja uudelleen. Jos palvelu ja kokemus ovat ihan ok, asiakas voi mennä uudelleen, olla menemättä tai mennä johonkin toiseen yritykseen. Yritys on siis yhdentekevä asiakkaalle. Mikään ei sitouta kuluttajaa. Ja sitouttamiseen jokainen voittoa tavoitteleva yritys tietenkin pyrkii: saamaan uskollisia ja pitkäaikaisia asiakkaita. Uskollisia asiakkaita, jotka tulevat uudelleen, ostavat usein ja paljon. Asiakkaita, joille hinta ei ole tärkein ostopäätöskriteeri, vaan merkityksellinen ja henkilökohtainen asiakaspalvelukokemus!

Uskalla herättää tunteita

Teemme ostopäätökset tunteella, mutta perustelemme ne itsellemme järjellä. Ja kyllä, myös miehet toimivat näin. Huonoissa ja hyvissä asiakaspalvelukokemuksissa meillä on norsun muisti. Yrityksen kannalta on erityisen ikävää, että valitettavasti jaamme mieluummin huonoja kuin hyviä kokemuksiamme. Amerikkalainen runoilija Maya Angelou on kiteyttänyt tämän tunteisiin liittyvän tärkeän sanoman seuraavasti: ”Ihmiset unohtavat, mitä olet sanonut tai tehnyt. Mutta he eivät koskaan unohda sitä, miltä olet saanut heidät tuntemaan”.

Tunteisiin aidosti positiivisesti menevän ja ainutlaatuisen asiakaskokemuksen tarjoaminen asiakkaille on yrityksille ehdoton kilpailuvaltti ja elinehto. Pienten yritysten ei kannatakaan kilpailla isojen yritysten kanssa hinnalla, vaan panostaminen ensiluokkaiseen asiakaspalveluun on välttämätön valinta. Tuntemalla asiakkaat ja heidän motiivinsa sekä tekemällä palvelusta henkilökohtaista ja merkityksellistä, saadaan uskollisia asiakkaita. Jokainen asiakas haluaa tuntea olevansa yhden hengen segmentti. Jokainen asiakas haluaa tuntea olevansa tärkeä ja ainutlaatuinen.

Yrittäjä: uskalla siis palvella tunteella ja herättää tunteita. Ei kannata olla kädenlämpöinen ja yhdentekevä, vaan värikäs, tunteikas ja merkityksellinen. Kannattaa kokeilla. Ei siis hinnalla vaan tunteella!

Maijastiina Jokitalo
KTT, koulutuspäällikkö,
markkinoinnin ja kuluttajakäyttäytymisen tutkija
Vaasan yliopisto

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 20.4.2020.

Tuntemattomalle uudelle polulle

Kuljet tuttua polkua, jonka varrella on syvä jyrkänne. Alhaalla on toinen kiinnostava polku, mutta sinne ei ole pääsyä. Voisiko alas hypätä? Riski jalan nyrjähdykselle on suuri, joten tyydyt päivittäin kulkemaan ohi. Entä jos sinua lähestyisi vihainen susilauma? Yhtäkkiä hyppääminen vaikuttaa järkevältä.

Koronakriisi sysäsi meidät reunan yli tuntemattomaan. Mutta missä asennossa tulemme alas ja miten jatkamme eteenpäin?

Koronavirus on esimerkki kaaosteorian perhosefektistä: Ensin on pieni satunnainen tapahtuma. Wuhanin torilla joku nostaa myyntipöydälleen eläimen, pyyhkäisee ehkä hiussuortuvan kasvoiltaan. Pian nousee kuume. Kohta koko maailma on kaaoksessa tuntemattoman sairauden edessä. Kaaosteoria tuntee myös bifurkaatiopisteen, nollatilanteen, jossa tuttu ja turvallinen polku katkeaa. Paluuta entiseen ei ole. Edessä on vaikeita aikoja, mutta vanhojen ovien sulkeutuessa avautuu uusia, joista on pakko käydä.

Resilienssi = kyky sopeutua kriisitilanteissa

Resilienssillä tarkoitetaan kykyä sopeutua kriisitilanteissa. Resilienssi tarvitsee kahdenlaista toimintaa: nopeaa ylläpitävää sekä pitkäjänteistä uudistavaa. Kriisin alussa on pikaisesti turvattava elintärkeät toiminnot, kuten Suomessa on tehtykin. Teipataan nyrjähtänyt nilkka, etsitään oksa kainalosauvaksi. Tukipaketeilla julkinen sektori voi helpottaa ahdinkoa. Silti yrityksiä ja työpaikkoja tulee katoamaan. Ratkaisijaksi nouseekin toipumiseen liittyvä resilienssi. Osa toiminnoista normalisoituu perinteisille urilleen, mutta se ei riitä. On lähdettävä eteenpäin tuntematonta polkua.

Kun ihmisten käyttäytyminen muuttuu, uusia työpaikkoja syntyy toisenlaisiin yhteyksiin. Digitalisaatio, etätyö ja -opiskelu etenevät harppauksin.  Lentomatkustaminen vähenee. Sijainti menettää merkitystään, kun kohtaamisia siirretään verkkoon. Olisiko tässä yksi avain tasapainoisempaan aluekehitykseen? Pakon edessä ihmiset, yritykset ja organisaatiot ovat osoittaneet uskomatonta kekseliäisyyttä. Uusia palveluita ja yhteistyön tapoja on jo syntynyt. Osa voi jäädä pysyviksi malleiksi. Samalla on opittu huippuunsa viritettyjen globaalien toimitusketjujen haavoittuvuus. Se voi jatkossa nostaa paikallisen arvostusta.

Kriisiaikana tarvitaan johtajuutta

Normaalisti epäonnistumisen riski pitää meidät kiinni vanhassa. Nyt on selviytymisen nimissä ohitettava virallisia toimintatapoja ja kokeiltava uutta. On hyväksyttävä tietty määrä riskejä ja epävarmuutta. Kaikki ei onnistu heti täydellisesti. Tarvitaan taitavaa johtajuutta työpaikoilla, kouluissa, alueilla ja valtiojohdossa. Kriisiajan johtajuus luo turvaa ja jatkuvuutta, mutta myös poimii uudet ideat ja antaa niille mahdollisuuden. Uudelle polulle hypännyt järjestelmä alkaa nimittäin itseorganisoitua. Parhaat ideat eivät usein tulekaan ylhäältä, vaan alhaalta. Opettajat keksivät luovia opetusmetodeja, lähikauppa myy ravintolaruokaa ja vanhemmat jakavat etäkouluvinkkejä. Toimivia ideoita kannattaa levittää.

Jaloilleen pudonneet voivat auttaa nilkkansa pudotuksessa nyrjäyttäneitä. Alueet, joilla yhteisö kannattelee parhaiten jäseniään ja yrityksiään kriisin yli, ja jotka hyödyntävät myös kriisin opetukset, ovat etulyöntiasemassa, kun maailma jälleen käynnistyy. Ehkä tuntematon polku johtaa myös johonkin hyvään.

Heli Kurikka

Tutkija, Tampereen yliopisto, Johtamisen ja talouden tiedekunta

 

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 14.4.2020.

Alkutuotanto ei tarvitse ’tukea’

Sanoilla on tunnetusti väliä. Jatkuvasti toistettuna sanat ja niihin kytkeytyvät merkitykset muovaavat salakavalasti ajatteluamme. Siksi vihapuhe on kiellettyä ja juuri nyt kielenkäyttöämme pyritään ohjaamaan sukupuolineutraalimpaan suuntaan. Vaikka oikeasti kukaan ei enää epäile, etteikö nainenkin voi olla puhe-, esi- tai virkamies, emme täysin tiedä, miten mies-pääte muokkaa alitajuntaamme. Olemme omissa tutkimuksissamme onnistuneet sanoihin liittyvillä muistitehtävillä aktivoimaan ihmisissä erilaisia tunnetiloja, jotka ovat aiheuttaneet muutoksia esimerkiksi ruokavalinnoissa ja makukokemuksissa.

Yksi mielestäni erittäin hankala sana on alkutuotantoon liitetty tuki. Tuen keskeinen ajatushan on pitää pystyssä muutoin kaatumassa olevaa. Maatalouden kohdalla se tarkoittaa, että kotimainen ruokatuotanto edellyttää verovaroista alkutuottajille maksettavaa tukea, koska toiminta ei ole taloudellisesti kannattavaa, eikä siis arkikielellä pysy pystyssä. Todellisuudessa tätä ns. tukea maksetaan lähes kaikkialla maailmassa. Yhteiskunnat ostavat alkutuottajiltaan ruokaturvaa, elintarvikeketjun kerrannaisvaikutuksia, maatalousmaisemaa sekä monesti maksavat vielä ekstraa aktiivisesta hiilen sidonnasta, maatalousluonnon monimuotoisuudesta ja tehokkaasta ravinteiden sidonnasta. Jos näissä ostoksissa on sisällä tukea, se suuntautuu vähävaraisille kuluttajille, joiden mahdollisuuksia valita kotimaisia elintarvikkeita pyritään edistämään.

Ongelma sanan tuki käytössä on se, että tuen antamiseen ja saamiseen liittyy ihmismielessä väistämättä tietty voimattomuuden ja ylemmyyden tunne. Uskon, että tuki-sanaa viljelemällä alkutuottajilta on vuosikymmenten saatossa viety intoa yrittäjämäiseen toimintaan. Kaupunkilaisille kuluttajille se on puolestaan luonut valheellisen kuvan hyväntekeväisyydestä. Molemmat ajatusvirheet ovat ongelmallisia kestävän ruokaketjun kehittämisen näkökulmasta.

Koska palveluiden ostajana on yhteiskunta, neuvottelutilanne on tietysti epätasapainossa. Suomalaiset alkutuottajat eivät myöskään voi myydä ruokaturvaa muille maille, koska tiukassa tilanteessa rajat laitetaan kiinni. Samasta syystä Suomi ei voi ostaa aitoa ruokaturvaa muualta. Kaikki tämä on konkretisoitunut koronaviruksen myötä, vaikka ruoka rajan yli vielä kulkeekin.

Uuden EU:n ohjelmakauden valmistelu on käynnistynyt. Ennusteeni on, että sitä seuraava media täyttyy taas tuki-sanasta. Toivoisin, että pyrkisimme luopumaan sekä sanoista tuki että korvaus, ja ryhtyisimme käyttämään sanaa palvelumaksu. Yhteiskunta ostaa alkutuottajilta palveluja, ja maksaa niistä sovitun palvelumaksun. Sen lisäksi alkutuottajat myyvät ruokaa ja sen raaka-aineita muilla markkinoilla.

Ehdotin tätä kerran erään merkittävän suomalaisen tuottajajärjestön strategiakokouksessa. Se sai aikaan alkuinnostuksen, joka kuitenkin sammui nopeasti. Pelko oli, että kuluttajat ovat tulleet riippuvaisiksi ylemmyyden tunteestaan. Haluaisin kuitenkin uskoa, että tässä koronahengessä voisimme sopia olevamme kaikki ruokaturvan ja muiden alkutuotannon palveluiden nauttijoina samassa veneessä. Se ei tietenkään estä sitä, että palveluiden hinnoista neuvotellaan jatkossakin, ja maatalouden negatiivisia ympäristövaikutuksia pitää alentaa merkittävästi.

Sami Kurki
johtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

 

 

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 6.4.2020.