Ihmisiä on monenmoisia. Kirjoittajia on vielä monenmoisempia. Osa ei kirjoita ikinä eikä mitään. Osa kirjoittaa koko ajan. Osa JOPA HUUTAA kirjoittamalla. Osa vain kuiskaa huomiota herättämättä pöytälaatikkoonsa.
Osa ei juuri mieti, mitä kirjoittaa, vaan antaa kaiken ruman tulla ulos sensuroimattomana. Sellaisten kirjoittajien tekstejä käsitellään toisinaan (ja ihan syystä) raastuvassa. Siitä kirjoitetaan sitten omanlaisiaan juttuja. Toisilla on taito kirjoittaa vaikeista asioista ymmärrettävästi. Tai tavattoman kauniisti. Jotkut kirjoitukset muistaa ikuisesti, toiset haluaisi unohtaa saman tien.
Joku ei kirjoita, koska ei syystä tai toisesta uskalla. Pilkkusäännöt ovat unohtuneet ja muitakin virheitä saattaa tulla. Virheiden tekeminen on aivan kau-he-aa. Pahinta on, että kirjoittaessaan joutuu olemaan jotakin mieltä. Tai laittamaan peliin oman persoonansa. Se on aina tavattoman pelottavaa. Helpompaa on jakaa somessa kissavideoita. Niistä kaikki tykkäävät.
Kirjoittaminen on vaarallisempaa kuin puhuminen: kirjoittaessa jää todistusaineistoa. Jälkiä paperille tai bittejä pilveen. Jos ei ole mitään sanottavaa, ei kannata kirjoittaa. Paitsi, jos kirjoittaa vartissa valmiin blogin blogien kirjoittamisesta. Silloin saa vain pelleillä sanoilla.
En jaa linkkiä kissavideoon, vaan hyvään blogiin (artikkeli 15.9.2017), jossa puhutaan kaipauksesta. Mitä sinä kaipaat? Minä kaipaan hyviä kirjoituksia.
-Nina Harjunpää-
Epkytellen 