Avainsana-arkisto: tutkimus

Kerrosviljely tuottaa ruokaa hallituissa olosuhteissa ilman peltoa

Tekniikkaa apuna käyttäen voidaan tuottaa ruokaa uudella tavalla ja jopa ilman peltoja. Esimerkkejä tällaisesta tuotannosta ovat kasvien vertikaaliviljely eli olosuhdehallittu kerrosviljely, sekä solumaatalous. Kerrosviljelyssä kasveja tuotetaan sisätiloissa monessa kerroksessa ja kasvatustilan olosuhteita, kuten lämpötilaa, ilmankosteutta ja valaistusta, hallitaan automatiikan avulla. Solumaatalous puolestaan sisältää eläinten rehun tai ruoka-aineiden tuottamisen mikrobeja tai kasvisoluja hyödyntäen.

Näitä tuotantotapoja tutkitaan maa- ja metsätalousministeriön Hiilestä kiinni -ohjelman rahoittamassa ja Luonnonvarakeskuksen, VTT:n ja eniferBion toteuttamassa  Ruokaa ilman peltoja -hankkeessa. Hankkeen tavoitteena on luoda uusista viljelyvaihtoehdoista paikallista, ympäristöystävällistä liiketoimintaa. Tutkittavilla tuotantotavoilla voi olla mahdollista vähentää kasvihuonepäästöjä jopa 90 % verrattuna perinteisiin tuotantojärjestelmiin. Samalla viljelysmaata vapautuu muuhun käyttöön, mikä voi auttaa myös luonnon monimuotoisuuden säilymistä.

Eritysosaamista tarvitaan

Kasvihuonetuotannossa tekniikka ja kasvatusolosuhteiden hallinta kehittyvät jatkuvasti ja tarjoavat uusia mahdollisuuksia. Esimerkiksi energiaratkaisut ovat kehittyneet ja uusiutuvaa energiaa ja energiatehokkaita ratkaisuja, kuten led-valaistusta, voidaan hyödyntää kasvatuksessa.

Kerrosviljelyssä tekniikka on vielä edistyneempää kuin kasvihuoneissa. Kerrosviljelyssä kasvatusolosuhteiden hallinta on automatisoitu ja ravinteita ja vettä kierrätetään tehokkaasti. Satoa voidaankin saada enemmän ja energiaa ja vettä kuluu vähemmän kuin avomaalla tai perinteisessä kasvihuoneviljelyssä. Säästö voi olla jopa useita kymmeniä prosentteja.

Kerrosviljely vaatii yrittäjältä erityisosaamista. Hallitsemalla kasvatusolosuhteita voidaan tuottaa tasalaatuisia tuotteita ympäri vuoden. Menetelmällä voitaisiin tuottaa myös proteiinikasveja, kuten papuja, ympäri vuoden ja siten korvata ruoan tuontia Suomeen. Uusien kasvien viljelystä ja Suomeen sopivista lajikkeista on kuitenkin niukasti tutkimustietoa ja osaamista.

Kerrosviljelyn hakiessa omaa paikkaansa varteenotettavimpia vaihtoehtoja lienevät suuren katetuoton antavat kasvit ja erikoiskasvit, joille on kysyntää. Myös kasvin rakenteella on merkitystä. Esimerkiksi matalat kasvit soveltunevat korkeita paremmin kerrosviljelyyn, koska ne vievät korkeussuunnassa vähemmän tilaa kuin korkeat kasvit.

Rahoitusta ja asiantuntemusta tarvitaan

Kerrosviljelyn aloittaminen vaatii mittavia investointeja kasvatustiloihin, joten tuotannon taloudellinen kannattavuus, rahoitusvaihtoehdot ja riskit on arvioitava tarkkaan. Kannattavuuteen vaikuttavat muun muassa viljeltävä kasvi ja sen hinta markkinoilla, satotaso, tuotannon kustannukset, energiatehokkuus sekä mahdollisuus hyödyntää paikallisia biotalouden sivuvirtoja tuotantopanoksina ja arvoketjuja tuotannon markkinoinnissa.

Kerrosviljelystä ja sen kaupallisesta potentiaalista tarvitaankin lisää tietoa. On selvitettävä muun muassa lannoitteiden ja kasvualustojen tuotantoketjut, energian lähteet ja uusilla tuotteilla saatava arvonlisä, jotta viljelyn lähtökohdat ovat mahdollisimman edulliset. Uusien kasvien viljely voi tuoda arvoketjuihin myös uudenlaisia toimijoita, kuten jatkojalostajia.

Jarkko Niemi
tutkimusprofessori
Luonnonvarakeskus

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 13.12.2021.

Myytinmurtajia ja tarinankertojia

Lapsen kysymys pysäytti: miksi sinä tutkit? Ei mitä, vaan miksi.

Me historiantutkijat olimme ennen tarinankertojia. Enkä tarkoita nyt satujen sepittämistä, vaan kansojen, tieteen ja kulttuurin vaiheiden tarinoittamista. Historiantutkijat rakensivat kertomuksia siitä, millaisia yhteisöt ovat ja miten ne ovat kehittyneet.

Nykyinen historiakäsitys on monella lailla toisenlainen. Emme enää usko suuriin kehityskertomuksiin tai aatteiden määrittämiin historiatulkintoihin. Se on hyvä, sillä menneisyys on aina moniääninen ja värikäs, ja tulkinnat siitä muuttuvat ajan ja tarkastelijoiden mukana.

Samalla historiantutkijat ovat muuttuneet yhä useammin myytinmurtajiksi. On trendikästä osoittaa, että menneen maailman tarinat olivatkin rakennettuja, eivät viimeisiä totuuksia. Että uskomukset menettävät uskottavuutensa, kun ne irrotetaan oman aikansa käsityksistä.

Rakentaja ja purkaja, kaksi vastakkaista roolia. Vanha ja uusi. Mutta ehkä se vanha voisi olla myös uusi?

Parin viime vuoden aikana olen saanut olla rakentamassa erityisesti kahta yhteisöllistä tarinaa. Nyt alkusyksystä valmistui Kuortaneen pitäjänhistorian käsikirjoitus. Se oli monessa kohtaa uuden tarinan aukikirjoittamista ja rakentamista.

Minulle kuurtanelaasten historia näyttäytyy tarinana nokiottista, jotka oppivat hyödyntämään suhdanteita ja hankkimaan elantonsa monesta lähteestä. Yritteliäistä oman onnensa sepistä, jotka uskoivat, että menestyminen oli ensi sijassa kiinni ihmisestä itsestään. Ittellisistä, joiden elämää ohjasivat vahvat perinteet ja kotiseutuun kiinnittyminen. Itsenäisistä ja itsepäisistä, jotka lähtivät varovasti uudistuksiin, mutta voimalla yhteistyöhön, silloin kun siitä nähtiin olevan hyötyä.

Mutta tarinoita voi – ja pitääkin – katsoa myös eteenpäin. Veteraaniperinnejärjestöissä olen päässyt pohtimaan vanhan tarinan uudelleen sanoittamista ja sen siirtämistä uudelle sukupolvelle.

Suomen selviämisen ja vapauden turvaamisen tarina on tuttu meille vanhemmille, mutta tämän päivän nuorista monet eivät ole koskaan tavanneet sotiemme veteraania, eivät kuulleet millaista sodassa oli ja miksi sitä käytiin. Siksi uudessa ajassa veteraanien perintöä joudutaan ja saadaan viedä eteenpäin myös uudenlaisilla menetelmillä, erityisesti digitaalisesti ja koulujen kautta.

Molempien tarinoiden kertominen tuntuu merkitykselliseltä. Sillä välillä tuntuu, että nykyään me puramme enemmän vanhaa kuin rakennamme uutta.

Me tämän päivän ihmiset osaamme totisesti murtaa myyttejä. Me kaadamme muureja ja naureskelemme ylimielisesti menneisyyden uskomuksille. Koska meille elämä on tässä ja nyt, ja minä olen tärkeämpi kuin me.

Siksi varsinkin nyt, kun yhteisöllisyytemme pirstaloituu samanmielisten kupliksi, tarvitaan yhteisten tarinoiden rakentajia ja kertojia. Historiantutkimuksessa ja muutenkin.

Yhteisten tarinoiden kautta voimme nähdä itsemme osana pitkien, vaikka muuttuvienkin perinteiden ketjua. Voimme tuntea kuuluvamme samaan porukkaan. Ja samalla ymmärrämme paremmin asettua toiseen asemaan, ymmärtää myös toisenlaista näkökulmaa.

Siksi minä tutkin. Koska haluan rakentaa yhteisiä tarinoita. Tarinoita, joiden arvoa ei mitata tulessapalamattomilla totuuksilla, vaan yhteiseksi koetuilla juurilla ja yhteisön rakentamisella. Tarinoita, jossa etsitään ja määritetään sitä, mitä me olemme yhdessä ja minne me haluamme yhdessä mennä.

Koska me olemme kaikki osa yhteistä tarinaa.

Teppo Ylitalo
Tarinankertoja Helsingin yliopiston Ruralia-Instituutissa, Suomen kotiseutuliitossa, Tammenlehvän Perinneliitossa ja Sotien 1939–1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistyksessä.

Puhueenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 6.12.2021.

Tepon kuva: Benjam Pöntinen

Satelliittihavainnon kiehtova matka

Satelliittihavaintoihin liittyy monia jännittäviä piirteitä. Monesti esimerkiksi satelliittikuvan äärellä karttapalveluissa ei tule ajatelleeksi, kuinka erikoista loppujen lopuksi on, että voimme katsella omalla ruudullamme avaruudesta otettua hyvälaatuista kuvaa.

Maata kiertävät kaukokartoitussatelliitit ovat satojen kilometrien korkeudessa ja kulkevat siellä huimaa nopeutta suhteessa maanpintaan. Tältä korkeudelta ja näissä nopeuksissa satelliitin tulisi kyetä tietämään mihin havaintoinstrumentti osoittaa. Kuulostaa ehkä yksinkertaiselta, mutta jotta se tiedetään, täytyy satelliitin oma asento ja paikka tietää tarkasti.

Kuva pitää myös saada maanpinnalle. Satelliitit siirtävät havaintonsa Maahan kommunikoimalla maa-asemien kanssa. Tämä tapahtuu silloin, kun satelliitin kiertorata kulkee maa-aseman yli.  Maa-asemia on erilaisia, kuten vaikkapa Sodankylässä sijaitseva kansallinen satelliittidatakeskus, jota operoi Ilmatieteenlaitos. Antennit ovat valtavia ja ne kommunikoivat esimerkiksi Euroopan Avaruusjärjestön (ESA) suurten ja kalliiden satelliittien kanssa. Aalto-yliopistolla on Otaniemessä oma pienempi maa-asema, jolla kommunikoidaan heidän piensatelliittiensa kanssa. Vaasan yliopistolla on rakenteilla oma vastaava maa-asema.

Kuvien korjaukset

Kun satelliittikuva on saatu siirrettyä maanpinnalle, sitä pystytään parantamaan monella tavalla. Näissä korjauksissa kuvaa kohdennetaan ja tiedossa olevia instrumentista tai ilmakehän ilmiöistä johtuvia vääristymiä poistetaan. Kun otetaan ajallisesti pitkä sarja kuvia samasta kohteesta, niissä voi olla esimerkiksi kohdennusvirheitä. Nämä ovat yleensä hyvin pieniä, mutta käyttötarkoituksesta riippuen niillä voi olla merkitystä.

Yksi tapa poistaa kohdennusvirheitä aikasarjassa, tai esimerkiksi yhdistää eri satelliittien kuvia, on visuaalinen kohdentaminen. Sitä voidaan tehdä monella eri tapaa. Perinteinen lähestymistapa on etsiä erilaisilla menetelmillä selkeästi erottuvia piirteitä kuvissa. Nämä erityispiirteet, vaikkapa jokin selkeästi erottuva reuna tai risteys, taas voidaan kuvata matemaattisesti. Matemaattisen kuvauksen avulla voidaan tarkistaa, onko kahdessa kuvassa havaittu piirre sama, vaikka kuvakulma olisi muuttunut. Kahdesta kuvasta löydettyjä samoja piirteitä voidaan sitten käyttää kuvien parempaan kohdentamiseen.

Satelliitin havainnosta omalla ruudulla näkyvään kuvaan on siis pitkä matka. Tämä on vain yksi esimerkki tekniikan aidoista arjen ihmeistä, joiden yksityiskohtia emme osaa enää pysähtyä arvostamaan. Paikannus puhelimessa? Tietokoneet ja tietoverkot? Modernin auton järjestelmät? Ehkäpä arkiympäristömme on niin monimutkainen, ettemme pysty sitä enää yksityiskohtaisesti ymmärtämään.

Paikallinen satelliitti

KvarkenSat-satelliitin suunnittelu on edennyt hienosti Heidi Kuusniemen vetämässä EU-rahoitteisessa hankkeessa. Päävastuun satelliitin suunnittelusta ja rakentamisesta kantavat Luulajan teknillinen yliopisto ja Aalto-yliopisto. Mukana hankkeessa ovat Vaasan alueen kaikki korkeakoulut sekä muutamia kumppaneita Ruotsista.

Lähikuukausien aikana julkaistaan kutkuttavia yksityiskohtia alueemme ensimmäisestä omasta satelliitista. Laukaisun jälkeen tätä piensatelliittia tulee operoimaan Vaasan yliopisto – eikä se jää yliopiston viimeiseksi satelliitiksi.

Antti Kinnunen
Projektitutkija
Vaasan yliopisto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 18.10.2021.

Puheenvuoroja tutkimuksesta

Oletko huomannut, että ensin Ilkassa ja sitten Ilkka-Pohjalaisessa on ollut tällä paikalla syksystä 2019 lähtien joka viikko tutkijan tai muun korkeakoulumaailmassa työskentelevän ihmisen puheenvuoro? Yhteistä niille on, että kirjoittajien työ liittyy jotenkin Epanet-verkostoon tai Seinäjoen yliopistokeskukseen. Aiheet ovat vaihdelleet esimerkiksi kehitysvammaisen ikäkäsityksestä metsänhoitoon ja uusista proteiinilähteistä yritysten innovaatiokykyyn. Kaikkia puheenvuoroissa käsiteltyjä aiheita tutkitaan täällä, lehden levikkialueella.

Mikä saa ryhtymään tutkijaksi? Osalle se saattaa olla sattuma, kuten mikä tahansa muukin ammatinvalinta. Osaa riivaa ehtymätön kiinnostus joko yhteen tiettyyn aiheeseen, tai monitieteisesti lähinnä kaikkeen. Ovatko tutkijat ja korkeakouluväki sitten epätavallisen lahjakkaita? Eivät. Joukossa saattaa olla koululuokasta tuttuja kympin tyttöjä tai poikia. Mutta tutkijoiksi ovat päätyneet sellaisetkin, joista yläkoulun opettaja tai luokkakaverit eivät olisi ikinä mokomaa osanneet odottaa. Kuka tahansa meistä voi yllättää sekä itsensä että ympäristönsä elämänvalinnoillaan.

Koulutusputket eivät ole suoria ja mutkattomia, niissä saattaa olla välillä katkoksia ja jännittäviä haaroja. Tohtoriksi voi edetä ammattikoulun kautta, käymättä päivääkään lukiota. Tämä on yksi suomalaisen koulujärjestelmän hienouksista. Hienoa on sekin, että työuralleen voi ripotella opiskelujaksoja. Opinnäytteissä voi yhdistää päivätyöstä ja opinnoista saatua osaamista.  Epanet-verkoston tarkoituksena on juuri tällainen käytännön ja tutkimuksen tasavertainen vuoropuhelu niin, että erilaista tietoa yhdistämällä voidaan luoda jotakin uutta.

Millaista työtä tutkiminen on? Aivan tavallista, arkista puurtamista, johon liittyy sekä uuden luomista että puuduttavien rutiinien pyörittämistä. Ja kuten millä tahansa muullakin alalla, myös tutkimuksella on omat sääntönsä ja ohjeensa. Tutkijan ammattitaitoon kuuluu niiden hallinta. Tutkija esimerkiksi sitoutuu kunnioittamaan tutkittavien henkilöiden ihmisarvoa ja itsemääräämisoikeutta. Tutkijan työhön, tiedelukutaitoon ja kriittiseen ajatteluun voi tutustua vaikka täällä.

Pidetään sivistyksestä kiinni

Suomalaisen yhteiskunnan peruspilareita ovat korkea osaaminen sekä kaikkien kansalaisten vähintäänkin kohtuullinen yleissivistys. Reilut sata vuotta sitten kansakoululaitoksen, työväenliikkeen, maamiesseurojen, nuorisoseurojen, marttojen ja monien muiden tavoitteena oli nostaa Suomi itsenäisenä demokratiana muiden sivistyskansojen joukkoon. Tienä siihen pidettiin kaikkien mahdollisuutta oppia ja päästä käsiksi tietoon. ”Demokratia ponnistaa kansalaisten mielipiteistä. Kun mielipiteitä ohjaa tietämättömyys, demokratia ei toimi.”  Näin lukee tuoreimmassa Tiede-lehdestä (11/2021). Tuntuu pelottavalta, että tästä täytyy muistuttaa vuonna 2021.

Mielipiteet ovat yleensä hyvin vahvoja, selkeitä ja suureen ääneen lausuttuja. Tutkittu tieto sisältää aina epäilyksen. Menetelmät kehittyvät, ymmärrys kasvaa. Tieto lisääntyy. Ja muuttuu. Siksi tutkijan puheenvuoro saattaa joskus kuulostaa varovaiselta. Tutkimus perustuu kriittiseen ajatteluun. Joskus tuntuu, että tutkijan kärkkäin kriitikko on hän itse.

Tutkimusta ei tehdä irrallaan muusta yhteiskunnasta. Siksi me haluamme kertoa työstämme, esimerkiksi näissä Ilkka-Pohjalaisen puheenvuoroissa.

Nina Harjunpää
erikoissuunnittelija
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys, Epanet-verkosto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 11.10.2021.

Tiedolla yhteiseen hyvään

Antiikin filosofit pohtivat paljon onnellisuutta ja hyvää elämää. Kreikan filosofin Aristoteleen mukaan onnellisuus syntyy järjen käytöstä ja teoreettisesta ajattelusta, joka tarvitsee tuekseen ruumiin terveyttä ja yhteiskunnallista turvallisuutta. Onnellisuuden tavoittelu ja tieteellinen tieto ovat mullistavalla tavalla vaikuttaneet ihmisen hyvinvoinnin ja yhteiskuntien kehitykseen. Teoreettinen ajattelu ja tutkiminen voivat olla onnellisuuden itseisarvoja. Mutta ellei tutkimuksen tuloksia tarvita tai viedä käytäntöön, ne eivät vaikuta muuhun maailmaan. Digitaalisessa arkistossa tähtipölyä keräävä huippuartikkeli voi olla akateemisesti tärkeä, mutta se ei välttämättä pölytä ja hedelmöitä millään tavoin käytännön maaperää.

Tieteellinen teoria on parasta käytäntöä, koska todellisuuden tieteellinen kuvaaminen mahdollistaa käytäntöön vaikuttamisen. Sillat teoreettisen ajattelun ja muun maailman yhdistämiseen ovat tutkimukseen perustuva koulutus sekä tutkimus-, kehitys- ja innovaatiohankkeet (TKI). Koulutustason ja osaamisen nostaminen vaikuttavat keskeisesti ihmisten ja yhteiskuntien kykyyn tavoitella hyvää elämää. Tieto voi uudistaa kouluttautuvan ihmisen, joka pystyy yhä paremmin havainnoimaan ympäristöään ja reflektoimaan itseään. Uusimpaan tietoon perustuva ammatillinen ja korkeakoulutus luovat yksilöille osaamista ja kyvykkyyttä tuottaa edistystä ja hyvinvointia käytäntöön. Eri sektoreiden väliset TKI-hankkeet toimivat sillanrakennustyömaina tutkimuksen ja käytännön välillä. TKI-hankkeissa kehitettävät ratkaisut ja tulokset tuottavat parhaimmillaan uusia innovaatioita, tuotteita, yrityksiä ja työpaikkoja. TKI-hankkeet tarjoavat tavoitteellisen alustan yhteiseen luomiseen ja maailman parantamiseen.

Ihmettelystä digitaaliseen kudelmaan

Koulutus ja TKI-hankkeet kumpuavat tieteen historiasta, jossa filosofia ja tiede syntyivät ihmettelystä ja heränneestä uteliaisuudesta ympäröivään todellisuuteen.  Maailman ihmettely ja uteliaisuus synnyttävät uutta tietoa ja lisäävät ihmisen luomiskykyä. Ihmettelyä ja uteliaisuutta kannattaa siis ruokkia kaikin tavoin. Tieto ei lisää tuskaa, vaan parantaa tietämättömyydestä ja tarjoaa ihmiselle tien tulla autenttiseksi itsekseen. Kehittyvä tieto voi vapauttaa ihmisen myös itsekkyydestä ymmärtämään meidän kaikkien olevan yhteydessä toisiimme. Voimme jopa ymmärtää, että edistäessämme yhteistä hyvää edistämme myös omaa onnellisuuttamme.

Juuri nyt digitalisoituva ja globalisoituva maailma kytkee kaikki ihmiset vielä tiiviimmin toisiinsa. On muodostunut aivan uusi digitaalisen ja fyysisen todellisuuden yhdistävä globaali maailma, jossa tehdään töitä, yritetään, opiskellaan, viihdytään ja kulutetaan. Ajan ja paikan hävitessä maapallon toisella puolella syntyvät ongelmat ovat hetkessä myös meidän ongelmiamme, minkä olemme valitettavasti viime aikoina huomanneet. Tieteessä puhutaan ilkeistä ongelmista, jotka tarvitsevat ratketakseen monitieteisyyttä ja laaja-alaista yhteistyötä. Ihmisten, luonnon ja digitaalisuuden muodostama kudelma tuottaa kaikille myös hyvää, kun osaamme sitä vaalia ja ymmärtää. Monimutkaistuva maailma tarvitsee yhä enemmän tietoa ja eettistä osaamista tarjotakseen kantokyvyn ja hyvän elämän kaikille. Perustellut tosiuskomukset ja teoreettinen ajattelu ovat edelleen hyödyllisiä ja myös onnellisuutta synnyttäviä voimia.

Markku Hänninen
Hankeasiantuntija
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 4.10.2021.

Maaseutujen uudet roolit heijastuvat aluetalouksiin

Vain muutos on pysyvää, niinhän sanotaan. Myös maaseutujen on uusiuduttava kehityksen mukana, jotta mahdollisuuksia pystytään hyödyntämään ja muuttuneisiin tilanteisiin sopeutumaan. Toimintaympäristöissä tapahtuvat muutokset voivat edellyttää joiltakin toimialoilta suuriakin uudistuksia. Väestökehitys asettaa omat muutostarpeensa. Mutta miten uusiutua? Selvää on, että kullekin alueelle on tunnistettava sille sopivia uudistumisen tapoja. Tunnistamista helpottaa se, mitä useamman ideat pääsevät esille. Vaihtoehtojen löytymisen myötä herää uusia kysymyksiä, kuten se, mitä uusista tuulista seuraa.

Talouden rakenteisiin vaikuttavat muutokset heijastuvat ympäristöönsä monin tavoin. Yksi kiinnostava vaikutuskohde on laajempi aluetalous. Olemme jo pitkään arvioineet aluetaloudellisia vaikutuksia RegFin-malleilla. Vuosien varrella olemme tarkastelleet lukuisia aiheita, kuten yksittäisten investointien tai yleisempien politiikkojen talousvaikutuksia eri alueilla. Tarkastelut tarjoavat yhden näkökulman siihen, mitä uusien roolien omaksuminen merkitsee kokonaisuudelle.

Energiasektori yksi uudistumisen vaihtoehto

Kaustisen seudulla on todettu, että alueelle on löydettävä uusia toiminnan mahdollisuuksia. Siellä maaseudun uutta roolia haetaan esimerkiksi uusiutuvan energian tuotannosta. Suunnitteilla olevat lukuisat tuulivoimalat voivat vaikuttaa vahvasti seudun aluetalouteen. Niiden lisäksi tärkeitä ovat muun muassa suunnitelmat biokaasuverkoston rakentamisesta. Aluetaloudellisten vaikutusten huomioiminen auttaa hahmottamaan vaikutusverkkoja sekä erilaisten ilmiöiden suuruusluokkia. Selvityksemme Kaustisen seudulle kohdistuvista aluetalousvaikutuksista valmistuu lähikuukausina.

Uusia avauksia tarvitaan

Maaseuduilla toimijoineen on oma keskeinen tehtävänsä kestävyyssiirtymän toteuttamisessa. Kierto- ja biotalous, ruoka- ja liikennejärjestelmät, uusiutuva energiantuotanto – pyrittäessä kestävyyteen maaseuduilta voi löytyä monia ratkaisuja näihin osa-alueisiin, myös aivan uudenlaisia. Kestävyyssiirtymässä on tärkeää huomioida myös alueellinen tasapainoisuus. Aluetaloudelliset tarkastelut antavat yhden näkökulman pohdittaessa muutosten vaikutuksia. Joka tapauksessa niin laajemmilla politiikkamuutoksilla, luonnonilmiöillä, yritysten päätöksillä kuin esimerkiksi tavallisten kuluttajien valinnoillakin on vaikutuksensa aluetalouksiin.

Juuri toimintansa aloittanut TUUMA-verkosto vahvistaa uuden työn ja yrittäjyyden mahdollisuuksia maaseutualueilla. Verkoston työ on osa maaseutupolitiikan neuvoston MANEn vaikuttamistyötä. Aluetalous on yhtenä näkökulmana mukana verkoston toiminnassa. Kokoamme yhteen selvityksiä erilaisten ilmiöiden vaikutuksista maaseutualueiden talouteen, nostamme esiin toimenpide-ehdotuksia sekä kannustamme keskustelemaan laajemmin aluetalousvaikutuksista. Näin pyrimme tukemaan uusien mahdollisuuksien tunnistamista.

Roolitus esiin Maaseutuparlamentissa

Maaseutuparlamentti tarjoaa juuri nyt näyttämön, jossa voimme yhdessä keskustella maaseutujen kehittämisestä. Osin monipaikkainen, osin virtuaalinen ideafestivaali järjestetään tällä viikolla. Mekin olemme siellä, kertomassa Suupohjan radan vaikutuksista sekä kuulemassa näkemyksiä maaseutujen uusista rooleista.

Outi Hakala ja Susanna Kujala
Tohtorikoulutettavat, Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 28.9.2021.

Mitä ikää?

Minkä ikäinen olet? Se voi olla vaikea kysymys kehitysvammaiselle ihmiselle. Kaikki eivät tiedä tai osaa sanoa ikäänsä numeroina. Kokemus iästä voi vaihdella. Itsensä voi kokea nuoreksi, keski-ikäiseksi, vanhaksi, tai koko ikäasia voi tuntua yhdentekevältä. Arjen tapahtumat hyvin muistava, yli 70-vuotias kehitysvammainen ystäväni arveli kysyttäessä iäkseen 40. Ikä ei olekaan ihan yksinkertainen asia. Tätä olen pohtinut määritellessäni kohderyhmää ikääntyviin kehitysvammaisiin ihmisiin kohdentuvassa tutkimuksessani. 

Kronologisella iällä tarkoitetaan syntymän hetkellä käynnistyvää iän kertymistä kalenterivuosissa. Kehitysvamman diagnosoinnissa kronologisella iällä on merkitystä, sillä kehityksessä havaittu poikkeavuus tulee todeta ennen 18. ikävuotta.

Biologinen ikä kuvaa elimistön kuntoa. Jos ihmisellä on esimerkiksi monia sairauksia tai terveyttä heikentäviä elintapoja, kehon biologinen ikä saattaa olla huomattavasti korkeampi kuin kalenteri-iältään samanikäisellä keskiarvoihmisellä. Joihinkin kehitysvammoja aiheuttaviin geneettisiin poikkeamiin voi liittyä lisäsairauksia tai ennenaikaista biologista ikääntymistä.

Kehitysvammoihin liittyy eriasteisia vaikeuksia oppia ja ymmärtää abstrakteja asioita. Kehitysvamman määrittelyn yhteydessä seurataan ja arvioidaan toimintakyvyn lisäksi henkilön psykologista ja kognitiivista kehitystä. Arvioinnin tuloksia verrataan lapsen ja nuoren keskimääräiseen kehitykseen ja iänmukaisiin kehitystasoihin. Kehitysvammaisen ihmisen kronologinen ikä on psykologista ikää suurempi.  

On tavallista, että iästä keskusteltaessa todetaan ajan kulumisen näkyvän parhaiten lapsissa. Sosiaalisella iällä tarkoitetaan lähiyhteisöstä ja yhteiskunnasta peilautuvaa eri-ikäisten ihmisten tyypillistä elämänmenoa. Vaikka viime vuosina tyypillisyys on moninaistunut ja iän merkitys esimerkiksi perheen perustamisen, opiskelun ja uralla etenemisen suhteen on haalistunut, silti kehitysvammaisella ihmisellä näitä merkkipaaluja on vähän. Heiltä puuttuvat useimmiten vanhemmuuteen ja isovanhemmuuteen sekä työuran kehitykseen liittyvät tehtävät ja roolit.

Ajassa muuttuvat ikäkäsitykset

Suomessa väestön keskimääräinen eliniän odote on pidentynyt 1900-luvulla yli kolmellakymmenellä ja 2000-luvun aikanakin kolmella vuodella. Tänä aikana ikäkäsitykset ja iän merkitys ihmiselle ovat vaihdelleet yhteiskunnallisesti, kulttuurisesti, sosiaalisesti ja yksilöittäin. Alkuvuodesta valtioneuvoston väestöpoliittinen selvitys linjasi myöhäiskeski-iän ajoittuvan ihmisen elämässä jatkossa vuosien 65 ja 74 välille. Nähtäväksi jää, mikä merkitys tällä linjauksella tulee olemaan. Ainakin tiedämme, että yksilöllisyys korostuu iän myötä. Samassa ikäluokassa ihmiset ovat biologiselta, psykologiselta, sosiaaliselta ja subjektiiviselta iältään hyvin eri-ikäisiä.

Kehitysvammaisista ihmisistä on tullut viime vuosina nopeimmin kasvava ikäihmisten ryhmä. Osalla heistä eliniän odote ei poikkea muusta väestöstä. Kehitysvammaisten ihmisten ikääntymistä ei ole kovin paljon tutkittu, varsinkaan kokemuksellisesta näkökulmasta. Kansainvälisissä tutkimuksissa ikääntymiseen on todettu liittyvän pelkoa ja tiedon puutetta. Toiveina vanhuusvuosille ovat nousseet esimerkiksi meneminen Pariisiin tai naimisiin. Kehitysvammaisilla ihmisillä ikääntymiseen liittyy myös ajatuksia siitä, että heidän elämänsä muuttuisi enemmän samanlaiseksi kuin muiden ihmisten, viimeistään hoivakodissa. Jokaisella ikäihmisellä oma elämänkulkunsa kuljettuna, mutta myös yhteisiä sukupolvikokemuksia jaettavana.

Sirpa Granö
tohtorikoulutettava
Tampereen yliopisto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 7.6.2021

Ihmiskunnan tietämyksen äärirajalle ja siitä vähän yli

Tutkijan on hyvä tunnistaa, ettei kaikkea voi selvittää yhdellä kertaa. Tiede etenee kapeaa polkua ihmiskunnan tietämyksen äärirajalle ja siitä vähän yli. Siellä tehtävä pienen pieni lisäys kollektiiviseen tietämykseemme on kaiken tutkimuksen tavoitteena. Näitä pieniä lisäyksiä on tehty koko kirjoitetun historian ajan. Ihmiskunnan tietämys on kasvanut niin suureksi, että rajan tavoittaminen vaatii nykytutkijalta yhä tarkempaa erikoistumista ja tavoitteellisuutta. Jos poikkeat houkutteleville harhapolulle, et koskaan pääse perille.

Matka on tärkeä, ei määränpää

Harhapolkujen välttelemisestä huolimatta olen tutkijana huomannut poikkitieteellisyyden tärkeyden. Erityisesti meidän kovien tieteiden tutkijoiden pitäisi pysähtyä välillä miettimään sitä ympäristöä, missä tiedettä teemme. Oma käsitykseni siitä, että vaikuttavaan tutkimukseen pyrittäessä kannattaa keskittyä ihmisiin ja heidän tarpeisiinsa, on vain vahvistunut. Tutkimusalallani kuljetusten optimoinnissa tutkijat ovat esittäneet hyllymetreittäin tekniikoita, joilla esimerkiksi työvuorojen pituudet, ruuhka-ajat ja ajoneuvokohtaiset erot voidaan mallintaa ja huomioida kuljetusten suunnittelutehtäviä ratkottaessa. Sen sijaan, että olisin jatkanut heidän työtään, päädyin miettimään ajojärjestelijän roolia ja sitä, miksi kuljetusten optimointi ei ole merkittävistä eduistaan huolimatta jo kaikilla käytössä.

Tutkimuskysymyksen valinta ohjasi minut yksinkertaistamaan käyttämiäni malleja, jotta pystyin tekemään tutkimusta algoritmien ja koneoppimisen leikkauspinnassa. Pystyäkseni tuottamaan uutta tietoa minun piti keskittyä vain muutamiin hyvin rajattuihin ideoihin. Tämä on hyvin tyypillistä tieteessä. Malleja rakennettaessa joudutaan rajaamaan ja yksinkertaistamaan kohteet, jotka mallinnetaan. Koko maailmaa ei voi rakentaa uudelleen ja simuloida sitä atomitasolla. Ihmiskunnalla ei ole vielä – jos koskaan – sellaista simulointiteknologiaa.

Ihmiset – syy ja ratkaisu kaikkiin maailman ongelmiin

Lähes kaikilla tieteenaloilla on todettu ihmisten olevan erityisen vaikeita mallinnettavia. Suurelta osin tämä johtuu siitä, ettemme edes täysin ymmärrä, miten tunteemme, mieltymyksemme ja tahtomme oikein toimivat.  Ihmisten toiminnassa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ilmiöt ovat niin monitahoisia, että niiden pelkistäminen analyysiä varten on hyvin vaikeaa.

Erityisen haastavaa on käyttäytymisen ennustaminen ja siihen vaikuttaminen. Tiede osaa jo kertoa, ettei pelkkä tiedottaminen riitä. Me kyllä tiedämme, että pitäisi liikkua enemmän, syödä terveellisemmin, pestä kädet huolellisesti ja sammuttaa valot tyhjästä huoneesta. Valitettavan harvoin pelkkä asian tietäminen saa aikaan muutoksen käyttäytymisessämme. Tämän vuoksi olen jo pitkään ollut kiinnostunut ihmisistä ja heidän käyttäytymisestään, ja erityisesti siitä, mitä lähestymistapoja käyttäytymiseen vaikuttamiseen on olemassa. Kiinnostus aiheeseen johdatti minut myös nykyiseen työhöni. Tutkin HANDTAG-hankkeessa sairaalamaailman hyviä käsihygieniakäytänteitä. Oma matkani ihmiskunnan tietämyksen äärirajalle on vielä kesken, mutta nyt tehtävä poikkitieteellinen pohjatyö mahdollistaa käyttäytymistä positiiviseen suuntaan kääntävät innovaatiot.

Jussi Rasku, FT
Tutkija, startup-yrittäjä ja HANDTAG-hankkeen projektipäällikkö

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 31.5.2021.

Puhun vain suomea

Kieli on huvittava seikkailu

Kersti Bergrothilla on kaksi lyhyttä kirjoitelmaa, joiden nimi on Kieliä. Jokaisen pitäisi lukea molemmat, mutta koska kukaan ei lue, poimin tähän niiden pääkohdat ja maustan omilla havainnoillani.

Ensimmäinen kirjoitelma kannustaa tarttumaan uusiin kieliin avoimin mielin: ”uuden kielen oppiminen on huvittava seikkailu”. ”Se joka ei osaa lukea ulkomaalaista kirjallisuutta alkukielellä, menettää suuria nautinnon ja kehityksen mahdollisuuksia”.

Olen sisuskalujani myöten samaa mieltä. Kuka tahansa voi oppia vieraan kielen, ja harrastusta voi jatkaa kuinka vanhaksi hyvänsä. Olen huomannut, että jokainen vieras kieli on myös ranta, jota huuhtoo ennen kohtaamaton käännöskirjallisuuden valtameri. Sekin tarjoaa nautintoa ja kehityksen mahdollisuuksia.

Annetaanko käpälää?

Toisen kirjoitelman opetus on, että vierasta kieltä ei pidä käyttää turhaan. Tämä ohje ei opeta vaikenemaan vaan käyttämään rohkeammin suomen kieltä ja vaatimaan sitä myös muilta.

Suomalaisten kielitaito ansaitsee maailmalla usein vilpitöntä ihailua. Syystäkin: Suomi oli maailman ensimmäinen maa, joka päätti opettaa kaikille kansalaisilleen äidinkielen lisäksi vähintään kaksi muuta kieltä. Tulokset näkyvät. Suomalaisten osaaminen tunnustetaan. Minäkin olen paistatellut tyytyväisenä tällaisen tunnustuksen valossa.

Bergroth kohtasi samantapaista ihailua jo 1900-luvun alkupuolella, mutta aavisti siinä myös jotain häiritsevää. Se on aivan liian aulista: ”Kun jonkin suuren kansan jäsen sanoo sinulle: ’Te olette äärettömän etevä!’ niin se merkitsee samaa, kuin jos sinä kiität Mustia siitä, että se antaa käpälää sievästi. Sinä olet ulkomaalainen eläin, joka teet konsteja koko näppärästi. Täysi kunnia sinulle! Hän puolestaan on täysin rauhallinen, vaikka ei osaisi yhtään mitään.”

Tunnistan tilanteen. Hänkin voisi tehdä huvittavan seikkailun ja opetella kielen, mutta jostain syystä hän ei sitä tee. Onko hän tyhmä? Tuskin. Laiskako? Hmm. Minun täytyy mukautua ja taipua, mutta hän pysyy mukavuusalueellaan. Ei ole reilua. Minusta kielitaitoa pitää vaatia molempiin suuntiin. Kersti Bergroth päätti, että parin sadan vuoden kuluttua hänkään ei osaa mitään muuta kieltä kuin suomea.

Summa summarum

On tärkeää osata vieraita kieliä. Taidollani voin sivistää itseäni ja hoitaa asioita maailmalla. Kenties voin myös pelastaa tilanteen, kun kohtaan satunnaisen matkailijan, tutkijan tai maahanmuuttajan, joka ei osaa täkäläistä kieltä. Silloin minä voin loistaa.

Sen sijaan kielitaitoni alkaa kangerrella, kun kohtaan Suomessa pitkään – sanokaamme viisi tai kymmenen vuotta – oleskelleita ihmisiä. Kielitaitoni loppuu kokonaan, kun asioin suomalaisten kanssa. Silloin voin katsoa muita suoraan silmiin ja sanoa Bergrothin tavoin: ”Ikävä kyllä minä puhun vain suomea.” Näin joudun sanomaan omassa työpaikassani, Helsingin yliopistossa, yhä useammin.

Sulevi Riukulehto
Aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 17.5.2021.

Vaatii rohkeutta olla innovatiivinen

Olen italialainen, kolmen lapsen äiti ja koulutukseltani ruoka-alaan erikoistunut taloustieteilijä. Olen aiemmin työskennellyt esimerkiksi YK:n Elintarvike- ja maatalousjärjestössä (FAO) ja Maailman ilmatieteen järjestössä (WMO).

Minua voi kuvata ihmiseksi, joka rakastaa numeroita. Ja Suomea! Suomella on erityinen paikka sydämessäni. Olen asunut ja työskennellyt Suomessa aiemminkin muutaman kuukauden – ja aina halunnut palata. Lieneekö kyseessä ollut kohtalo vai onnenpotku, kun satuin lukemaan työpaikkailmoituksen Helsingin yliopiston sivuilta. Hain paikkaa, ja suureksi ilokseni valintaryhmä luotti minuun ja osaamiseeni. Aloitin tammikuussa työni Ruralia-instituutissa ja Epanet-verkostossa Etelä-Pohjanmaalla.

Tehtävänäni on johtaa tutkimusryhmää, joka keskittyy yrittäjyyden ja innovaatioiden rooliin ruokajärjestelmän kestävyysmuutoksessa. Tausta-ajatus on, että yritykset voivat tehdä paljon vauhdittaakseen muutosta ja samalla omaa liiketoimintaansa. Koronan takia en ole vielä voinut lähteä kotikaupungistani Bolognasta, mutta onneksi on olemassa internet ja videoneuvotteluyhteydet. Olen perehtynyt Etelä-Pohjanmaan ruoka-alan toimijoihin tutkimalla verkkosivuja ja keskustelemalla lukuisten ihmisten kanssa. Alan yritysten – kuten esimerkiksi Atria, Valio, Altia/Koskenkorva, Kyrö Distrillery ja Juustoportti – määrä ja monipuolisuus on tehnyt minuun suuren vaikutuksen.

Etelä-Pohjanmaalla on yksi Suomen johtavista elintarvikeklustereista. Kestävien ruokajärjestelmien kehittäminen on keskeinen tavoite monissa maakunnan ohjelmissa ja strategioissa. Työssä on yritysten lisäksi mukana monia eri organisaatioita ja ihmisiä kuten Seinäjoen yliopistokeskus, Seinäjoen ammattikorkeakoulu, Into Seinäjoki, ProAgria, MTK, Foodwest Oy ja joukko muita oppilaitoksia ja kehittämisorganisaatioita ympäri maakuntaa. Etelä-Pohjanmaan maa- ja kotitalousnaiset koordinoivat laajaa Ruokaprovinssi-kokonaisuutta ja esimerkiksi Kauhajoen ruokamessut tuovat alalle kansallista näkyvyyttä.

Tutkijana minua inspiroi ymmärtää, mitkä tekijät vaikuttavat alueen ja yritysten nykyiseen menestykseen. Kiinnostavaa on myös löytää uusia keinoja edistää ja ylläpitää maakunnan mainetta johtavana elintarvikeklusterina. Haastattelujeni perusteella kehitettävää löytyy paikallisten tuotteiden markkinoinnista, kansainvälistymisestä ja viennistä sekä isoja ja pieniä yrityksiä yhdistävien palvelualustojen luomisesta. Lisäksi tarvitaan enemmän pöhinää ja aloitteita ruoka-alan start up -kulttuurin kehittämiseksi.Entä kuinka Etelä-Pohjanmaan elintarvikeala voi hyödyntää olemassa olevia vahvuuksiaan, kehittää osaamistaan ja hyötyä ruokajärjestelmän kestävyysmurroksesta? Etsin tutkimukseni kautta mahdollisia vastauksia näihin kysymyksiin. En tee sitä yksin, vaan yhteistyössä maanviljelijöiden, yrittäjien, oppilaitosten, julkisten ja yksityisten organisaatioiden kanssa. Kaikkien, jotka tekevät työtä Etelä-Pohjanmaan ruokamaakunnan hyväksi.

Innovaatioihin tarvitaan uskallusta ja yrittäjänä oleminen vaatii rohkeutta. Erityistä rohkeutta on haastaa perinteinen ajattelu ja uskaltaa kuvitella uusia, suuria mahdollisuuksia.

Silvia Gaiani
vanhempi tutkija
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 26.4.2021.

Tässä linkki myös Silvian Ruralia-instituutin blogissa julkaistuun artikkeliin Entrepreneurship + Innovation = A Sustainable Food System for Finland.