Jatkuva oppiminen kantaa pitkälle

Jatkuva oppiminen on osaamisen kasvattamista, päivittämistä sekä yksilöllisiä koulutuspolkuja elämän ja työuran eri vaiheissa. Työelämä ja osaamisvaatimukset muuttuvat nopeasti. Teknologinen muutos vaikuttaa työtehtäviin, uudet työt syntyvät pääosin korkeaa osaamista edellyttäville aloille. Kehitys on niin nopeaa, että pelkästään nuorten koulutusta uudistamalla siihen ei kyetä vastaamaan. Tarvitaan yhä enemmän työikäisten osaamistarpeet huomioon ottavaa koulutustarjontaa sekä työn ja osaamisen liiton vahvistamista. Opetus- ja kulttuuriministeriön selvityksessä ennustetaan, että vuoteen 2035 mennessä kaikista työpaikoista 40 prosenttia edellyttää ammatillista koulutusta ja 60 prosenttia korkeakoulutusta. Tämä muutos vaatii ennakointia.

Jatkuvan oppimisen monipuolinen tarjonta avoinna kaikille

Vetovoimainen ja monipuolinen osaamistarpeisiin vastaava koulutus on keskeistä nyt ja tulevaisuudessa. Me Jatkuvan oppimisen viisikko olemme eteläpohjalaisena verkostona mukana tässä edistystyössä.

Tarjoamme vapaan sivistystyön ja ammatillisen koulutuksen opintoja sekä ammattikorkea- ja yliopistokoulutusta kaikille kiinnostuneille. Meille ovat tärkeitä laadukas osaamisen kasvattaminen, yksilölliset opintopolut ja osallisuutta tukeva ohjaus.

Tutkintotavoitteisen koulutuksen lisäksi tarvitaan myös ei-tutkintotavoitteellisia, pienempiä osaamiskokonaisuuksia, ja täsmäkoulutusta työuran eri vaiheissa. Jatkuva oppiminen tapahtuu työn ohessa, mutta toisaalta myös työelämän ulkopuolelle jäävät sekä alan vaihtajat on saatava mukaan, ja heille pitää tarjota joustavia vaihtoehtoja.

Oppiva organisaatio = tuloksellisempi organisaatio

Yritykset ja muut työorganisaatiot voivat vastata jatkuvalla oppimisella työelämän muutoksiin. Jatkuvaan oppimiseen sitoutuminen voi olla yritykselle menestystekijä, jolla se pärjää koko ajan muuttuvassa maailmassa. Olemassa olevan henkilöstön osaamisen päivittäminen ja kehittäminen nykyvaatimuksia vastaavaksi on vähintään yhtä tärkeää kuin uusien osaajien rekrytointi. Panostamalla henkilöstön jatkuvaan kouluttamiseen tuetaan yrityksen elinvoimaisuutta ja säästetään resursseja pitkällä aikavälillä.

Mutta kuka ehtii kouluttautua kiireisessä arjessa? Ratkaisuja on tärkeää hakea monin eri keinoin. Aktiivinen jatkuva oppiminen organisaatiossa vaatii toteutuakseen rohkeaa johtamista ja tulevaisuuteen katsomista. Työntekijän mahdollisuudet kehittää omaa osaamistaan lisäävät työhön sitoutumista sekä kokemusta työn merkityksellisyydestä. Parhaimmillaan yksilöiden kyvyt ja oppimismyönteinen työkulttuuri muodostavat oppivan organisaation, joka tuottaa tulosta ja innovaatioita sekä lisää työn tuottavuutta.

Henkilökohtaistamisella tunnistamme yksilön osaamisen, vahvuudet ja kehittämisen tarpeet. Yksilöllisten ura- ja opintopolkujen tukeminen on jatkuvan oppimisen ja ohjauksen ydintä.

Jatkuva oppiminen sisältää oppimisen myös työelämän ja koulutuksen ulkopuolella. Harrastukset sekä vapaaehtois- tai yhdistystoiminta opettavat uusia taitoja, tuottavat uutta osaamista ja laajentavat verkostoja. Nämä kaikki auttavat työllistymisessä ja työelämässä menestymisessä.

Yhteistyöllä yhä parempia palveluja

Työelämän ja koulutusorganisaatioiden yhteistyön merkitys tiedetään, mutta osaamistarpeiden ennakointityötä, yhteistyötä ja analysointia tarvitaan yhä enemmän. Ratkaisevat tekijät ovat yhteiset tavoitteet, tiivis yhteistyö sekä tietoisuuden lisääminen puolin ja toisin.

Etelä-Pohjanmaan Jatkuvan oppimisen viisikko on mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa yhdessä yritysten ja alueen toimijoiden kanssa jatkuvan oppimisen palveluita tarpeita vastaaviksi. Lähde mukaan jatkuvaan oppimiseen – se kannattaa aina!

Jatkuvan oppimisen viisikko

Teija Pitkäkangas, koulutusvalmentaja, Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys
Mari Kekola, asiantuntija, Seinäjoen yliopistokeskus
Sanna Valkosalo, projektikoordinaattori, SeAMK
Laura Ekberg, historiatieteiden ja valtio-opin opettaja, Etelä-Pohjanmaan opisto
Merja Kaateikko, projektisuunnittelija, Sedu

Kuvassa vasemmalta oikealle: Sanna, Teija ja Mari

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 29.11.2021.

Meillä on maailman parhaat opettajat, vielä

Suomi on opettajankoulutuksen ja pedagogiikan kärkimaa. Opettajamme saavat huippukoulutuksen ja kuuluvat itsekin valioihin. Esimerkiksi Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitokseen on vaikeampi päästä kuin lääketieteelliseen tai oikeustieteelliseen tiedekuntaan.

Opettajankoulutukseen hakeutuu lahjakkaita yksilöitä, jotka ovat sielultaan ja sydämeltään kehittäjiä. Opettajiksi opiskelevat antavat kaikkensa, jotta pääsevät työskentelemään lapsiemme ja opiskelijoidemme kanssa. Kehittämään heitä yksilöllisesti niin, että oppijat löytäisivät lahjansa ja ottaisivat ne käyttöönsä omaksi, yhteisön ja yhteiskunnan hyväksi.

Mutta kuinkas sitten käykään: työolosuhteet tuovat esiin karun arjen. Pedagogiikan huippuammattilaisilta on alettu vaatia sosiaalityön, poliisin, ja lopulta vanhempienkin vastuita ja ratkaisutaitoja. Opettajat joutuvat kohtaamaan paitsi yhä kasvavat opiskelijamäärät, myös tehtäviä, joihin heitä ei ole koulutettu.

Opettajista on huutava pula kaikilla kouluasteilla. Miksi? He hakeutuvat muualle töihin jo muutaman vuoden työssäolon jälkeen, sillä he eivät jaksa. Heille asetetut tavoitteet ovat yksinkertaisesti mahdottomia saavuttaa. Lahjakkuuskaan ei siis enää auta. Ruotsin suurimman opettajajärjestön Lärarförbundetin mukaan alaa vaihtaneita tiedetään olevan 30 000–40 000. Mikähän vastaava luku on Suomessa?

Opetushenkilöstön lisääntyvä työtaakka koskee myös yliopistoja ja korkeakouluja. Meillä on opettajia, jotka ovat innostuneita työstään, mutta kuinka pitkään? Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) haluaa panostaa yhä enemmän jatkuvaan oppimiseen (entinen täydennyskoulutus tai elinikäinen oppiminen). Se on viisasta, mutta millä keinoin ja resurssein tämä on ajateltu tapahtuvaksi?

Jatkuva oppiminen on yliopiston neljäs tehtävä. Muita ovat tutkimus, koulutus ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Nyt näyttää siltä, että opettajien ns. kokonaistyöaika ei riitä kaikkiin, sinänsä hienoihin tavoitteisiin. Koulutusta haluttaisiin lisätä työssä ja sen liepeillä oleville, mutta lisäämättä nykyisten opettajien määrää. Ratkaisuksi on ajateltu digitaalisaatiota. Mutta opiskelijat tarvitsevat verkkokursseissa (nonstop- tai monimuotokoulutuksissa) massaluentojen lisäksi myös yksilöllistä ohjausta.

Opettajilta –  lehtoreilta ja professoreilta –  vaaditaan yhä enemmän aikaa yksilölliseen ohjaukseen. Globaalissa kilpailussa juuri yksilöohjaus on se kilpailuetu, jolla yliopistot voivat olla edelläkävijöitä, erottautua ja muuttaa haasteet mahdollisuuksiksi. Onko meillä ymmärretty tämä? Mielestäni ei.

Yliopistoihin hakeutuu ja rekrytoidaan tyypillisesti tieteestä ja tutkimuksesta kiinnostuneita henkilöitä. Tutkijoiden ja opettajien roolit ovat erilaiset. Joskus hyvä tutkija ja opettaja yhdistyvät samassa henkilössä, mutta ei aina. Muistan omasta opiskeluajasta, kuinka jotkut professorit, ehkä tiedostamattaan, pitivät niin huonon ensimmäisen luennon, että seuraaville luennoille ei enää opiskelijoita tullutkaan. Aikaa taisi jäädä tutkimukseen. Tosiasia on, että meillä ei ole yliopistoissa opetuksen urapolkua ilman tutkimusvelvollisuutta. Voisiko olla?  

Voisimmeko ajatella yliopiston opettajan uran ihan omaksi tavoiteltavaksi urapoluksi? Sinun ei tarvitsisi tehdä tutkimustyötä – riittää, että olet kiinnostunut tiedekunnan tutkimusaiheista, seuraat aikaasi ja alasi tutkimuksia ja sanoitat ne oppijoille ymmärrettävään muotoon. Voit toki tehdä jossakin määrin tutkimus- tai kehitystyötä, jos haluat, mutta päätyösi olisi opetus. Voisit keskittyä opetuksen ja oppimisen kehittämiseen.  

Ilman opiskelijoita ei ole koululaitosta, eikä yliopistoja. Esitänkin ministeriölle toiveen: Annetaan maailman parhaille opettajillemme työrauha. Tarvitsemme kipeästi lisää opettajia yliopistoihin ja korkeakouluihin, jotta pääsemme lähivuosina OKM:n asettamiin kotimaisiin ja kansainvälisiin opiskelijamäärien tavoitteisiin niin, että opettajamme eivät uuvu.

Marjaana Suutarinen
Vaasan yliopisto, Levón instituutti
johtaja, tekniikan tohtori

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 8.11.2021.

“Saa tulla, kunhan ei tule meidän tontille”

Näin lapsuudessani Etelä-Suomessa suhtauduttiin ulkomaalaisiin ja varsinkin saksalaisiin kesäturisteihin. Osan röyhkeästä maineestaan he varmasti olivatkin ihan aiheesta ansainneet, mutta olisiko kuitenkin molemmin puolin kysymyksessä ollut myös tietämättömyys toisten tavoista ja ehkä jopa tuntemattoman pelko.

Noista ajoista on ehtinyt kulua tovi. Enää emme aja vierailijaa tontiltamme pois. Olemmeko silti sisäistäneet aikaisemmilta sukupolvilta jotakin, joka edelleen pitää otteessaan?

Itse olen Viipurin kaksinkertaisen evakon lapsi ja tunnen olevani ikään kuin vieras omassa maassani. Eihän se niin saisi olla, eihän? Pohjanmaalla asuu monia sukuja, jotka ovat muuttaneet alueelle sotien aikana, niiden välillä ja jälkeen. Ikään kuin tulleet vieraalle maalle, eivät aina omasta tahdostaan.

Pohjalaiset tunnetaan sisukkaina, peräänantamattomina ja valmiudestaan taistella tärkeiden asioiden puolesta. Asiat saadaan sujumaan suhteellisen nopeasti, jos niin tahdotaan. Haasteet ovat mahdollisuuksia. Voin koko aiemman elämäni Etelä-Suomessa ja nyt Pohjanmaalla puolisen vuotta asuneena omasta kokemuksesta sanoa, että maine vastaa todellisuutta. Pohjalaisille ei tarvinne sanoa, että olkaa ylpeitä tyylistänne.

Kuuntelin muutamia viikkoja sitten Etelä-Pohjanmaan liiton esitystä alueen työllisyystilanteesta. Vaikka maakunnan työllisyysaste on covid-mokoman aikana pysynyt suhteellisen korkeana (78,1 %), uhkiakin on ilmassa. Työikäinen väestö vähenee rajusti samaan aikaan, kun korkean osaamisen työt ovat lisääntymässä. Nuoret (15–24 v) muuttavat opintojen perässä synnyinkunnistaan eivätkä yleensä palaa takaisin.  Mistä yritykset saavat nyt ja tulevaisuudessa osaajia? Tiesitkö muuten, että 1970-luvulla syntyneet ovat Suomen korkeimmin koulutettu ikäluokka?

Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaan työikäisten (24–64 v) määrä vähenee ilman maahanmuuttoa vuoteen 2030 mennessä peräti 300 000 henkilöllä. Tämä tarkoittaa, että koulutusputkesta vähenee työelämään siirtyviä noin 15 000 nuorta joka vuosi. Tarvitsemme lisää syntyvyyttä ja työperäistä maahanmuuttoa.  Syntyvyyden lisäämiseen en tässä ota kantaa kuin sanomalla, että kehottamalla se ei onnistu. 

Kansainvälisen työvoiman houkutteleminen ja integrointi yhteiskuntaamme on Suomelle elinehto. Nykyisin Suomen korkeakouluista valmistuu vuosittain parituhatta ulkomaalaistaustaisista, mikä on kansainvälisesti verrattuna suhteellisen vähän. Valmistuneista noin kolmasosa muuttaa Suomesta pois jo seuraavan viiden vuoden aikana. Voiko asialle tehdä jotakin?

Elinkeinoelämämme tarvitsee maahanmuuttajia: kansainvälisiä opiskelijoita ja jo valmistuneita perheineen. Vaasan yliopisto on opetus- ja kulttuuriministeriön rahoituksella kehittämässä yhdessä alueen muiden korkeakoulujen ja oppilaitosten kanssa toimintaa tällä saralla. Tavoitteenamme on saada aikaiseksi Suomeen veto- ja pitovoimaa: kansainvälisten talenttien houkuttelua, integrointia, koulutusta, työtehtävissä opittua kielitaitoa, kantaväestön keskellä asumista ja yhteisöön kuulumista. Asioita, joita muissa maissa on opittu kantapään kautta.

Olethan mukana yhdessä kanssamme talkoissa. Ei ajeta vieraasti murtaen puhuvaa naapuria pois meirän tontilta.

Marjaana Suutarinen
Vaasan yliopisto, Levón instituutti
Johtaja
Tekniikan tohtori

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 8.3.2020.