Lapsen kysymys pysäytti: miksi sinä tutkit? Ei mitä, vaan miksi.
Me historiantutkijat olimme ennen tarinankertojia. Enkä tarkoita nyt satujen sepittämistä, vaan kansojen, tieteen ja kulttuurin vaiheiden tarinoittamista. Historiantutkijat rakensivat kertomuksia siitä, millaisia yhteisöt ovat ja miten ne ovat kehittyneet.
Nykyinen historiakäsitys on monella lailla toisenlainen. Emme enää usko suuriin kehityskertomuksiin tai aatteiden määrittämiin historiatulkintoihin. Se on hyvä, sillä menneisyys on aina moniääninen ja värikäs, ja tulkinnat siitä muuttuvat ajan ja tarkastelijoiden mukana.
Samalla historiantutkijat ovat muuttuneet yhä useammin myytinmurtajiksi. On trendikästä osoittaa, että menneen maailman tarinat olivatkin rakennettuja, eivät viimeisiä totuuksia. Että uskomukset menettävät uskottavuutensa, kun ne irrotetaan oman aikansa käsityksistä.
Rakentaja ja purkaja, kaksi vastakkaista roolia. Vanha ja uusi. Mutta ehkä se vanha voisi olla myös uusi?
Parin viime vuoden aikana olen saanut olla rakentamassa erityisesti kahta yhteisöllistä tarinaa. Nyt alkusyksystä valmistui Kuortaneen pitäjänhistorian käsikirjoitus. Se oli monessa kohtaa uuden tarinan aukikirjoittamista ja rakentamista.
Minulle kuurtanelaasten historia näyttäytyy tarinana nokiottista, jotka oppivat hyödyntämään suhdanteita ja hankkimaan elantonsa monesta lähteestä. Yritteliäistä oman onnensa sepistä, jotka uskoivat, että menestyminen oli ensi sijassa kiinni ihmisestä itsestään. Ittellisistä, joiden elämää ohjasivat vahvat perinteet ja kotiseutuun kiinnittyminen. Itsenäisistä ja itsepäisistä, jotka lähtivät varovasti uudistuksiin, mutta voimalla yhteistyöhön, silloin kun siitä nähtiin olevan hyötyä.
Mutta tarinoita voi – ja pitääkin – katsoa myös eteenpäin. Veteraaniperinnejärjestöissä olen päässyt pohtimaan vanhan tarinan uudelleen sanoittamista ja sen siirtämistä uudelle sukupolvelle.
Suomen selviämisen ja vapauden turvaamisen tarina on tuttu meille vanhemmille, mutta tämän päivän nuorista monet eivät ole koskaan tavanneet sotiemme veteraania, eivät kuulleet millaista sodassa oli ja miksi sitä käytiin. Siksi uudessa ajassa veteraanien perintöä joudutaan ja saadaan viedä eteenpäin myös uudenlaisilla menetelmillä, erityisesti digitaalisesti ja koulujen kautta.
Molempien tarinoiden kertominen tuntuu merkitykselliseltä. Sillä välillä tuntuu, että nykyään me puramme enemmän vanhaa kuin rakennamme uutta.
Me tämän päivän ihmiset osaamme totisesti murtaa myyttejä. Me kaadamme muureja ja naureskelemme ylimielisesti menneisyyden uskomuksille. Koska meille elämä on tässä ja nyt, ja minä olen tärkeämpi kuin me.
Siksi varsinkin nyt, kun yhteisöllisyytemme pirstaloituu samanmielisten kupliksi, tarvitaan yhteisten tarinoiden rakentajia ja kertojia. Historiantutkimuksessa ja muutenkin.
Yhteisten tarinoiden kautta voimme nähdä itsemme osana pitkien, vaikka muuttuvienkin perinteiden ketjua. Voimme tuntea kuuluvamme samaan porukkaan. Ja samalla ymmärrämme paremmin asettua toiseen asemaan, ymmärtää myös toisenlaista näkökulmaa.
Siksi minä tutkin. Koska haluan rakentaa yhteisiä tarinoita. Tarinoita, joiden arvoa ei mitata tulessapalamattomilla totuuksilla, vaan yhteiseksi koetuilla juurilla ja yhteisön rakentamisella. Tarinoita, jossa etsitään ja määritetään sitä, mitä me olemme yhdessä ja minne me haluamme yhdessä mennä.
Koska me olemme kaikki osa yhteistä tarinaa.
Teppo Ylitalo
Tarinankertoja Helsingin yliopiston Ruralia-Instituutissa, Suomen kotiseutuliitossa, Tammenlehvän Perinneliitossa ja Sotien 1939–1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistyksessä.
Puhueenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 6.12.2021.
Tepon kuva: Benjam Pöntinen
Epkytellen 