Avainsana-arkisto: jatkuva oppiminen

Jatkuva oppiminen kantaa pitkälle  

Jatkuva oppiminen on osaamisen kasvattamista, päivittämistä sekä yksilöllisiä koulutuspolkuja elämän ja työuran eri vaiheissa. Työelämä ja osaamisvaatimukset muuttuvat nopeasti. Teknologinen muutos vaikuttaa työtehtäviin, uudet työt syntyvät pääosin korkeaa osaamista edellyttäville aloille. Kehitys on niin nopeaa, että pelkästään nuorten koulutusta uudistamalla siihen ei kyetä vastaamaan. Tarvitaan yhä enemmän työikäisten osaamistarpeet huomioon ottavaa koulutustarjontaa sekä työn ja osaamisen liiton vahvistamista. Opetus- ja kulttuuriministeriön selvityksessä ennustetaan, että vuoteen 2035 mennessä kaikista työpaikoista 40 prosenttia edellyttää ammatillista koulutusta ja 60 prosenttia korkeakoulutusta. Tämä muutos vaatii ennakointia.

Jatkuvan oppimisen monipuolinen tarjonta avoinna kaikille

Vetovoimainen ja monipuolinen osaamistarpeisiin vastaava koulutus on keskeistä nyt ja tulevaisuudessa. Me Jatkuvan oppimisen viisikko olemme eteläpohjalaisena verkostona mukana tässä edistystyössä.

Tarjoamme vapaan sivistystyön ja ammatillisen koulutuksen opintoja sekä ammattikorkea- ja yliopistokoulutusta kaikille kiinnostuneille. Meille ovat tärkeitä laadukas osaamisen kasvattaminen, yksilölliset opintopolut ja osallisuutta tukeva ohjaus.

Tutkintotavoitteisen koulutuksen lisäksi tarvitaan myös ei-tutkintotavoitteellisia, pienempiä osaamiskokonaisuuksia, ja täsmäkoulutusta työuran eri vaiheissa. Jatkuva oppiminen tapahtuu työn ohessa, mutta toisaalta myös työelämän ulkopuolelle jäävät sekä alan vaihtajat on saatava mukaan, ja heille pitää tarjota joustavia vaihtoehtoja.

Oppiva organisaatio = tuloksellisempi organisaatio

Yritykset ja muut työorganisaatiot voivat vastata jatkuvalla oppimisella työelämän muutoksiin. Jatkuvaan oppimiseen sitoutuminen voi olla yritykselle menestystekijä, jolla se pärjää koko ajan muuttuvassa maailmassa. Olemassa olevan henkilöstön osaamisen päivittäminen ja kehittäminen nykyvaatimuksia vastaavaksi on vähintään yhtä tärkeää kuin uusien osaajien rekrytointi. Panostamalla henkilöstön jatkuvaan kouluttamiseen tuetaan yrityksen elinvoimaisuutta ja säästetään resursseja pitkällä aikavälillä.

Mutta kuka ehtii kouluttautua kiireisessä arjessa? Ratkaisuja on tärkeää hakea monin eri keinoin. Aktiivinen jatkuva oppiminen organisaatiossa vaatii toteutuakseen rohkeaa johtamista ja tulevaisuuteen katsomista. Työntekijän mahdollisuudet kehittää omaa osaamistaan lisäävät työhön sitoutumista sekä kokemusta työn merkityksellisyydestä. Parhaimmillaan yksilöiden kyvyt ja oppimismyönteinen työkulttuuri muodostavat oppivan organisaation, joka tuottaa tulosta ja innovaatioita sekä lisää työn tuottavuutta.

Henkilökohtaistamisella tunnistamme yksilön osaamisen, vahvuudet ja kehittämisen tarpeet. Yksilöllisten ura- ja opintopolkujen tukeminen on jatkuvan oppimisen ja ohjauksen ydintä.

Jatkuva oppiminen sisältää oppimisen myös työelämän ja koulutuksen ulkopuolella. Harrastukset sekä vapaaehtois- tai yhdistystoiminta opettavat uusia taitoja, tuottavat uutta osaamista ja laajentavat verkostoja. Nämä kaikki auttavat työllistymisessä ja työelämässä menestymisessä.

Yhteistyöllä yhä parempia palveluja

Työelämän ja koulutusorganisaatioiden yhteistyön merkitys tiedetään, mutta osaamistarpeiden ennakointityötä, yhteistyötä ja analysointia tarvitaan yhä enemmän. Ratkaisevat tekijät ovat yhteiset tavoitteet, tiivis yhteistyö sekä tietoisuuden lisääminen puolin ja toisin.

Etelä-Pohjanmaan Jatkuvan oppimisen viisikko on mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa yhdessä yritysten ja alueen toimijoiden kanssa jatkuvan oppimisen palveluita tarpeita vastaaviksi. Lähde mukaan jatkuvaan oppimiseen – se kannattaa aina!

Jatkuvan oppimisen viisikko

Teija Pitkäkangas, koulutusvalmentaja, Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys
Mari Kekola, asiantuntija, Seinäjoen yliopistokeskus
Sanna Valkosalo, projektikoordinaattori, SeAMK
Laura Ekberg, historiatieteiden ja valtio-opin opettaja, Etelä-Pohjanmaan opisto
Merja Kaateikko, projektisuunnittelija, Sedu

Kuvassa vasemmalta oikealle: Sanna, Teija ja Mari

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 29.11.2021.

Meillä on maailman parhaat opettajat, vielä

Suomi on opettajankoulutuksen ja pedagogiikan kärkimaa. Opettajamme saavat huippukoulutuksen ja kuuluvat itsekin valioihin. Esimerkiksi Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitokseen on vaikeampi päästä kuin lääketieteelliseen tai oikeustieteelliseen tiedekuntaan.

Opettajankoulutukseen hakeutuu lahjakkaita yksilöitä, jotka ovat sielultaan ja sydämeltään kehittäjiä. Opettajiksi opiskelevat antavat kaikkensa, jotta pääsevät työskentelemään lapsiemme ja opiskelijoidemme kanssa. Kehittämään heitä yksilöllisesti niin, että oppijat löytäisivät lahjansa ja ottaisivat ne käyttöönsä omaksi, yhteisön ja yhteiskunnan hyväksi.

Mutta kuinkas sitten käykään: työolosuhteet tuovat esiin karun arjen. Pedagogiikan huippuammattilaisilta on alettu vaatia sosiaalityön, poliisin, ja lopulta vanhempienkin vastuita ja ratkaisutaitoja. Opettajat joutuvat kohtaamaan paitsi yhä kasvavat opiskelijamäärät, myös tehtäviä, joihin heitä ei ole koulutettu.

Opettajista on huutava pula kaikilla kouluasteilla. Miksi? He hakeutuvat muualle töihin jo muutaman vuoden työssäolon jälkeen, sillä he eivät jaksa. Heille asetetut tavoitteet ovat yksinkertaisesti mahdottomia saavuttaa. Lahjakkuuskaan ei siis enää auta. Ruotsin suurimman opettajajärjestön Lärarförbundetin mukaan alaa vaihtaneita tiedetään olevan 30 000–40 000. Mikähän vastaava luku on Suomessa?

Opetushenkilöstön lisääntyvä työtaakka koskee myös yliopistoja ja korkeakouluja. Meillä on opettajia, jotka ovat innostuneita työstään, mutta kuinka pitkään? Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) haluaa panostaa yhä enemmän jatkuvaan oppimiseen (entinen täydennyskoulutus tai elinikäinen oppiminen). Se on viisasta, mutta millä keinoin ja resurssein tämä on ajateltu tapahtuvaksi?

Jatkuva oppiminen on yliopiston neljäs tehtävä. Muita ovat tutkimus, koulutus ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Nyt näyttää siltä, että opettajien ns. kokonaistyöaika ei riitä kaikkiin, sinänsä hienoihin tavoitteisiin. Koulutusta haluttaisiin lisätä työssä ja sen liepeillä oleville, mutta lisäämättä nykyisten opettajien määrää. Ratkaisuksi on ajateltu digitaalisaatiota. Mutta opiskelijat tarvitsevat verkkokursseissa (nonstop- tai monimuotokoulutuksissa) massaluentojen lisäksi myös yksilöllistä ohjausta.

Opettajilta –  lehtoreilta ja professoreilta –  vaaditaan yhä enemmän aikaa yksilölliseen ohjaukseen. Globaalissa kilpailussa juuri yksilöohjaus on se kilpailuetu, jolla yliopistot voivat olla edelläkävijöitä, erottautua ja muuttaa haasteet mahdollisuuksiksi. Onko meillä ymmärretty tämä? Mielestäni ei.

Yliopistoihin hakeutuu ja rekrytoidaan tyypillisesti tieteestä ja tutkimuksesta kiinnostuneita henkilöitä. Tutkijoiden ja opettajien roolit ovat erilaiset. Joskus hyvä tutkija ja opettaja yhdistyvät samassa henkilössä, mutta ei aina. Muistan omasta opiskeluajasta, kuinka jotkut professorit, ehkä tiedostamattaan, pitivät niin huonon ensimmäisen luennon, että seuraaville luennoille ei enää opiskelijoita tullutkaan. Aikaa taisi jäädä tutkimukseen. Tosiasia on, että meillä ei ole yliopistoissa opetuksen urapolkua ilman tutkimusvelvollisuutta. Voisiko olla?  

Voisimmeko ajatella yliopiston opettajan uran ihan omaksi tavoiteltavaksi urapoluksi? Sinun ei tarvitsisi tehdä tutkimustyötä – riittää, että olet kiinnostunut tiedekunnan tutkimusaiheista, seuraat aikaasi ja alasi tutkimuksia ja sanoitat ne oppijoille ymmärrettävään muotoon. Voit toki tehdä jossakin määrin tutkimus- tai kehitystyötä, jos haluat, mutta päätyösi olisi opetus. Voisit keskittyä opetuksen ja oppimisen kehittämiseen.  

Ilman opiskelijoita ei ole koululaitosta, eikä yliopistoja. Esitänkin ministeriölle toiveen: Annetaan maailman parhaille opettajillemme työrauha. Tarvitsemme kipeästi lisää opettajia yliopistoihin ja korkeakouluihin, jotta pääsemme lähivuosina OKM:n asettamiin kotimaisiin ja kansainvälisiin opiskelijamäärien tavoitteisiin niin, että opettajamme eivät uuvu.

Marjaana Suutarinen
Vaasan yliopisto, Levón instituutti
johtaja, tekniikan tohtori

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 8.11.2021.

Oppia ikä kaikki

Keväällä toteutin pitkäaikaisen haaveeni: hankin kangaspuut. Elämääni hiipivät kuin huomaamatta tiuhdat, niisivarret ja muut hassunhauskat sanat. YouTube seurasi kudonnan kielen opiskeluani ja alkoi ystävällisesti ehdotella videoita pirtaanpistelystä ja polkusten sitomisesta. Blogit tarjosivat vertaistukea ja hyviä vinkkejä solmuista ja niiden selvittämisestä. Oppiminen oli konkreettisesti läsnä kaikkialla, kun kompastelin olohuoneessa varpoihin ja nyöreihin.

Loimi on luotu ja mattoa syntyy.

Oppiminen alkaa uteliaisuudesta

On vaikeaa kuvitella arkea ilman oppimista. Uutinen, kaunis kuva tai kaverin kommentti herättää mielenkiintosi. Googletat lisää tietoa ja sukellat kuin vahingossa yhä syvemmälle aiheeseen. Uudet linkit ja suositellut videot johdattavat sinua sattumanvaraisesti eteenpäin. Tietosi karttuvat, vaikka et opiskele asiaa tietoisesti.

Uteliaisuudesta on lyhyt matka oppimiseen.

Oppiminen arjessa voi myös alkaa tarpeesta ratkaista jokin ongelma tai luoda jotain uutta. Oppimista voi silloin kuvata prosessina, jossa mukavaa ideoinnin ja innostumisen vaihetta seuraavat ne haastavammat ajat: alkuun pääseminen ja tehtävässä pysyminen. Pinterestin kuvavirrassa vilisi satoja metrejä ihania räsymattoja sillä aikaa kun oma loimeni vasta odotti tukille kiertämistä. Innostumisen vaiheeseen palaaminen oli tarpeen monta kertaa, jotta jaksoin taas puurtaa seuraavan ongelman ratkaisemiseksi. Tavoitteen konkretisoiminen – vaikkapa kuvan muodossa – on tunnetusti toimiva työkalu oman motivaation säätelemiseen.

Oppimisen iloa ja tuskaa

Arkioppimisessa prosessin eteneminen on kiinni oppijasta itsestään. Saat itse päättää tavoitteet, sisällöt, toteutustavat ja aikataulut. Toisin sanoen valitset itse, mitä teet, miten ja milloin. Vapaus motivoi, mutta myös haastaa. Oppimisen ilosta on ilo kaukana, kun tekee samaa työvaihetta kolmatta kertaa. Virheet opettavat nöyryyttä ja sinnikkyyttä. Tiedän nyt paljon enemmän kuin kudontaa aloittaessani – ainakin sen, miten ei kannata tehdä.

Idean ja työn loppuun saattamisen väliin mahtuu monta tuumaustaukoa, huokausta ja painokelvotonta sanaa. Jatkan, koska luotan kykyyni selvitä tehtävästä. Palttinan kutominen kahdella varrella on sopivan kokoinen haaste omalle osaamistasolleni. Tavoite on saavutettavissa, siis eteenpäin!

Luhan ensimmäiset paukahdukset saavat makean hymyn huulille. Minä osasin! Onnistumisen ilo ja ylpeys kangaspuiden kokoamisesta ja loimen rakentamisesta ovat kaiken vaivan arvoisia. Oppiminen ei seurannut opetussuunnitelmaa tai koulutusohjelmaa, mutta tulos on todistusta konkreettisempi: puoli metriä räsymattoa.

Oppiminen arjen oheistuotteena

Työ, harrastukset ja vapaa-aika tarjoavat loputtomasti oppimisen mahdollisuuksia. Aina, kun pysähdyt puuhastellessasi miettimään tapaa tehdä asiat sujuvammin tai kokeilet jotain uutta, olet oppimisen äärellä. Etsit ratkaisua tai selitystä, testaat ideaa, kysyt neuvoa, korjaat virheitä. Jatkuva oppiminen on omien ajatusten ja toimintatapojen kyseenalaistamista ja uudistamista. Se on avoimuutta uudelle. Oppiva asenne kasvattaa osaajan.

Heli Kaunisto
koulutussuunnittelija
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 13.6.2021.