Eräänä syksynä kipsuttelin Tampereen yliopiston mäkeä ylös. Kuinka kauniita vaahteroita toivon polulla. Minä saan nyt nauttia maan korkeinta opetusta. Mahtavaa. Olisi tehnyt mieli hyppiä.
Olin toiminut sairaalassa lastenhoitajana. Kun aloitin yliopisto-opiskelut kuopuksen saavutettua esikouluiän, ajattelin, että mahdanko oppia enää uutta. Olin jo todella vanha J 34-vuotias.
Kesällä olin suorittanut Etelä-Pohjanmaan kesäyliopistossa sosiologian peruskurssin, josta tuli yksi sivuaineeni. Parin vuoden päästä olin taas oman paikkakunnan kesäyliopistossa suorittamassa englannin kursseja. Ei tarvinnut mennä Tampereelle joka viikko.
Ensimmäisellä perehdytystunnilla yliopiston liikunnanohjaaja sanoi, että jos te vanhemmat opiskelijat kuvittelette, että ette enää opi kuten nuoremmat, niin se ei pidä paikkaansa. Penkissä istui myös viisikymppisiä.
Monesti mietin, onko valitsemani ala oikea. Aina päädyin, että tämä juuri sopii minulle. Maailmankuvani meni jossain vaiheessa kuperkeikkaa. Nuoruuden ehdottomuus sai kyytiä.
Mitä sitten opin yliopistossa? Ennen kaikkea kyseenalaistamaan. Ja kysymään kysymyksiä. Ne ovat olleet hyviä eväitä sekä työssä että elämässä.
Yhden proseminaarityön aineiston keräsin junassa. Konduktöörin luvalla. Halukkaat kanssamatkustajat saivat lyhyen alkukertomuksen, jota jatkoivat Ylöjärveltä Parkanoon. Sen jälkeen keräsin A4:t pois.
Tein graduni vanhan keskussairaalan vintillä. Oli mukava, kun joku tervehti aamulla portaissa ja sain käydä Tampereen yliopiston Seinäjoen yksikössä syömässä eväitä. Sama onnistuu nytkin Framin tutkijahotellissa.
Uusi vuosi on mahdollisuus innostua oppimaan. Toivon kaikille uuden oppijoille ja tutkijoille menestystä ja hinkua.
Helena Tiilikainen
Epkytellen 