Tiedättehän pohjalaiset lintulajit: tirpuunen, varpuunen, urpuunen, mettätirpuunen ja s-tanan suuri mettätirpuunen? Minun lintutuntemukseeni ei noiden lisäksi paljon muita mahdu kuin varis, harakka ja uudehkona tuttavuutena naakka. Koulussa piti opetella runo naakasta, joka oli harvinainen, koska oli keltainen. Tosin harmaatakaan naakkaa en ollut siihen mennessä nähnyt. Nyttemmin niihin ja erityisesti niiden jätöksiin on ollut ilo tutustua lähemmin. Kun rääkyvä parvi pimentää taivaan, mieleen hiipii Hitchcockin elokuva. Vaan mikäs on kerrostaloasukin kirota liattua autoa tai ikkunoita. Mutta silloin kun naakkoja pitää maatiloilla hätistellä kotieläinten eväistä, on tosi kyseessä. Naakkoja ei ole kurssitettu erottamaan vessaa ruokapaikasta.
Kesällä pöpeliköissä vipeltää eri sorttisia, pääasiassa harmaan tai ruskean kukertavia tirpuusia. Niistä jonkun täytyy olla pajulintu, joka on ystäväni Googlen mukaan Suomen yleisin pesivä pikkulintu. Selvä, uskotaan. Seurasin västäräkkiparin urakkaa, kun ne ruokkivat pieneen kukkaruukkuun pyöräyttämäänsä nelikkoa. Lapset olivat kovia syömään. Mutta niin pitääkin, sillä pesään ruokkiminen kestää vaivaiset kaksi viikkoa. Kyllä, tämänkin tiedon opin Googlelta.
Kytötiellä peltopyyäidin 15-päisen pesueen perässä ajellessani mieleen palautuivat omat traumaattiset kokemukseni koulun urheilutunneilta. Joukon viimeinen tipu jäi metri metriltä jälkeen muista. Sen juoksutyyli ei ollut erityisen urheilullinen, vaikutti lähinnä porukan nörtiltä. Armahdin pientä ja pysäytin auton, jotta lapsukainen olisi saanut vähän etumatkaa. Mutta lintu ei käyttänytkään tilaisuutta hyödykseen, vaan pysähtyi huilimaan, vaikka kaverit porhalsivat kaukana edellä.
Jotkut linnut, kuten kana, ovat parhaimmillaan lautasella. Löytyisiköhän siihen hyvää reseptiä Epanet-professori Anu Hopian kumppaneineen tekemästä sähköisestä 5D-keittokirjasta?
Juttu on julkaistu myös Etelä-Pohjanmaan ProAgrian Itua-lehdessä 3/2014.
– teksti: Nina Harjunpää, kuva: Esa Vuorenmaa –
Epkytellen 