Peetu, noin kaksi vuotta, päätti olla kuin Sokrates. Tämä ei ilmennyt ylenpalttisena intona käyttää toogaa – vaippa sai riittää. Yhtenevyydet eivät liioin liity ulkomuotoon, sillä Wikipedian mukaan ”ulkoisesti Sokrateen sanotaan olleen kalju, tylppänenäinen, pömppömahainen ja ruma, ja pukeutuneen ryysyihin”. Peetu sitä vastoin on oikein komea nuorukainen, tukka on tuuhea ja nenä naamaan sopiva. Tyylin kruunaa rakas lippalakki.
Miten Peetun sisäinen Sokrates sitten alkoi ilmetä? Vanhempiensa ja lähipiirinsä ”iloksi” hän päätti alkaa vastata kaikkiin kysymyksiin ja kommentteihin tiukalla vastakysymyksellä: ”Miksi?”
Joku: ”Mennään syömään!”
Peetu: ”Miksi?”
Joku: ”Tehdään legoista torni.”
Peetu: ”Miksi?”
Joku: ”Mennään nukkumaan.”
Peetu: ”Miksi?”
Pääsit varmaan jo näiden esimerkkien perusteella jyvälle siitä, kuinka filosofisesti Peetu suhtautuu ympäröivään maailmaan. Mikään ei ole itsestään selvää, lähipiirin on parasta osata selittää, mihin teoillaan ja puheillaan pyrkii. Peetu vastaa todennäköisesti seuraavaankin väitteeseen: ”Miksi?”
Tiedeyhteisön liepeillä puuhailevana en osaa kuin arvostaa Peetua. Hän ei usko elävänsä totuuden jälkeisessä maailmassa, hän janoaa tietoa ja vastauksia. Hän kyseenalaistaa auktoriteetit. Häntä eivät somekuplat rajoita. Hyvä Peetu!
– Nina Harjunpää –
Epkytellen 