Me ikääntyvät huusimme silloin joskus kaukaisen 1980-luvun rokkijuhlilla Pave Maijasen laulun tahtiin: ”Pidä huolta itsestäs ja niistä jotka kärsii…”. Silloin oli nykyistä vähemmän lihaa luiden ympärillä ja notkeammat polvet, joten kappaleen tahtiin pomppiminenkin onnistui paremmin. Nuori ihminen oli itsekkäästi huolissaan lähinnä itsestään, mistä löydän oman paikkani, mitä minusta tulee isona. Onneksi vanhemmiten huoli itsestä vähenee. Koska murheiden määrä tuntuu olevan vakio, tasapaino pysyy, kun huoli toisista vastaavasti iän myötä kasvaa.
Viimeistään viime kesänä opin, mitä huolen kantaminen ja huolen pitäminen todella tarkoittaa. Läheisten sairastumiset toivat pintaan ennen kaikkea voimattomuuden: mitä osaan tehdä, mitä pitäisi tehdä, mitä saan tehdä, mitä voisin ottaa kannettavakseni. Läheisten mukana kulkeminen tutustutti myös sairaaloihin, odotushuoneisiin, lomakkeisiin ja järjestelmiin. Ne ovat ihmisten tekemiä ihmisille. Silti hetkittäin tuntui, että niistä puuttuu kaikki inhimillisyys. Toisaalta helpotti tieto siitä, että me olemme näille ammattilaisille vain rutiinitapauksia, jotka he hoitelevat kahvi- ja ruokataukojensa välissä. Vähän kuin Atrian linjastolla: sika sisään, makkara ulos. Ja loppujen lopuksi, kiitos terveydenhoidon linjastojen taitavien rutiinien, kaikille viime kesän tarinoille jo saatiin tai niille on vielä tulossa onnelliset loput.
Tiedotusvälineet ovat täynnä uutisia ihmistä, jotka ovat joutuneet jättämään kaukana meistä olevat kotinsa. Miten meidän pitäisi suhtautua heihin? Rauhan ja hyvinvoinnin aikaa eläneenä ainakin minun on vaikea tajuta sitä ihmisten toisilleen aiheuttamaa hätää ja pelkoa, joka pakottaa lähtemään. Että pitäisi pelätä hallitusta, poliisia tai naapuriaan. Miten näkisimme ihmiset käsittämättömän suurten lukujen takana? Tässä pienenevässä maailmassa jonkun täytyy pitää heistäkin huolta.
– Nina Harjunpää –
Linkkivinkkejä:
SPR, Katastrofirahasto
Kirkon Ulkomaanapu