Sen kestävyydestä

Jonossa kuultu murahdus ”kyllä kestää”, ei lupaa hyvää. Muuten kestävyys on yleensä iloinen asia. Kestävyys on myös muotisana, joka lisätään melkein automaattisesti osoittamaan vastuullisuutta. Mutta onkos se pelkkää sanahelinää?

Kestävyydestä tulevat ensimmäisinä mieleen energia, liikenne ja elintarviketuotanto. Seuraavaksi päässä vilahtaa julkisuudessa usein toistuva metsätalous. Kun oikein pinnistelee, muistuvat myös puheet alueiden ja ihmisten kestävyydestä. Valistuneisuutensa voi osoittaa viittaamalla sosiaaliseen tai kulttuuriseen kestävyyteen. Ostoksia tehdessä varsinkin nuuka ihminen miettii tuotteen kestävyyttä. Oma kestävyys joutuu koetukselle fyysisissä tai henkisissä ponnistuksissa.

Kestävyys ei ole vain selviytymistä

Kaikkinaisen kestävyyden merkitys on asia, jota ei ole viisasta kyseenalaistaa. Se liittyy joko suoraan tai vähintäänkin välillisesti luontoon ja maapallon selviytymiseen. Oli aiheena mikä tahansa elämänala, kaikkea on pakko ajatella kestävyyden kannalta. Miksi? Koska kestävyys säästää. Koska kestävästi toimien saamme sekä omat että maailman resurssit riittämään niin, että jälkipolvillakin on elämisen mahdollisuuksia elävällä planeetalla. Kyse ei ole pelkästään selviytymisestä. Kestävyyden huomioimalla voimme luoda myös jotakin aivan uutta.

Digi siellä ja digi täällä. Hyvä vaihtoehto oikein käytettynä. Esimerkiksi teollisuudessa voi testata laitteet virtuaalisesti tai hoitaa ylläpito etänä. Säästää aikaa ja kerosiinia. Kestävää on myös energian harvesterointi: otetaan energia talteen sieltä, mistä se on tavannut karata taivaan tuuliin.

Elintarviketuotannon kestävyys on ruokamaakunnassa erityisen tärkeää. Täällä on alkutuotannon ja jalostuksen osaajien lisäksi muun muassa koneiden ja laitteiden tekijöitä. Meille sopiikin luontevasti ketjun kehittämiseen ja tutkimiseen liittyvä työ. Asiaa tarkastellaan monelta kantilta, pellolta pöytään.

Kestävyys ei ole vain tuotantoa, liiketoimintaa tai luonnontiedettä. Alueiden kestävyys on mielenkiintoinen juttu. Jotkut alueet selviytyvä esimerkiksi lama-ajasta paremmin kuin toiset. Miksi niin käy, sitäkin on täällä tutkittu. 

Tällä hetkellä murehduttaa ihmisten kestävyys. Korona-aikana olen ihaillut lasten ja nuorten kestävyyttä ja sopeutumiskykyä. Heiltä on vaatinut melkoista päänväkevyyttä hoitaa opintojaan osin tai kokonaan etänä, oli kyse sitten ekaluokkalaisista tai yliopisto-opiskelijoista. Muutenkin nuorten ihmisten on pitänyt elää hitaammalla vaihteella ja pienemmissä ympyröissä kuin ikäkauteen yleensä kuuluu. Kaikkien untuvikkojen siivet eivät kanna. Autettavaa ja kannateltavaa riittää vielä pitkäksi aikaa pandemian jälkeen. Yhteiskuntamme kestää vain, jos pidämme nuoristamme huolta.

Mitä yksi ihminen, perhe tai edes valtio voi tehdä? Kannattaako muovipussit kiikuttaa kierrätykseen, miettiä kuluttamistaan ja etsiä kestäviä valintoja? Mitä ne edes ovat? Ketä pitää uskoa? Miksi vaivautua, kun ne amerikkalaiset ja kiinalaiset kumminkin…

Mitä jätämme jälkeemme; millaisen jäljen jätämme. Sen tuomitsevat tulevien vuosisatojen historioitsijat. Kestävässä, paremmassa maailmassa, niin uskon.

Nina Harjunpää
erikoissuunnittelija
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys, Epanet-verkosto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 28.6.2021.

Suomalaisuus muuttuu – muuttuuko eteläpohjalaisuus?

Suomen väestökehityksestä on puhuttu mediassa paljon. Ongelmaa on läpivalaistu niin syntyvyyden ja ikääntymisen kuin myös kansantalouden ja hyvinvoinnin kannalta, tärkeitä kaupungistumiseen ja muuttoliikkeisiin liittyviä keskusteluja unohtamatta. Ilmiön syitä ja mekanismeja on perattu melko huolellisesti, mutta nyt julkisessa keskustelussa on saavutettu jonkinlainen välietappi. Tuntuu, että on ikään kuin palattu uudelleen siihen, mistä aloitettiin: maamme väestönkasvu on nykyisin maahanmuuton varassa. Maahanmuutto ja muu kansainvälistyminen määrittelevät Suomen väestökehitystä tulevaisuudessa entistä vahvemmin.

Tuoreimpien ennusteiden mukaan tulevina vuosikymmeninä Suomen sisäinen väestökehitys eriytyy maahanmuuton kasvaessa. Suomi jakautuu alueisiin, jotka kansainvälistyvät ja kasvattavat väestöään, sekä alueisiin, jotka jäävät kansainvälistymisen ulkopuolelle, ja joiden väestökehitys taantuu. Vaikka toistaiseksi vain pääkaupunkiseudulla väestökehitys on nojannut melko vahvasti kansainvälistymiseen ja maahanmuuttoon, ei ole mitään periaatteellista syytä sille, miksi myös muilla alueilla väestökehityksen ongelmia ei voitaisi ratkaista samalla tavoin. Joka tapauksessa yhteiskunnallisen kehityksen suunta näyttää varsin selvältä. Ne alueet, jotka kykenevät kansainvälistymään, tulevat olemaan menestyksellisiä myös tulevaisuudessa.

Tämä alueellinen kehitys muokkaa suomalaista yhteiskuntaa merkittävästi. Suomalaisuus monimuotoistuu etenkin niillä alueilla, jotka kykenevät kansainvälistymään. Menestyvien alueiden tärkeitä ominaisuuksia ovat avoimuus kulttuuriselle muutokselle sekä kyky purkaa ja uudelleenkertoa omaa identiteettiänsä ja tarinaansa – joskus itseironisessakin sävyssä, kuten esimerkiksi avaruuden pääkaupungissa on tehty.

Nuoret avainasemassa

Etelä-Pohjanmaan uusiutumiskyvystä kertoo se, miten erilaisista taustoista peräisin olevat ihmisryhmät otetaan seudulla vastaan. Suomalaisen identiteetin murrosvaiheessa erityisesti Suomessa syntyneet ja suomalaisuuden maisemassa kasvaneet, monista eri kulttuureista tulevat kansainväliset nuoret edustavat kansainvälistyvän ja uudistuvan suomalaisuuden etujoukkoa. He muuttavat suomalaisuuden perinteisiä sinivalkoisia kuvastoja jo pelkällä olemassaolollaan. Ovatko heidän kokemuksensa Etelä-Pohjanmaasta positiivisia vai negatiivisia? Se vaikuttaa siihen, millä tavoin he haluavat kertoa suomalaisuuden ja oman alueensa tarinaa tulevaisuudessa. Tunnetusti hyvä kello kuuluu kauas.

Etelä-Pohjanmaan kansainvälistymiselle on tärkeää, että myös nämä nuoret otetaan mukaan maakunnan uudistuvaan tarinaan. Oleellista on, miten kansainvälisten nuorten erilaiset identiteetit ja juuret saavat tilaa kasvulle pohjalaisten joskus kovaksikin kuvatussa maaperässä. Kyse ei ole vain ”kotouttamiseen liittyvästä julkisten palveluiden haasteesta”. Ongelma koskee koko suomalaisuuden perinteistä määrittelyä ja siihen liittyvien ajattelutapojen ahtaita raameja, sekä niiden yhteentörmäystä aikaisempaa avoimemman ja kansainvälistyvän maailman kanssa.

Suomalaisen yhteiskunnan väestöpohja ja suomalaisuus muuttuvat maahanmuuton ja kansainvälistymisen myötä. Selvää on, että se edellyttää myös pohjalaisuuden sosiaalisten ja kulttuuristen rakenteiden uudistamista. On syytä muistaa, että kansainväliset nuoret edustavat koko maan väestön yhteiskuvassa koko ajan kasvavaa ryhmää. Heidän menestyksensä tulisi olla onnistuneen kulttuurisen muutoksen ja kansainvälistymisen tärkeä osatekijä myös Etelä-Pohjanmaalla.

Toni Ahvenainen
tutkija
Siirtolaisuusinstituutti

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 20.6.2021.

Oppia ikä kaikki

Keväällä toteutin pitkäaikaisen haaveeni: hankin kangaspuut. Elämääni hiipivät kuin huomaamatta tiuhdat, niisivarret ja muut hassunhauskat sanat. YouTube seurasi kudonnan kielen opiskeluani ja alkoi ystävällisesti ehdotella videoita pirtaanpistelystä ja polkusten sitomisesta. Blogit tarjosivat vertaistukea ja hyviä vinkkejä solmuista ja niiden selvittämisestä. Oppiminen oli konkreettisesti läsnä kaikkialla, kun kompastelin olohuoneessa varpoihin ja nyöreihin.

Oppiminen alkaa uteliaisuudesta

On vaikeaa kuvitella arkea ilman oppimista. Uutinen, kaunis kuva tai kaverin kommentti herättää mielenkiintosi. Googletat lisää tietoa ja sukellat kuin vahingossa yhä syvemmälle aiheeseen. Uudet linkit ja suositellut videot johdattavat sinua sattumanvaraisesti eteenpäin. Tietosi karttuvat, vaikka et opiskele asiaa tietoisesti.

Uteliaisuudesta on lyhyt matka oppimiseen.

Oppiminen arjessa voi myös alkaa tarpeesta ratkaista jokin ongelma tai luoda jotain uutta. Oppimista voi silloin kuvata prosessina, jossa mukavaa ideoinnin ja innostumisen vaihetta seuraavat ne haastavammat ajat: alkuun pääseminen ja tehtävässä pysyminen. Pinterestin kuvavirrassa vilisi satoja metrejä ihania räsymattoja sillä aikaa kun oma loimeni vasta odotti tukille kiertämistä. Innostumisen vaiheeseen palaaminen oli tarpeen monta kertaa, jotta jaksoin taas puurtaa seuraavan ongelman ratkaisemiseksi. Tavoitteen konkretisoiminen – vaikkapa kuvan muodossa – on tunnetusti toimiva työkalu oman motivaation säätelemiseen.

Oppimisen iloa ja tuskaa

Arkioppimisessa prosessin eteneminen on kiinni oppijasta itsestään. Saat itse päättää tavoitteet, sisällöt, toteutustavat ja aikataulut. Toisin sanoen valitset itse, mitä teet, miten ja milloin. Vapaus motivoi, mutta myös haastaa. Oppimisen ilosta on ilo kaukana, kun tekee samaa työvaihetta kolmatta kertaa. Virheet opettavat nöyryyttä ja sinnikkyyttä. Tiedän nyt paljon enemmän kuin kudontaa aloittaessani – ainakin sen, miten ei kannata tehdä.

Idean ja työn loppuun saattamisen väliin mahtuu monta tuumaustaukoa, huokausta ja painokelvotonta sanaa. Jatkan, koska luotan kykyyni selvitä tehtävästä. Palttinan kutominen kahdella varrella on sopivan kokoinen haaste omalle osaamistasolleni. Tavoite on saavutettavissa, siis eteenpäin!

Luhan ensimmäiset paukahdukset saavat makean hymyn huulille. Minä osasin! Onnistumisen ilo ja ylpeys kangaspuiden kokoamisesta ja loimen rakentamisesta ovat kaiken vaivan arvoisia. Oppiminen ei seurannut opetussuunnitelmaa tai koulutusohjelmaa, mutta tulos on todistusta konkreettisempi: puoli metriä räsymattoa.

Oppiminen arjen oheistuotteena

Työ, harrastukset ja vapaa-aika tarjoavat loputtomasti oppimisen mahdollisuuksia. Aina, kun pysähdyt puuhastellessasi miettimään tapaa tehdä asiat sujuvammin tai kokeilet jotain uutta, olet oppimisen äärellä. Etsit ratkaisua tai selitystä, testaat ideaa, kysyt neuvoa, korjaat virheitä. Jatkuva oppiminen on omien ajatusten ja toimintatapojen kyseenalaistamista ja uudistamista. Se on avoimuutta uudelle. Oppiva asenne kasvattaa osaajan.

Heli Kaunisto
koulutussuunnittelija
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 13.6.2021.

Mitä ikää?

Minkä ikäinen olet? Se voi olla vaikea kysymys kehitysvammaiselle ihmiselle. Kaikki eivät tiedä tai osaa sanoa ikäänsä numeroina. Kokemus iästä voi vaihdella. Itsensä voi kokea nuoreksi, keski-ikäiseksi, vanhaksi, tai koko ikäasia voi tuntua yhdentekevältä. Arjen tapahtumat hyvin muistava, yli 70-vuotias kehitysvammainen ystäväni arveli kysyttäessä iäkseen 40. Ikä ei olekaan ihan yksinkertainen asia. Tätä olen pohtinut määritellessäni kohderyhmää ikääntyviin kehitysvammaisiin ihmisiin kohdentuvassa tutkimuksessani. 

Kronologisella iällä tarkoitetaan syntymän hetkellä käynnistyvää iän kertymistä kalenterivuosissa. Kehitysvamman diagnosoinnissa kronologisella iällä on merkitystä, sillä kehityksessä havaittu poikkeavuus tulee todeta ennen 18. ikävuotta.

Biologinen ikä kuvaa elimistön kuntoa. Jos ihmisellä on esimerkiksi monia sairauksia tai terveyttä heikentäviä elintapoja, kehon biologinen ikä saattaa olla huomattavasti korkeampi kuin kalenteri-iältään samanikäisellä keskiarvoihmisellä. Joihinkin kehitysvammoja aiheuttaviin geneettisiin poikkeamiin voi liittyä lisäsairauksia tai ennenaikaista biologista ikääntymistä.

Kehitysvammoihin liittyy eriasteisia vaikeuksia oppia ja ymmärtää abstrakteja asioita. Kehitysvamman määrittelyn yhteydessä seurataan ja arvioidaan toimintakyvyn lisäksi henkilön psykologista ja kognitiivista kehitystä. Arvioinnin tuloksia verrataan lapsen ja nuoren keskimääräiseen kehitykseen ja iänmukaisiin kehitystasoihin. Kehitysvammaisen ihmisen kronologinen ikä on psykologista ikää suurempi.  

On tavallista, että iästä keskusteltaessa todetaan ajan kulumisen näkyvän parhaiten lapsissa. Sosiaalisella iällä tarkoitetaan lähiyhteisöstä ja yhteiskunnasta peilautuvaa eri-ikäisten ihmisten tyypillistä elämänmenoa. Vaikka viime vuosina tyypillisyys on moninaistunut ja iän merkitys esimerkiksi perheen perustamisen, opiskelun ja uralla etenemisen suhteen on haalistunut, silti kehitysvammaisella ihmisellä näitä merkkipaaluja on vähän. Heiltä puuttuvat useimmiten vanhemmuuteen ja isovanhemmuuteen sekä työuran kehitykseen liittyvät tehtävät ja roolit.

Ajassa muuttuvat ikäkäsitykset

Suomessa väestön keskimääräinen eliniän odote on pidentynyt 1900-luvulla yli kolmellakymmenellä ja 2000-luvun aikanakin kolmella vuodella. Tänä aikana ikäkäsitykset ja iän merkitys ihmiselle ovat vaihdelleet yhteiskunnallisesti, kulttuurisesti, sosiaalisesti ja yksilöittäin. Alkuvuodesta valtioneuvoston väestöpoliittinen selvitys linjasi myöhäiskeski-iän ajoittuvan ihmisen elämässä jatkossa vuosien 65 ja 74 välille. Nähtäväksi jää, mikä merkitys tällä linjauksella tulee olemaan. Ainakin tiedämme, että yksilöllisyys korostuu iän myötä. Samassa ikäluokassa ihmiset ovat biologiselta, psykologiselta, sosiaaliselta ja subjektiiviselta iältään hyvin eri-ikäisiä.

Kehitysvammaisista ihmisistä on tullut viime vuosina nopeimmin kasvava ikäihmisten ryhmä. Osalla heistä eliniän odote ei poikkea muusta väestöstä. Kehitysvammaisten ihmisten ikääntymistä ei ole kovin paljon tutkittu, varsinkaan kokemuksellisesta näkökulmasta. Kansainvälisissä tutkimuksissa ikääntymiseen on todettu liittyvän pelkoa ja tiedon puutetta. Toiveina vanhuusvuosille ovat nousseet esimerkiksi meneminen Pariisiin tai naimisiin. Kehitysvammaisilla ihmisillä ikääntymiseen liittyy myös ajatuksia siitä, että heidän elämänsä muuttuisi enemmän samanlaiseksi kuin muiden ihmisten, viimeistään hoivakodissa. Jokaisella ikäihmisellä oma elämänkulkunsa kuljettuna, mutta myös yhteisiä sukupolvikokemuksia jaettavana.

Sirpa Granö
tohtorikoulutettava
Tampereen yliopisto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 7.6.2021