Avainsana-arkisto: koulutus

“Saa tulla, kunhan ei tule meidän tontille”

Näin lapsuudessani Etelä-Suomessa suhtauduttiin ulkomaalaisiin ja varsinkin saksalaisiin kesäturisteihin. Osan röyhkeästä maineestaan he varmasti olivatkin ihan aiheesta ansainneet, mutta olisiko kuitenkin molemmin puolin kysymyksessä ollut myös tietämättömyys toisten tavoista ja ehkä jopa tuntemattoman pelko.

Noista ajoista on ehtinyt kulua tovi. Enää emme aja vierailijaa tontiltamme pois. Olemmeko silti sisäistäneet aikaisemmilta sukupolvilta jotakin, joka edelleen pitää otteessaan?

Itse olen Viipurin kaksinkertaisen evakon lapsi ja tunnen olevani ikään kuin vieras omassa maassani. Eihän se niin saisi olla, eihän? Pohjanmaalla asuu monia sukuja, jotka ovat muuttaneet alueelle sotien aikana, niiden välillä ja jälkeen. Ikään kuin tulleet vieraalle maalle, eivät aina omasta tahdostaan.

Pohjalaiset tunnetaan sisukkaina, peräänantamattomina ja valmiudestaan taistella tärkeiden asioiden puolesta. Asiat saadaan sujumaan suhteellisen nopeasti, jos niin tahdotaan. Haasteet ovat mahdollisuuksia. Voin koko aiemman elämäni Etelä-Suomessa ja nyt Pohjanmaalla puolisen vuotta asuneena omasta kokemuksesta sanoa, että maine vastaa todellisuutta. Pohjalaisille ei tarvinne sanoa, että olkaa ylpeitä tyylistänne.

Kuuntelin muutamia viikkoja sitten Etelä-Pohjanmaan liiton esitystä alueen työllisyystilanteesta. Vaikka maakunnan työllisyysaste on covid-mokoman aikana pysynyt suhteellisen korkeana (78,1 %), uhkiakin on ilmassa. Työikäinen väestö vähenee rajusti samaan aikaan, kun korkean osaamisen työt ovat lisääntymässä. Nuoret (15–24 v) muuttavat opintojen perässä synnyinkunnistaan eivätkä yleensä palaa takaisin.  Mistä yritykset saavat nyt ja tulevaisuudessa osaajia? Tiesitkö muuten, että 1970-luvulla syntyneet ovat Suomen korkeimmin koulutettu ikäluokka?

Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaan työikäisten (24–64 v) määrä vähenee ilman maahanmuuttoa vuoteen 2030 mennessä peräti 300 000 henkilöllä. Tämä tarkoittaa, että koulutusputkesta vähenee työelämään siirtyviä noin 15 000 nuorta joka vuosi. Tarvitsemme lisää syntyvyyttä ja työperäistä maahanmuuttoa.  Syntyvyyden lisäämiseen en tässä ota kantaa kuin sanomalla, että kehottamalla se ei onnistu. 

Kansainvälisen työvoiman houkutteleminen ja integrointi yhteiskuntaamme on Suomelle elinehto. Nykyisin Suomen korkeakouluista valmistuu vuosittain parituhatta ulkomaalaistaustaisista, mikä on kansainvälisesti verrattuna suhteellisen vähän. Valmistuneista noin kolmasosa muuttaa Suomesta pois jo seuraavan viiden vuoden aikana. Voiko asialle tehdä jotakin?

Elinkeinoelämämme tarvitsee maahanmuuttajia: kansainvälisiä opiskelijoita ja jo valmistuneita perheineen. Vaasan yliopisto on opetus- ja kulttuuriministeriön rahoituksella kehittämässä yhdessä alueen muiden korkeakoulujen ja oppilaitosten kanssa toimintaa tällä saralla. Tavoitteenamme on saada aikaiseksi Suomeen veto- ja pitovoimaa: kansainvälisten talenttien houkuttelua, integrointia, koulutusta, työtehtävissä opittua kielitaitoa, kantaväestön keskellä asumista ja yhteisöön kuulumista. Asioita, joita muissa maissa on opittu kantapään kautta.

Olethan mukana yhdessä kanssamme talkoissa. Ei ajeta vieraasti murtaen puhuvaa naapuria pois meirän tontilta.

Marjaana Suutarinen
Vaasan yliopisto, Levón instituutti
Johtaja
Tekniikan tohtori

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 8.3.2020.

Historiatiedottomuus

Nyt moititaan nuoria!

Kummia kuuluu maamme koululaitoksesta. Kansakuntamme toivot tuntevat huonosti viime maailmansodan. Korkeakouluihin tulvii opiskelijoita, jotka eivät oikein tiedä, kuka hyökkäsi minne ja ketkä liittoutuivat keskenään. Omien sotiemme kronologiakin on epäselvä. Päättyikö sota Moskovan rauhaan? Vai Pariisin? Vai ehkä Paasikiven–Kekkosen? Englanti oli sodassa mukana, eikö niin? Varmaankin hyvien puolella – siis meidän. Mutta kuka oli pääministeri? Roosevelt vai Chamberlain? Ei kai sentään Mannerheim?

Ei sentään. Kaiken tämän koulu kyllä opettaa, ja jotkut myös oppivat. Koulu on hyvä opettamaan faktoja, ja vaikka niitä ei opettelisi, yksityiskohdat voi tarkistaa verkosta. Nykyään erittäin helposti. Ulkoa luettu tieto on kuitenkin vain pieni osa syvempää ajallisuuden ymmärrystä, jota nimitetään historiatietoisuudeksi. Sitä nuorilta puuttuu.

Moni on pahasti hukassa, jos pyydetään kertomaan, millaisesta henkisestä asetelmasta sotaan lähdettiin; mitä eri-ikäiset ja maan eri puolilta tulleet suomalaiset ajattelivat venäläisistä ja mitä venäläiset meistä. Mitä oli talvisodan henki? Ja nyt jymy-yllätys: vielä vaikeampaa nuorten on selittää suhdettamme sodanjälkeiseen Neuvostoliittoon.

Kyvyttömyys ymmärtää erikoislaatuista ja monivuosisataista suhdettamme itänaapuriin johtuu siitä, että tällaisia asioita ei opita koulussa. Kyse on harmaasta tiedosta: sellaisista ajattelutavoista ja tulkinnoista, joista tullaan tietoiseksi elämällä osana yhteisöä ja kulttuuria.

Mitä tapahtui historiatietoisuudelle?

Suuret ikäluokat elivät nuoruutensa sodan kokeneiden ihmisten keskellä. 1960- ja 1970-lukujen lapset kohtasivat sotakokemukset isovanhemmissa ja sotaveteraaneissa. Nyt sodan päättymisestä on kolme sukupolvea. Ani harvalla yläasteikäisellä on lähipiirissä yhtään sota-ajan nähnyttä. Verkosta ja elokuvista ei saa samaa ymmärrystä.

Mitä siis tapahtui historiatietoisuudelle? Ei yhtään mitään. Yksikään sukupolvi ei ole kovin syvällisesti ymmärtänyt yli 75 vuotta vanhoja asioita. Kuinka elävä kuva sortokausista oli 1970-luvun peruskoululaisella? Mahtoiko viime sotien rintamamiehillä olla yhteinen tietoisuus 1860-luvun kriiseistä? Se Oolannin sota oli kauhia, mutta Taiping-kapinasta tai kolmoisliiton sodasta oli tuskin kuultu.

Nyt näen sieluni silmin lukijoita tiuskimassa: eihän tällaisia ö-luokan selkkauksia voi verrata II maailmansotaan! Jospa kuitenkin vertaillaan: Taiping-kapinassa kuoli varovaisten arvioiden mukaan 20–30 miljoonaa ihmistä. Kolmoisliiton sota on hyvä kandidaatti maailman verisimmäksi kansantuhoksi. Siinä Paraguayn miespuolinen väestö tapettiin paljon perusteellisemmin kuin juutalaiset holokaustissa.

Nykynuoret eivät ole yhtään historiatiedottomampia kuin isovanhempansa tai sukupolvet ennen heitä. Historiatietoisuus ohentuu kovin heiveröiseksi, kun tapahtumat jäävät yli kolmen sukupolven taa. Hyvä vai huono uutinen? Vai ei uutinen ollenkaan? Ajan hammas on armoton. Asiat unohtuvat ja hautautuvat. Historioitsijalle siinä on jotain hyvääkin. Siksi meitä tarvitaan: jotta emme unohtaisi.

Sulevi Riukulehto
Aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

 

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 1.6.2020.

Kuvat Katja Marttunen

Kuka tunnustaa?

Tunnistaa ja tunnustaa kannattaa aina

Oppimisessa mennään kohti tilannetta, jossa on kannattavaa arvioida nykyistä paljon laajemmin kaikissa oppilaitoksissa annetun opetuksen tunnistamista ja tunnustamista, jotta se voitaisiin lukea hyväksi suoritettaessa erilaisia tutkintoja. Tämä edellyttää koulutuksen järjestäjiltä uudenlaista ajattelua. Riippumatta siitä, missä ja miten osaaminen on syntynyt, ihmisillä pitää halutessaan olla mahdollisuus saada siitä virallinen tunnustus. Ylipäätään jatkuva oppiminen ja jatkuvan oppimisen prosessit koskettavat ja muuttavat koko koulutuskenttää. Se, mitä tämä käytännössä eri koulutusmuodoissa ja eri koulutusasteilla tarkoittaa, on vielä epäselvää.

Tunnustetaanko vapaassa sivistystyössäkin?

Aiemmin hankitun osaamisen tunnustaminen (Ahot) on muuttamassa konkreettisesti myös vapaan sivistystyön – siis kansalaisopistojen, kesäyliopistojen, kansanopistojen, urheiluopistojen ja opintokeskusten – oppimisympäristöjä. Keskeiseksi kysymykseksi vapaan sivistystyön näkökulmasta asettuukin jälleen kerran se, mikä on ammatillisen osaaminen ja yleissivistävyyden välinen suhde aikuisopiskelussa. Aikaisemmin hankitun osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen tulee vaikuttamaan vapaan sivistystyön opintosisältöihin ja opetukseen. Tarvittavan muutoksen menestyksellinen läpivienti edellyttää oman toiminnan sisältöjen läpikäyntiä.

Todistus vai näyttö?

Oppimisen arvioinnissa käytetään erilaisia mittaristoja. Todistukset ovat koulujärjestelmän tapa osoittaa osaamista. Erilaisten näyttöjen osuus, erityisesti ammatillisen osaamisen osoittamisessa, on lisääntynyt. Näitä perinteisiä arviointiin perustuvia tunnustamiskäytäntöjä on käytetty vapaassa sivistystyössä vähemmän kuin koulujärjestelmässä. Ahotointi edellyttää todistuskäytäntöjen pohtimista uudelleen myös vapaassa sivistystyössä. Näytötkin voivat jatkossa olla yhä käytetympi tapa tunnustaa vapaassa sivistystyössä hankittua osaamista. Vapaassa sivistystyössä voi olla paikallaan luoda omia käytäntöjä osaamisen tunnustamiseen. Yksi malli tunnustaa osaaminen voisivat olla vaikkapa erilaiset suoritusmerkit.

Kuka lopulta tunnustaa ja mitä?

Avoimia kysymyksiä on vielä paljon, tässä tärkeimpiä: Missä kaikkialla oppimista vapaassa sivistystyössä todellisuudessa syntyy? Kuka oppilaitoksissa luo arviointikäytännöt? Voimmeko tukeutua jo muualla luotuihin arviointikäytäntöihin? Miten kannattaa arvioida? Miten erityisesti vapaatavoitteisia opintoja voidaan arvioida? Mitä ylipäätään ryhdytään arvioimaan nykyistä enemmän? Kuka arvioi? Miten hoidetaan siirtymä oppimisen arvioinnista sen tunnustamiseen? Keskinen kysymys on, kuka tunnustaa?

Matti Mäki
erikoissuunnittelija
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys

 

Juttu on julkaisut Ilkka-Pohjalaisessa 25.5.2020.

Minä uskon

Minä uskon sivistykseen, sen kaikissa muodoissa. Henkiseen kehitykseen ja avarakatseisuuteen. Asialliseen käyttäytymiseen, toisten ihmisten ja luonnon kunnioittavaan kohteluun. Käytännössä tai opiskellen hankittuun osaamiseen ja tietoon. Ymmärrykseen ja taitoon soveltaa opittua ja koettua. Viisauteen ja harkintaan. Toisten kuuntelemiseen ja rakentaviin keskusteluihin.  Arvostan ihmisiä, jotka edellä lueteltua tavoittelevat.

Minä uskon opiskeluun ja oppimiseen. Suomalaisessa sivistysvaltiossa oppiminen ja tietäminen ovat kaikkien perusoikeuksia. Kirjastojen ovet ovat auki kaikille. Kaikki pääsevät kouluun. Se ei ole aina ollut itsestäänselvyys. Kannattaa lukea esimerkiksi Minna Canthin kirjoituksia. Ja olla kiitollinen hänelle ja muille, jotka ovat kautta vuosikymmenten jaksaneet pitää sivistyksen puolta. Tiesitkö muuten, että Suomessa naiset saivat oikeuden opiskeluun yliopistossa 1901?  Sitä aiemmin oli vallalla mm. vaihe, jolloin yliopistoon haluavien naisten piti hakea senaatilta erivapautta sukupuolensa aiheuttamasta esteestä. Mikähän se oli?

Aina on parempi tietää kuin olla tietämätön

Tietämättömyys lisää pelkoa, epäluuloa ja epäluottamusta. Sivistys antaa välineitä ajatella, kysyä, kyseenalaistaa ja kehittää. Väittää vastaan. Ei kovaan ääneen huutaen, vaan tietoon nojaten. Harva asia on mustavalkoinen. Tiede kehittää tietoa, löytää uutta, oppii ja korjaa aiempia käsityksiä: aurinko ei kierrä maata, lyijyä ei kannata käyttää ihoa vaalentamaan.

Suuressa, harvaan asutussa maassa on aina tärkeää pitää huolta siitä, että kaikilla on tasavertaiset mahdollisuudet oppia ja päästä käsiksi oikeaan tietoon. Sivistys tuottaa luottamusta, ylläpitää vakautta ja ehkäisee syrjäytymistä. Sivistys mahdollistaa uuden luomisen ja jopa ne himoitut innovaatiot, joista joka paikassa puhutaan.

Onneksi usko sivistykseen ja oppimisen tärkeyteen on suomalaisissa tiukassa. Lööppien ja some-kohujen aikana on esimerkiksi huojentavaa kuulla, kuinka Tiedebarometri 2019 -tutkimuksen mukaan suomalaiset pitävät tieteen ja tutkimuksen tasoa hyvänä. Täällä uskotaan tieteen kykyyn tuottaa luotettavia ja paikkansa pitäviä tuloksia.

Epanet-verkosto perustettiin vuosituhannen vaihteessa tuottamaan tutkittua tietoa eteläpohjalaisten ihmisten ja elinkeinoelämän hyödyksi. Uutta tietoa luodaan yhdessä, tasavertaisesti, käytännön ja tutkimuksen vuoropuheluna. Syntyy uusia ideoita, oivalluksia ja kumppanuuksia. Tieto lisää mahdollisuuksia. Emme ole sivussa tiedon valtavirroista, elämme niiden keskellä.

Nina Harjunpää, Epanet-verkoston erikoissuunnittelija, Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 3.2.2020