Avainsana-arkisto: koulutus

Meillä on maailman parhaat opettajat, vielä

Suomi on opettajankoulutuksen ja pedagogiikan kärkimaa. Opettajamme saavat huippukoulutuksen ja kuuluvat itsekin valioihin. Esimerkiksi Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitokseen on vaikeampi päästä kuin lääketieteelliseen tai oikeustieteelliseen tiedekuntaan.

Opettajankoulutukseen hakeutuu lahjakkaita yksilöitä, jotka ovat sielultaan ja sydämeltään kehittäjiä. Opettajiksi opiskelevat antavat kaikkensa, jotta pääsevät työskentelemään lapsiemme ja opiskelijoidemme kanssa. Kehittämään heitä yksilöllisesti niin, että oppijat löytäisivät lahjansa ja ottaisivat ne käyttöönsä omaksi, yhteisön ja yhteiskunnan hyväksi.

Mutta kuinkas sitten käykään: työolosuhteet tuovat esiin karun arjen. Pedagogiikan huippuammattilaisilta on alettu vaatia sosiaalityön, poliisin, ja lopulta vanhempienkin vastuita ja ratkaisutaitoja. Opettajat joutuvat kohtaamaan paitsi yhä kasvavat opiskelijamäärät, myös tehtäviä, joihin heitä ei ole koulutettu.

Opettajista on huutava pula kaikilla kouluasteilla. Miksi? He hakeutuvat muualle töihin jo muutaman vuoden työssäolon jälkeen, sillä he eivät jaksa. Heille asetetut tavoitteet ovat yksinkertaisesti mahdottomia saavuttaa. Lahjakkuuskaan ei siis enää auta. Ruotsin suurimman opettajajärjestön Lärarförbundetin mukaan alaa vaihtaneita tiedetään olevan 30 000–40 000. Mikähän vastaava luku on Suomessa?

Opetushenkilöstön lisääntyvä työtaakka koskee myös yliopistoja ja korkeakouluja. Meillä on opettajia, jotka ovat innostuneita työstään, mutta kuinka pitkään? Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) haluaa panostaa yhä enemmän jatkuvaan oppimiseen (entinen täydennyskoulutus tai elinikäinen oppiminen). Se on viisasta, mutta millä keinoin ja resurssein tämä on ajateltu tapahtuvaksi?

Jatkuva oppiminen on yliopiston neljäs tehtävä. Muita ovat tutkimus, koulutus ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Nyt näyttää siltä, että opettajien ns. kokonaistyöaika ei riitä kaikkiin, sinänsä hienoihin tavoitteisiin. Koulutusta haluttaisiin lisätä työssä ja sen liepeillä oleville, mutta lisäämättä nykyisten opettajien määrää. Ratkaisuksi on ajateltu digitaalisaatiota. Mutta opiskelijat tarvitsevat verkkokursseissa (nonstop- tai monimuotokoulutuksissa) massaluentojen lisäksi myös yksilöllistä ohjausta.

Opettajilta –  lehtoreilta ja professoreilta –  vaaditaan yhä enemmän aikaa yksilölliseen ohjaukseen. Globaalissa kilpailussa juuri yksilöohjaus on se kilpailuetu, jolla yliopistot voivat olla edelläkävijöitä, erottautua ja muuttaa haasteet mahdollisuuksiksi. Onko meillä ymmärretty tämä? Mielestäni ei.

Yliopistoihin hakeutuu ja rekrytoidaan tyypillisesti tieteestä ja tutkimuksesta kiinnostuneita henkilöitä. Tutkijoiden ja opettajien roolit ovat erilaiset. Joskus hyvä tutkija ja opettaja yhdistyvät samassa henkilössä, mutta ei aina. Muistan omasta opiskeluajasta, kuinka jotkut professorit, ehkä tiedostamattaan, pitivät niin huonon ensimmäisen luennon, että seuraaville luennoille ei enää opiskelijoita tullutkaan. Aikaa taisi jäädä tutkimukseen. Tosiasia on, että meillä ei ole yliopistoissa opetuksen urapolkua ilman tutkimusvelvollisuutta. Voisiko olla?  

Voisimmeko ajatella yliopiston opettajan uran ihan omaksi tavoiteltavaksi urapoluksi? Sinun ei tarvitsisi tehdä tutkimustyötä – riittää, että olet kiinnostunut tiedekunnan tutkimusaiheista, seuraat aikaasi ja alasi tutkimuksia ja sanoitat ne oppijoille ymmärrettävään muotoon. Voit toki tehdä jossakin määrin tutkimus- tai kehitystyötä, jos haluat, mutta päätyösi olisi opetus. Voisit keskittyä opetuksen ja oppimisen kehittämiseen.  

Ilman opiskelijoita ei ole koululaitosta, eikä yliopistoja. Esitänkin ministeriölle toiveen: Annetaan maailman parhaille opettajillemme työrauha. Tarvitsemme kipeästi lisää opettajia yliopistoihin ja korkeakouluihin, jotta pääsemme lähivuosina OKM:n asettamiin kotimaisiin ja kansainvälisiin opiskelijamäärien tavoitteisiin niin, että opettajamme eivät uuvu.

Marjaana Suutarinen
Vaasan yliopisto, Levón instituutti
johtaja, tekniikan tohtori

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 8.11.2021.

Tiedolla yhteiseen hyvään

Antiikin filosofit pohtivat paljon onnellisuutta ja hyvää elämää. Kreikan filosofin Aristoteleen mukaan onnellisuus syntyy järjen käytöstä ja teoreettisesta ajattelusta, joka tarvitsee tuekseen ruumiin terveyttä ja yhteiskunnallista turvallisuutta. Onnellisuuden tavoittelu ja tieteellinen tieto ovat mullistavalla tavalla vaikuttaneet ihmisen hyvinvoinnin ja yhteiskuntien kehitykseen. Teoreettinen ajattelu ja tutkiminen voivat olla onnellisuuden itseisarvoja. Mutta ellei tutkimuksen tuloksia tarvita tai viedä käytäntöön, ne eivät vaikuta muuhun maailmaan. Digitaalisessa arkistossa tähtipölyä keräävä huippuartikkeli voi olla akateemisesti tärkeä, mutta se ei välttämättä pölytä ja hedelmöitä millään tavoin käytännön maaperää.

Tieteellinen teoria on parasta käytäntöä, koska todellisuuden tieteellinen kuvaaminen mahdollistaa käytäntöön vaikuttamisen. Sillat teoreettisen ajattelun ja muun maailman yhdistämiseen ovat tutkimukseen perustuva koulutus sekä tutkimus-, kehitys- ja innovaatiohankkeet (TKI). Koulutustason ja osaamisen nostaminen vaikuttavat keskeisesti ihmisten ja yhteiskuntien kykyyn tavoitella hyvää elämää. Tieto voi uudistaa kouluttautuvan ihmisen, joka pystyy yhä paremmin havainnoimaan ympäristöään ja reflektoimaan itseään. Uusimpaan tietoon perustuva ammatillinen ja korkeakoulutus luovat yksilöille osaamista ja kyvykkyyttä tuottaa edistystä ja hyvinvointia käytäntöön. Eri sektoreiden väliset TKI-hankkeet toimivat sillanrakennustyömaina tutkimuksen ja käytännön välillä. TKI-hankkeissa kehitettävät ratkaisut ja tulokset tuottavat parhaimmillaan uusia innovaatioita, tuotteita, yrityksiä ja työpaikkoja. TKI-hankkeet tarjoavat tavoitteellisen alustan yhteiseen luomiseen ja maailman parantamiseen.

Ihmettelystä digitaaliseen kudelmaan

Koulutus ja TKI-hankkeet kumpuavat tieteen historiasta, jossa filosofia ja tiede syntyivät ihmettelystä ja heränneestä uteliaisuudesta ympäröivään todellisuuteen.  Maailman ihmettely ja uteliaisuus synnyttävät uutta tietoa ja lisäävät ihmisen luomiskykyä. Ihmettelyä ja uteliaisuutta kannattaa siis ruokkia kaikin tavoin. Tieto ei lisää tuskaa, vaan parantaa tietämättömyydestä ja tarjoaa ihmiselle tien tulla autenttiseksi itsekseen. Kehittyvä tieto voi vapauttaa ihmisen myös itsekkyydestä ymmärtämään meidän kaikkien olevan yhteydessä toisiimme. Voimme jopa ymmärtää, että edistäessämme yhteistä hyvää edistämme myös omaa onnellisuuttamme.

Juuri nyt digitalisoituva ja globalisoituva maailma kytkee kaikki ihmiset vielä tiiviimmin toisiinsa. On muodostunut aivan uusi digitaalisen ja fyysisen todellisuuden yhdistävä globaali maailma, jossa tehdään töitä, yritetään, opiskellaan, viihdytään ja kulutetaan. Ajan ja paikan hävitessä maapallon toisella puolella syntyvät ongelmat ovat hetkessä myös meidän ongelmiamme, minkä olemme valitettavasti viime aikoina huomanneet. Tieteessä puhutaan ilkeistä ongelmista, jotka tarvitsevat ratketakseen monitieteisyyttä ja laaja-alaista yhteistyötä. Ihmisten, luonnon ja digitaalisuuden muodostama kudelma tuottaa kaikille myös hyvää, kun osaamme sitä vaalia ja ymmärtää. Monimutkaistuva maailma tarvitsee yhä enemmän tietoa ja eettistä osaamista tarjotakseen kantokyvyn ja hyvän elämän kaikille. Perustellut tosiuskomukset ja teoreettinen ajattelu ovat edelleen hyödyllisiä ja myös onnellisuutta synnyttäviä voimia.

Markku Hänninen
Hankeasiantuntija
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 4.10.2021.

Tietotekniikan yliopisto-opintoja Seinäjoella

Ota hyöty irti tietotekniikan FITech-opinnoista ja paikallisesta lähituesta Seinäjoella.

Viimeistään koronaviruspandemia on osoittanut, että opintoja on mahdollista suorittaa ajasta ja paikasta riippumatta. Sen lisäksi, että yliopistot veivät pakon sanelemana kurssit verkkoon, tarjolla on jo pitkään ollut paljon hyviä verkkosisältöjä itseopiskeluun. Verkkokurssien edut ovat moninaiset. Yksi suurimmista eduista on se, että verkko-opiskelu on joustavaa. Sen avulla voidaan tavoittaa entistä laajempi ja monimuotoisempi joukko uuden oppimisesta kiinnostuneita ihmisiä. Koska luentovideot voi katsoa ja tehtävät tehdä milloin ja missä vain, opinnot on helpompi yhdistää esimerkiksi töissä käyvän aikatauluihin. Kotoa käsin opiskelu voi myös madaltaa kynnystä, mikäli liikuntarajoitteet tai vaatimus sosiaalisuuteen hankaloittavat perinteiseen yliopisto-opiskeluun osallistumista. Myös tarve matkustaa vähenee. Se säästää merkittävästi luonnonvaroja ja aikaa sekä vähentää ruuhkia. Lehtoreidenkaan ei enää tarvitse taistella parhaista luentosaleista ja luennointiajoista. Opiskelu on vapaampaa, joustavampaa, avoimempaa, halvempaa, kansainvälisempää ja osin laadukkaampaa – edut ovat suuret.  

Kaikki ei tietenkään ole täysin auvoista. Korona-aika ja etäopiskelu ovat tuoneet uusia haasteita opiskeluun. Tutkimusten mukaan yhä useampi opiskelija kokee olevansa uupunut ja yksinäinen opinnoissaan. Eikä ihme, verkko-opiskelu kun ei kovin hyvin tue yhteisöllisyyden rakentumista. Kontaktiopetuksessa jutusteluhetket opiskelijatovereiden kanssa ja opettajalle nopeasti esitetyt kysymykset antavat varmuutta siitä, että on ymmärtänyt sisällöistä keskeiset asiat oikein. Vertaistuki auttaa puskemaan vaikeista tehtävistä läpi.  Verkkoon kirjoittamisessa on aina kynnyksensä, sillä sinne kirjoitettu on kaikkien nähtävänä – eikä ihmissuhteiden rakentaminen ja ylläpito verkon yli ole ollenkaan helppoa. 

Etäopintojen avuksi paikallista tukea

Meilläkin on omakohtaista kokemusta siitä, ettei etäopintoihini ole aina helppoa sitoutua. Vaikka opintoja suorittaa viime kädessä itseään varten, on silti tärkeää, että joku muukin on niistä kiinnostunut. On hän sitten opiskelijatoveri, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia, tai opettaja, joka on kiinnostunut seuraamaan, miten oppi on mennyt perille. 

Verkko-opiskelu on tullut jäädäkseen. Erilaiset verkko-opiskelun muodot monipuolistuvat ja niiden rinnalle otetaan käyttöön myös erilaisia hybridimalleja. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi syksyllä tarjolle tulevaa mahdollisuutta suorittaa Tampereen yliopiston ohjelmistoalan kursseja Etelä-Pohjanmaalla ja Satakunnassa. Opinnot tarjotaan verkossa FITech-verkoston kautta, mutta lisäksi järjestetään oppimisen tueksi Seinäjoen ja Porin yliopistokeskusten kampuksilla paikallisten alan asiantuntijoiden ohjaamat harjoitusryhmät. Verkkokurssit mahdollistavat joustavan ja työelämään sopivan tavan opiskella. Harjoitusryhmässä saa tukea opintoihin ja opiskelijat voivat verkostoitua keskenään. Oppiminen on yhteisöllisempää kuin yksin puurtaen.  

Tampereen yliopiston on tarkoitus laajentaa ohjelmistoalan opetuksen tarjontaa Seinäjolla edelleen lukuvuonna 2022–23. Nyt tarjolle tulevat jaksot voi sisällyttää myöhempiin tietotekniikan tai tietojenkäsittelyn tutkintoihin. Vinkkinä voimme myös kertoa, että ohjelmistoala kasvaa tällä hetkellä ennätysvauhtia ja samalla tarvitaan valtava määrä uusia osaajia. Tervetuloa opiskelemaan!

Asiantuntija Mari Kekola ja tutkijatohtori Jussi Rasku jussi.rasku (a) tuni.fi

Seinäjoen yliopistokeskus

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 25.8.2021.

Artikkelikuva: Chris Nagahama, Unsplash

Entä unelmat?

Jo pieniltä lapsilta kysytään: ”Mikä susta tulee isona?” Silloin monikaan ei vielä osaa vastata. Aikuisena saattaa jo tietää vastauksen, mutta onko silloin unelmille tai toiveille enää sijaa? Työllistymisen edistämisessä korostetaan tarpeen ja tarjonnan huomioimista. Ihmisiä esimerkiksi koulutetaan aloille, joilla on työvoimapulaa. Ajatus on hyvä, mutta yksilö ja hänen tarpeensa saattavat helposti jäädä suurien tavoitteiden jalkoihin. Kaikki eivät halua, tai edes välttämättä pysty työskentelemään tietyllä alalla. Saattaa olla terveydellisiä esteitä, sekä fyysisiä ja henkisiä haasteita.

Teknologia muuttaa työelämää jatkuvasti. Jotkin työtehtävät loppuvat ja kokonaan uusia syntyy. Alueellisesti on tiettyjä vetovoimaisia aloja, mutta nekin muuttuvat. Kuntakokeilun koulutusvalmentajan tarjoama jatkuvan oppimisen ohjaus kannustaa asiakasta eri elämänvaiheissa omien kykyjen, osaamisen ja kiinnostuksen kohteiden tunnistamiseen, sekä auttaa pysymään selvillä työelämän kysynnän ja tarjonnan muutoksista.  Koulutusvalmentaja tukee asiakasta päätöksenteossa ja auttaa hallitsemaan elämän- ja koulutuspolun eri valintoja. Päätavoitteena on tietenkin työllistyminen, mutta ennen sitä on mahdollista kulkea yhdessä ne askeleet, jotka tarvitaan oman koulutustason ja osaamisprofiilin nostamiseen.

Työttömyys, lomautus tai sairastuminen ovat tilanteita, jolloin voi tuntea yksinäisyyttä. Yksin jäädessä ongelmat helposti kasaantuvat. Omissa ajatuksissa esteet kasvavat suuremmiksi kuin mitä ne ehkä todellisuudessa olisivatkaan. Koulutusvalmennuksessa tärkeintä onkin aito kohtaaminen.  Uskon vahvasti, että aina kun ihmiset ovat aidosti läsnä toisilleen, mieleen jää ajatuksia, joita ei edes siinä hetkessä välttämättä tiedosta tai ymmärrä. Ajatusten jäsentäminen yhdessä toisen kanssa, oman ajan ja tilan saaminen, hyväksytyksi tuleminen ja halu auttaa ja ymmärtää toista vievät eteenpäin. Valmiita koulutusratkaisuja ei tietenkään voi luvata kenellekään, eihän sellaisia ole. Jokaisen täytyy tehdä valintansa itse, vain silloin saadaan kestäviä tuloksia.

Vuosien työ opettajana ja ohjaajana muun muassa koulusosiaalityön, erityisopetuksen ja erityisnuorisotyön parissa on opettanut minulle, että ohjaukseni on aina toiselle osapuolelle tarjoutuva mahdollisuus, ei pakko. Tarttuuko valmennettava esittelemiini mahdollisuuksiin, on hänen oma päätöksensä. Aina hänellä ei ole resursseja ratkaista asiaa juuri nyt. Kyse ei ole vain halusta. Työttömyys, oma ja läheisten jaksaminen, perheen hyvinvointi ja oma terveys ovat seikkoja, jotka haastavat ihmisiä ottamaan askeleitaan kohti unelmiaan, tavoitteitaan ja kouluttautumista. Korona on tuonut omat mausteensa arkeemme, kun esimerkiksi sosiaalinen kanssakäyminen on vähentynyt. Kuitenkin antamalla mahdollisuuden muutokselle, toivottamaltakin tuntuvasta tilanteesta voidaan löytää yhdessä valon pilkahduksia.

Jokaisella, joka jää työttömäksi tai haluaa vaihtaa alaa, pitäisi olla mahdollisuus saada ajatuksilleen tukea ja ammatillista neuvontaa löytääkseen omat polut, joita pitkin lähteä kulkemaan. Onneksi jatkuvan oppimisen hankkeen avulla se on mahdollista. Ihmisiltä tulisikin toistuvasti elämän eri vaiheissa jaksaa kysyä: ”Mikä susta vielä tulee isona?” Minulle koulutusvalmentajana tärkeintä on innostaa asiakastani aidosti pohtimaan omia vaihtoehtojaan ja tekemään töitä saavuttaakseen unelmansa.

Teija Pitkäkangas
koulutusvalmentaja
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys

Jatkuvan oppimisen ja osaamisen kehittäminen koulutuspoluttamisella Seinäjoen kaupungin ja Ilmajoen työllisyyden kuntakokeilussa

Facebook: www.facebook.com/Koulutusvalmennus

Instagram: @koulutusvalmennus

Katso myös Jatkuvan oppimisen viisikko

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 6.7.2021.

“Saa tulla, kunhan ei tule meidän tontille”

Näin lapsuudessani Etelä-Suomessa suhtauduttiin ulkomaalaisiin ja varsinkin saksalaisiin kesäturisteihin. Osan röyhkeästä maineestaan he varmasti olivatkin ihan aiheesta ansainneet, mutta olisiko kuitenkin molemmin puolin kysymyksessä ollut myös tietämättömyys toisten tavoista ja ehkä jopa tuntemattoman pelko.

Noista ajoista on ehtinyt kulua tovi. Enää emme aja vierailijaa tontiltamme pois. Olemmeko silti sisäistäneet aikaisemmilta sukupolvilta jotakin, joka edelleen pitää otteessaan?

Itse olen Viipurin kaksinkertaisen evakon lapsi ja tunnen olevani ikään kuin vieras omassa maassani. Eihän se niin saisi olla, eihän? Pohjanmaalla asuu monia sukuja, jotka ovat muuttaneet alueelle sotien aikana, niiden välillä ja jälkeen. Ikään kuin tulleet vieraalle maalle, eivät aina omasta tahdostaan.

Pohjalaiset tunnetaan sisukkaina, peräänantamattomina ja valmiudestaan taistella tärkeiden asioiden puolesta. Asiat saadaan sujumaan suhteellisen nopeasti, jos niin tahdotaan. Haasteet ovat mahdollisuuksia. Voin koko aiemman elämäni Etelä-Suomessa ja nyt Pohjanmaalla puolisen vuotta asuneena omasta kokemuksesta sanoa, että maine vastaa todellisuutta. Pohjalaisille ei tarvinne sanoa, että olkaa ylpeitä tyylistänne.

Kuuntelin muutamia viikkoja sitten Etelä-Pohjanmaan liiton esitystä alueen työllisyystilanteesta. Vaikka maakunnan työllisyysaste on covid-mokoman aikana pysynyt suhteellisen korkeana (78,1 %), uhkiakin on ilmassa. Työikäinen väestö vähenee rajusti samaan aikaan, kun korkean osaamisen työt ovat lisääntymässä. Nuoret (15–24 v) muuttavat opintojen perässä synnyinkunnistaan eivätkä yleensä palaa takaisin.  Mistä yritykset saavat nyt ja tulevaisuudessa osaajia? Tiesitkö muuten, että 1970-luvulla syntyneet ovat Suomen korkeimmin koulutettu ikäluokka?

Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaan työikäisten (24–64 v) määrä vähenee ilman maahanmuuttoa vuoteen 2030 mennessä peräti 300 000 henkilöllä. Tämä tarkoittaa, että koulutusputkesta vähenee työelämään siirtyviä noin 15 000 nuorta joka vuosi. Tarvitsemme lisää syntyvyyttä ja työperäistä maahanmuuttoa.  Syntyvyyden lisäämiseen en tässä ota kantaa kuin sanomalla, että kehottamalla se ei onnistu. 

Kansainvälisen työvoiman houkutteleminen ja integrointi yhteiskuntaamme on Suomelle elinehto. Nykyisin Suomen korkeakouluista valmistuu vuosittain parituhatta ulkomaalaistaustaisista, mikä on kansainvälisesti verrattuna suhteellisen vähän. Valmistuneista noin kolmasosa muuttaa Suomesta pois jo seuraavan viiden vuoden aikana. Voiko asialle tehdä jotakin?

Elinkeinoelämämme tarvitsee maahanmuuttajia: kansainvälisiä opiskelijoita ja jo valmistuneita perheineen. Vaasan yliopisto on opetus- ja kulttuuriministeriön rahoituksella kehittämässä yhdessä alueen muiden korkeakoulujen ja oppilaitosten kanssa toimintaa tällä saralla. Tavoitteenamme on saada aikaiseksi Suomeen veto- ja pitovoimaa: kansainvälisten talenttien houkuttelua, integrointia, koulutusta, työtehtävissä opittua kielitaitoa, kantaväestön keskellä asumista ja yhteisöön kuulumista. Asioita, joita muissa maissa on opittu kantapään kautta.

Olethan mukana yhdessä kanssamme talkoissa. Ei ajeta vieraasti murtaen puhuvaa naapuria pois meirän tontilta.

Marjaana Suutarinen
Vaasan yliopisto, Levón instituutti
Johtaja
Tekniikan tohtori

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 8.3.2020.

Historiatiedottomuus

Nyt moititaan nuoria!

Kummia kuuluu maamme koululaitoksesta. Kansakuntamme toivot tuntevat huonosti viime maailmansodan. Korkeakouluihin tulvii opiskelijoita, jotka eivät oikein tiedä, kuka hyökkäsi minne ja ketkä liittoutuivat keskenään. Omien sotiemme kronologiakin on epäselvä. Päättyikö sota Moskovan rauhaan? Vai Pariisin? Vai ehkä Paasikiven–Kekkosen? Englanti oli sodassa mukana, eikö niin? Varmaankin hyvien puolella – siis meidän. Mutta kuka oli pääministeri? Roosevelt vai Chamberlain? Ei kai sentään Mannerheim?

Ei sentään. Kaiken tämän koulu kyllä opettaa, ja jotkut myös oppivat. Koulu on hyvä opettamaan faktoja, ja vaikka niitä ei opettelisi, yksityiskohdat voi tarkistaa verkosta. Nykyään erittäin helposti. Ulkoa luettu tieto on kuitenkin vain pieni osa syvempää ajallisuuden ymmärrystä, jota nimitetään historiatietoisuudeksi. Sitä nuorilta puuttuu.

Moni on pahasti hukassa, jos pyydetään kertomaan, millaisesta henkisestä asetelmasta sotaan lähdettiin; mitä eri-ikäiset ja maan eri puolilta tulleet suomalaiset ajattelivat venäläisistä ja mitä venäläiset meistä. Mitä oli talvisodan henki? Ja nyt jymy-yllätys: vielä vaikeampaa nuorten on selittää suhdettamme sodanjälkeiseen Neuvostoliittoon.

Kyvyttömyys ymmärtää erikoislaatuista ja monivuosisataista suhdettamme itänaapuriin johtuu siitä, että tällaisia asioita ei opita koulussa. Kyse on harmaasta tiedosta: sellaisista ajattelutavoista ja tulkinnoista, joista tullaan tietoiseksi elämällä osana yhteisöä ja kulttuuria.

Mitä tapahtui historiatietoisuudelle?

Suuret ikäluokat elivät nuoruutensa sodan kokeneiden ihmisten keskellä. 1960- ja 1970-lukujen lapset kohtasivat sotakokemukset isovanhemmissa ja sotaveteraaneissa. Nyt sodan päättymisestä on kolme sukupolvea. Ani harvalla yläasteikäisellä on lähipiirissä yhtään sota-ajan nähnyttä. Verkosta ja elokuvista ei saa samaa ymmärrystä.

Mitä siis tapahtui historiatietoisuudelle? Ei yhtään mitään. Yksikään sukupolvi ei ole kovin syvällisesti ymmärtänyt yli 75 vuotta vanhoja asioita. Kuinka elävä kuva sortokausista oli 1970-luvun peruskoululaisella? Mahtoiko viime sotien rintamamiehillä olla yhteinen tietoisuus 1860-luvun kriiseistä? Se Oolannin sota oli kauhia, mutta Taiping-kapinasta tai kolmoisliiton sodasta oli tuskin kuultu.

Nyt näen sieluni silmin lukijoita tiuskimassa: eihän tällaisia ö-luokan selkkauksia voi verrata II maailmansotaan! Jospa kuitenkin vertaillaan: Taiping-kapinassa kuoli varovaisten arvioiden mukaan 20–30 miljoonaa ihmistä. Kolmoisliiton sota on hyvä kandidaatti maailman verisimmäksi kansantuhoksi. Siinä Paraguayn miespuolinen väestö tapettiin paljon perusteellisemmin kuin juutalaiset holokaustissa.

Nykynuoret eivät ole yhtään historiatiedottomampia kuin isovanhempansa tai sukupolvet ennen heitä. Historiatietoisuus ohentuu kovin heiveröiseksi, kun tapahtumat jäävät yli kolmen sukupolven taa. Hyvä vai huono uutinen? Vai ei uutinen ollenkaan? Ajan hammas on armoton. Asiat unohtuvat ja hautautuvat. Historioitsijalle siinä on jotain hyvääkin. Siksi meitä tarvitaan: jotta emme unohtaisi.

Sulevi Riukulehto
Aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

 

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 1.6.2020.

Kuvat Katja Marttunen

Kuka tunnustaa?

Tunnistaa ja tunnustaa kannattaa aina

Oppimisessa mennään kohti tilannetta, jossa on kannattavaa arvioida nykyistä paljon laajemmin kaikissa oppilaitoksissa annetun opetuksen tunnistamista ja tunnustamista, jotta se voitaisiin lukea hyväksi suoritettaessa erilaisia tutkintoja. Tämä edellyttää koulutuksen järjestäjiltä uudenlaista ajattelua. Riippumatta siitä, missä ja miten osaaminen on syntynyt, ihmisillä pitää halutessaan olla mahdollisuus saada siitä virallinen tunnustus. Ylipäätään jatkuva oppiminen ja jatkuvan oppimisen prosessit koskettavat ja muuttavat koko koulutuskenttää. Se, mitä tämä käytännössä eri koulutusmuodoissa ja eri koulutusasteilla tarkoittaa, on vielä epäselvää.

Tunnustetaanko vapaassa sivistystyössäkin?

Aiemmin hankitun osaamisen tunnustaminen (Ahot) on muuttamassa konkreettisesti myös vapaan sivistystyön – siis kansalaisopistojen, kesäyliopistojen, kansanopistojen, urheiluopistojen ja opintokeskusten – oppimisympäristöjä. Keskeiseksi kysymykseksi vapaan sivistystyön näkökulmasta asettuukin jälleen kerran se, mikä on ammatillisen osaaminen ja yleissivistävyyden välinen suhde aikuisopiskelussa. Aikaisemmin hankitun osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen tulee vaikuttamaan vapaan sivistystyön opintosisältöihin ja opetukseen. Tarvittavan muutoksen menestyksellinen läpivienti edellyttää oman toiminnan sisältöjen läpikäyntiä.

Todistus vai näyttö?

Oppimisen arvioinnissa käytetään erilaisia mittaristoja. Todistukset ovat koulujärjestelmän tapa osoittaa osaamista. Erilaisten näyttöjen osuus, erityisesti ammatillisen osaamisen osoittamisessa, on lisääntynyt. Näitä perinteisiä arviointiin perustuvia tunnustamiskäytäntöjä on käytetty vapaassa sivistystyössä vähemmän kuin koulujärjestelmässä. Ahotointi edellyttää todistuskäytäntöjen pohtimista uudelleen myös vapaassa sivistystyössä. Näytötkin voivat jatkossa olla yhä käytetympi tapa tunnustaa vapaassa sivistystyössä hankittua osaamista. Vapaassa sivistystyössä voi olla paikallaan luoda omia käytäntöjä osaamisen tunnustamiseen. Yksi malli tunnustaa osaaminen voisivat olla vaikkapa erilaiset suoritusmerkit.

Kuka lopulta tunnustaa ja mitä?

Avoimia kysymyksiä on vielä paljon, tässä tärkeimpiä: Missä kaikkialla oppimista vapaassa sivistystyössä todellisuudessa syntyy? Kuka oppilaitoksissa luo arviointikäytännöt? Voimmeko tukeutua jo muualla luotuihin arviointikäytäntöihin? Miten kannattaa arvioida? Miten erityisesti vapaatavoitteisia opintoja voidaan arvioida? Mitä ylipäätään ryhdytään arvioimaan nykyistä enemmän? Kuka arvioi? Miten hoidetaan siirtymä oppimisen arvioinnista sen tunnustamiseen? Keskinen kysymys on, kuka tunnustaa?

Matti Mäki
erikoissuunnittelija
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys

 

Juttu on julkaisut Ilkka-Pohjalaisessa 25.5.2020.

Minä uskon

Minä uskon sivistykseen, sen kaikissa muodoissa. Henkiseen kehitykseen ja avarakatseisuuteen. Asialliseen käyttäytymiseen, toisten ihmisten ja luonnon kunnioittavaan kohteluun. Käytännössä tai opiskellen hankittuun osaamiseen ja tietoon. Ymmärrykseen ja taitoon soveltaa opittua ja koettua. Viisauteen ja harkintaan. Toisten kuuntelemiseen ja rakentaviin keskusteluihin.  Arvostan ihmisiä, jotka edellä lueteltua tavoittelevat.

Minä uskon opiskeluun ja oppimiseen. Suomalaisessa sivistysvaltiossa oppiminen ja tietäminen ovat kaikkien perusoikeuksia. Kirjastojen ovet ovat auki kaikille. Kaikki pääsevät kouluun. Se ei ole aina ollut itsestäänselvyys. Kannattaa lukea esimerkiksi Minna Canthin kirjoituksia. Ja olla kiitollinen hänelle ja muille, jotka ovat kautta vuosikymmenten jaksaneet pitää sivistyksen puolta. Tiesitkö muuten, että Suomessa naiset saivat oikeuden opiskeluun yliopistossa 1901?  Sitä aiemmin oli vallalla mm. vaihe, jolloin yliopistoon haluavien naisten piti hakea senaatilta erivapautta sukupuolensa aiheuttamasta esteestä. Mikähän se oli?

Aina on parempi tietää kuin olla tietämätön

Tietämättömyys lisää pelkoa, epäluuloa ja epäluottamusta. Sivistys antaa välineitä ajatella, kysyä, kyseenalaistaa ja kehittää. Väittää vastaan. Ei kovaan ääneen huutaen, vaan tietoon nojaten. Harva asia on mustavalkoinen. Tiede kehittää tietoa, löytää uutta, oppii ja korjaa aiempia käsityksiä: aurinko ei kierrä maata, lyijyä ei kannata käyttää ihoa vaalentamaan.

Suuressa, harvaan asutussa maassa on aina tärkeää pitää huolta siitä, että kaikilla on tasavertaiset mahdollisuudet oppia ja päästä käsiksi oikeaan tietoon. Sivistys tuottaa luottamusta, ylläpitää vakautta ja ehkäisee syrjäytymistä. Sivistys mahdollistaa uuden luomisen ja jopa ne himoitut innovaatiot, joista joka paikassa puhutaan.

Onneksi usko sivistykseen ja oppimisen tärkeyteen on suomalaisissa tiukassa. Lööppien ja some-kohujen aikana on esimerkiksi huojentavaa kuulla, kuinka Tiedebarometri 2019 -tutkimuksen mukaan suomalaiset pitävät tieteen ja tutkimuksen tasoa hyvänä. Täällä uskotaan tieteen kykyyn tuottaa luotettavia ja paikkansa pitäviä tuloksia.

Epanet-verkosto perustettiin vuosituhannen vaihteessa tuottamaan tutkittua tietoa eteläpohjalaisten ihmisten ja elinkeinoelämän hyödyksi. Uutta tietoa luodaan yhdessä, tasavertaisesti, käytännön ja tutkimuksen vuoropuheluna. Syntyy uusia ideoita, oivalluksia ja kumppanuuksia. Tieto lisää mahdollisuuksia. Emme ole sivussa tiedon valtavirroista, elämme niiden keskellä.

Nina Harjunpää, Epanet-verkoston erikoissuunnittelija, Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 3.2.2020