Avainsana-arkisto: Seinäjoen yliopistokeskus

Missä ja kuinka syöt välipalasi?

Maisema on tuttu juttu, mutta mitä ovat ruokamaisemat (foodscape) tai välipalamaisemat (snakscape)? Niitä avataan Henna Syrjälän, Harri Luomalan ja Minna Aution artikkelissa Fluidity of places in everyday food consumption: Introducing snackscapes.

Ruokamaisema voidaan määritellä lyhyesti alati muuttuvaksi  sosiaaliseksi tilanteeksi, joka yhdistää ruuan paikkaan, ihmisiin, merkityksiin ja materiaalisiin prosesseihin. Siis siihen, kuinka, mitä, missä, kenen kanssa ja missä tunnelmissa syömme.  Tässä tutkimuksessa ei keskitytty yksittäiseen paikkaan, vaan tutkittiin  välipalojen syömistä osana arkielämän käytäntöjä  ja  rutiineja. Tutkijat esittelevät  artikkelissaan snackscapen  käsitteen ja kuvailevat yksityiskohtaisesti , mitä kaikkea se pitää sisällään.

Viisi tyyppiä

Artikkelissa jaetaan välipalahetket viiteen eri tyyppiin.  Välipaloja syödään kesken arjen rutiinien (esimerkiksi työn keskellä), näytön ääressä (vaikkapa pelatessa), liikkeessä (kun syön banaanin ajaessani autoa), ennen tai jälkeen liikuntasuorituksen tai  osana irrottautumista arjesta  (esim. sipsipussi elokuvissa tai perjantaipulla). Näissä hetkissä kietoutuvat eri paikat, ihmiset, merkitykset, ruokatuotteet ja samanaikaiset muut puuhat yhteen ainutlaatuisiksi kokonaisvaltaisiksi kokemuksiksi.

Kiire!

Välipalalla vastataan monesti kiireeseen: syödään äkkiä jotakin ja jatketaan sitä, mikä kulloinkin kesken oli. Terveellisten vaihtoehtojen valmistaminen vain vaatii usein enemmän aikaa ja räätälöintiä kuin epäterveellisemmän vaihtoehdon nappaaminen. Kuitenkin tutkimuksen mukaan terveellisyyttä mietitään kaikissa muissa paitsi arjesta irrottautumisen välipalahetkissä.  Silloin keskitytään herkutteluun ja usein myös sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden kanssa. Terveellisyys nousee eniten esille liikuntaan liittyvissä välipalavalinnoissa.

 

Henna Syrjälä, Harri Luomala, Minna Autio. Fluidity of places in everyday food consumption: Introducing snackscapes.  International Journal of Consumer Studies 2017; 41: 761–768. http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/ijcs.12389/full

Lisätietoja tutkimuksesta voi kysyä Harri Luomalalta harri.luomala@uva.fi

 

– Nina Harjunpää –

Koekaniinina geenitutkimuksessa

Yliopistokeskuksen terhakat joukot etsivät aina välillä tutkimuksiinsa vapaaehtoisia koekaniineja, joita metsästetään rauhanomaisin välinein myös tästä lähipiiristä. Olen ehtinyt olla mm. keski-ikäisen naisen prototyyppinä virtuaalimaailmassa ja lounastajana muuttuvassa ruokailuympäristössä. Keväällä ilmoittauduin noin 300 muun eteläpohjalaisen uskalikon joukkoon geenitutkimukseen. Siinä tutkitaan, lisääkö tieto geeniperimästä motivoitumista terveyttä edistäviin elämäntapoihin. Uskallusta tämä koe-eläinkokemus vaatii aikaisempia osallistumisiani enemmän siksi, että nyt otetaan mm. verinäytteitä, mittaillaan ympärysmittoja ja  – hui kauhistus – rasvaprosentteja!

Geeniperimäänsä ja tautimahdollisuuksiansa voi aika näppärästi arvuutella tutustumalla vanhempiensa reseptivalikoimiin tai ihan vain katsomalla peiliin. Ainakin minun kuvani kirkuu kolesterolia ja diabetesta.  Silti mahdollinen tieto korkeaan kolesteroliin ja Alzheimerin tautiin altistavasta geenistä saattaa kolahtaa. Siksi kaikkien tutkimukseen osallistujien täytyi aluksi osallistua geeniperimää käsittelevälle luennolle. Sen jälkeen annettiin vielä miettimisaikaa ennen lopullista päätöstä lähteä mukaan tutkimukseen. Osa saa tietää geeninsä tutkimuksen alussa ja osa lopussa. Sekin vaihtoehto on annettu että tietoa ei tarvitse ottaa vastaan ollenkaan.

Yksi keväinen lauantai kului Y-talon laboratoriossa. Siellä valutettiin verta putkiloihin kolmeen eri kertaan.  Kaikkiaan putkiloita taidettiin täyttää yli kymmenen. Välillä haastateltiin ja mittailtiin. Aamupäivä vierähti yllättävän nopeasti, sillä tekemistä ja hyvää seuraa riitti. Koko joukko on jaettu useammalle päivälle. Minun kanssani saman lauantain oli valinnut noin 60 muuta. Ei voinut kuin ihailla järjestelyjen sujuvuutta. Tutkijoiden on muistettava suunnitella ja hoitaa monta yksityiskohtaa, jotka huomaa vain silloin, jos ne menevät pieleen.

Tutkimus jatkuu puolitoista vuotta. Verta valutetaan putkiloihin vielä ainakin kahdesti. Lisäksi tarjolla on muitakin aktiviteetteja. Pari päivää sitten sähköpostiin ilmestyi pyyntö täyttää ruoka- ja liikuntapäiväkirjoja. Menossa taitaa olla elämäni terveellisin viikko, heh heh. Eilisellä markettikäynnillä pullahyllyn kutsu kuului huomattavasti laimeampana kuin yleensä.

Tutkimuksesta löytyy juttu nettisivuiltamme.

P.S. Kehtaisko kuvan annoksesta kertoa ruokapäiväkirjassa?

– Nina Harjunpää –

Sata kesää tuhat työtä

Suomen demokraattisen tasavallan yhteiskuntajärjestelmä perustuu luottamukseen ja vakauteen: aurinko nousee aamulla (paitsi kaamosaikana), iltauutiset luetaan kello 20.30, äänioikeus on yleinen ja yhtäläinen (jopa naisille), poliisi suojelee kansalaisia, oppivelvollisuus takaa lukutaidon, lain edessä kaikki ovat tasavertaisia, verot maksetaan ajallaan ja torstaisin syödään hernekeittoa.

Toisinkin voisi olla.

Minua ravistellut nuoren tasavallan alkuvuosille ajoittuva kuvaus luottamuksen puutteesta on Antti Tuurin romaani Ikitie. Siinä kirjan päähenkilö, Jussi Ketola, muilutetaan Etelä-Pohjanmaalta Karjalan autonomiseen tasavaltaan 1930-luvulla. Kirja on kertomus täydellisestä ja koko yhteiskunnan läpäisevästä epäreiluudesta. Teki mitä teki, aina saa Ketola turpiinsa. Mihinkään tai keneenkään ei voi luottaa. Muiluttajia ja heidän tukijoitaan ovat kirjassa ne, joihin me nykysuomalaiset olemme tottuneet luottamaan: opettajia, lääkäreitä, apteekkareja, nimismiehiä, pappeja.

Vapaa tutkimus on yksi tapa ylläpitää yhteiskunnan avoimuutta ja sitä kautta luottamusta.  On ihan kiva tietää, että joku on varmistanut vaikkapa lääkkeiden tai sähkövehkeiden turvallisuuden. Meillä uskalletaan tutkia jopa vallankäyttöä ja -käyttäjiä. On kyse sitten ulko-, talous-, sisä- tai mistävainpolitiikasta, niiden tutkimus lisää päätöksenteon läpinäkyvyyttä ja kansalaisten oikeusturvaa.

Historiankin tosiasiat tutkitaan ja tunnustetaan. Suomi ei noussut puhtoisena ja valmiina demokratiana Suomenlahden aalloista. Matkan varrella on touhattu sitä sun tätä. On harhailtu, haparoitu ja päästy taas hyvälle reitille. Hetkittäin on taidettu seilata lähinnä tuurilla. Mutta koko matkan ajan ovat viisaat naiset ja miehet yrittäneet tahoillaan hoitaa leiviskänsä kunnolla. Siitä kiitollisina me voimme nyt kohta satavuotiaassa Suomessa luottaa siihen, ettei muilutusta sallita, aurinko nousee ja torstaisin syödään hernekeittoa – myös kasvisversiona.

 

– Nina Harjunpää –

 

Tämä pakina ja paljon juttuja Epanet-verkostosta löytyy Seinäjoen yliopistokeskuksen tiedotuslehdestä 2/2016. Lehden pdf-versio aukeaa tästä linkistä. Jos  Flash-muoto kiehtoo enemmän, se aukeaa tästä.

Riittääkö kahvi?

Täällä kehitetään kestäviä ruokaratkaisuja

Professori esittelee tutkimushankettaan, jolle on hiljattain tullut Tekesistä rahoituspäätös. Muidenkin uusia hankkeita on alkamassa puolenkymmentä. Seuraavaksi halukkaat kertovat valmisteilla olevista suunnitelmistaan, joihin saavat saman tien muutaman vinkin. Keskustelu on vilkasta, tunnelma rento. Lopuksi siirrytään tiedotuksiin: mitä tapahtumia on tulossa, onko tiedossa mielenkiintoisia hakuja tai hyviä kansainvälisiä seminaareja?

Menossa on Kerru-ryhmän kokous. Kerru on yksi Seinäjoen yliopistokeskuksen ja Seinäjoen ammattikorkeakoulun neljästä yhteisestä painoalaryhmästä, jotka ovat:
·    Agrobiotalous ja kestävät ruokaratkaisut – Kerru,
·    Älykkäät ja energiatehokkaat järjestelmät,
·    Hyvinvointi ja luovuus sekä
·    Yrittäjyys ja kasvu.

Tutkimuksen ja kehittämisen maailmassa harva asia etenee ilman yhteistyötä. Viimeistään rahoittajat edellyttävät useamman toteuttajan hankkeita ja verkostoitumista. Siihen tarvitaan yhteydenottoja, aikaa, avoimuutta, resursseja ja sitoutumista. Siksi painoalojen työ päätettiin organisoida. Ryhmien tavoitteena on oman alan tutkimuksen ja kehittämisen edistäminen, tiedonvaihto sekä yhteisten hankkeiden ideointi ja valmistelu.

Painoalaryhmien koot, kokoontumistiheydet ja työtavat vaihtelevat. Kerrun kokouksissa käy korkeakoulutoimijoiden lisäksi ihmisiä mm. Foodwest Oy:stä, Luonnonvarakeskuksesta ja Into Seinäjoki Oy:stä. Postituslistalla on kuutisenkymmentä nimeä. Tapaamisia on parin kuukauden välein, kävijöitä keskimäärin parikymmentä. Väliaikoina tiedotusta hoidetaan sähköpostilla. Puheenjohtajina kokouksissa vuorottelevat professori Anu Hopia Turun yliopistosta ja yksikön johtaja Antti Pasila Seinäjoen ammattikorkeakoulusta. Muistioita naputtelee erikoissuunnittelija Nina Harjunpää Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistyksestä.

Kokous on päättynyt, väki hajaantuu. Vai hajaantuuko sittenkään? Tuore tutkijahotellilainen käy esittäytymässä professorille, jota ei ole aiemmin tavannut. Huoneen toiseen päähän kerääntyvän joukkion jatkoistunnon syynä taas on yhteisen tutkimuksen seuraavien etappien valmistelu. Keittokomeron edessäkin käy vielä kuhina: ”Jäikö sitä kahvia?”

 

– Nina Harjunpää –

Filosofisia kysymyksiä

On kysymyksiä, jotka ovat askarruttaneet ihmismieliä kautta vuosisatojen. Muinoin näitä filosofisia solmuja ratkottiin lähinnä poikaporukoissa oliivipuun alla tai kylmänkosteissa katedraaleissa. Nyttemmin samat jorinat voidaan hoitaa kätevästi sosiaalisessa mediassa omalta kotisohvalta, ilman vaaraa saada paiseruttoa tai reumatismia. Seuraavaksi paneudumme kolmen perustavaa laatua olevan filosofisen kysymyksen moderniin ilmiasuun.

1. Kuuluuko puun kaatumisesta syvässä metsässä ääni, jos kukaan ei ole kuulemassa? Ongelman nykyversio on seuraava: Olenko olemassa, jos en ole Facebookissa? Voin tietysti tarkistuttaa olemassaoloni pyytämällä jotakuta koskettamaan minua ja kertomaan, harooko hän pelkkää ilmaa. Mutta entä jos koskettajakaan ei ole facessa! Voiko olematon tuntea toisen olemattoman olemassaolon? Tässä on pakko turvautua Facebookissa olevaan testaajaan. Mutta voiko hänkään todistaa mitään, voiko oleva tuntea olemattoman? Kysymys jää yhä vaille vastausta.

2. Entä logiikan käyttö argumentoinnissa. Riittävä ja välttämätön ehto kuvataan perinteisesti näin: ”Jos A niin B”. Tällöin A on riittävä ehto B:lle. Siis aina kun A tapahtuu, tapahtuu myös B. Mutta B on välttämätön ehto A:lle, eli jos B ei tapahdu, niin ei myöskään A tapahdu.  Hah, ihan turhaa ja monimutkaista asioiden teoretisointia. Tuhat raatokärpästä ei voi olla väärässä. Netin keskustelupalstalla argumentoinniksi riittää HUUTAMINEN ja natsikortin vilauttaminen.

3. Onko ihminen vain mitätön hiukkanen valtavassa maailmankaikkeudessa, vai sen kehittynein olio? No haloo, tietenkin kehittynein! Sen todistavat ne 88,76 miljoonaa YouTuben videota, joissa urosihmiset saavat tällejä päihinsä ja haaruksiinsa.

Näitä syvällisiä kysymyksiä miettiessä on aina vaarana, että päästä kuuluu räks-poks-fiu. Siksi on parasta vaihtaa aihetta johonkin varmaan, vakaaseen ja turvalliseen: joulupukkiin. Kiltti joulupukki, saisinko tänä vuonna lahjaksi selfiekepin?

– Nina Harjunpää –

 

Tämä pakina ja liuta asiallisia juttuja löytyy Seinäjoen yliopistokeskuksen lehdestä 2/2015. Lehden voi tilata maksutta täältä.

Parempi pyy puskassa kuin Saabin alla

Tiedättehän pohjalaiset lintulajit: tirpuunen, varpuunen, urpuunen, mettätirpuunen ja s-tanan suuri mettätirpuunen? Minun lintutuntemukseeni ei noiden lisäksi paljon muita mahdu kuin varis, harakka ja uudehkona tuttavuutena naakka. Koulussa piti opetella runo naakasta, joka oli harvinainen, koska oli keltainen. Tosin harmaatakaan naakkaa en ollut siihen mennessä nähnyt. Nyttemmin niihin ja erityisesti niiden jätöksiin on ollut ilo tutustua lähemmin. Kun rääkyvä parvi pimentää taivaan, mieleen hiipii Hitchcockin elokuva. Vaan mikäs on kerrostaloasukin kirota liattua autoa tai ikkunoita. Mutta silloin kun naakkoja pitää maatiloilla hätistellä kotieläinten eväistä, on tosi kyseessä. Naakkoja ei ole kurssitettu erottamaan vessaa ruokapaikasta.

Kesällä pöpeliköissä vipeltää eri sorttisia, pääasiassa harmaan tai ruskean kukertavia tirpuusia. Niistä jonkun täytyy olla pajulintu, joka on ystäväni Googlen mukaan Suomen yleisin pesivä pikkulintu. Selvä, uskotaan. Seurasin västäräkkiparin urakkaa, kun ne ruokkivat pieneen kukkaruukkuun pyöräyttämäänsä nelikkoa. Lapset olivat kovia syömään. Mutta niin pitääkin, sillä pesään ruokkiminen kestää vaivaiset kaksi viikkoa. Kyllä, tämänkin tiedon opin Googlelta.

Kytötiellä peltopyyäidin 15-päisen pesueen perässä ajellessani mieleen palautuivat omat traumaattiset kokemukseni koulun urheilutunneilta. Joukon viimeinen tipu jäi metri metriltä jälkeen muista. Sen juoksutyyli ei ollut erityisen urheilullinen, vaikutti lähinnä porukan nörtiltä. Armahdin pientä ja pysäytin auton, jotta lapsukainen olisi saanut vähän etumatkaa. Mutta lintu ei käyttänytkään tilaisuutta hyödykseen, vaan pysähtyi huilimaan, vaikka kaverit porhalsivat kaukana edellä.

Jotkut linnut, kuten kana, ovat parhaimmillaan lautasella. Löytyisiköhän siihen hyvää reseptiä Epanet-professori Anu Hopian kumppaneineen tekemästä sähköisestä 5D-keittokirjasta?

Juttu on julkaistu myös Etelä-Pohjanmaan ProAgrian Itua-lehdessä 3/2014.

– teksti: Nina Harjunpää, kuva: Esa Vuorenmaa –

Himoa ja janoa

pilviveikkoTyöyhteisöömme on pesiytynyt hengästyttävän kehittämisintoisia kansalaisia. Välillä heidän touhujaan seuratessa tulee mietittyä, mikä saa ihmiset keksimään uusia asioita ja kilvoittelemaan kohti korkeampaa kehitystä. Kunnianhimolla ja tiedonjanolla täytyy olla jotakin tekemistä asian kanssa.

Wikipedia kertoo kunnianhimosta näin: ”Kunnianhimo on vahva halu tehdä tai saavuttaa jotain, tyypillisesti jotain, mikä vaatii päättäväisyyttä ja kovaa työtä. Kunnianhimon voi käsittää myös haluna ja päättäväisyytenä saavuttaa menestystä.”  Tiedonjanoa googlatessa löytyi Tiede-lehden artikkeli. Siinä lainatun yhdysvaltalaisprofessori Irving Biedermanin mukaan: ”Vaikean asian tajuaminen laukaisee biokemiallisen reaktion, joka palkitsee aivot opiaattien kaltaisilla yhdisteillä”. Hänen mukaansa tiedonjano voi siis olla riippuvuutta.

Mielenkiintoista. Ovatko nämä tiedonjanoiset lajitoverini päättäväisiä tietonarkkareita? Millaisia vieroitusoireita heillä ilmenisi, jos heidät suljettaisiin virikkeettömään tilaan? Olisiko tässä aineksia tutkijoiden Big Brotheriin?  Tai ei sittenkään. Ei tätä porukkaa saisi pysymään sohvalla. Touhua olisi kohta kuin muurahaispesässä. Elintarvikepuolen ihmiset kehittelisivät vähistä raaka-aineista uusia, terveellisiä ruokalajeja ja tarkkailisivat niiden säilyvyyksiä. Sosiologit aloittaisivat muiden reaktioiden havainnoinnin ja tekisivät hienoja kaavioita yhteisön dynamiikasta. Tekniikkaväki purkaisi talon kodinkoneet ja rakentelisi osista uusia vempaimia. Liiketalousmiehet ja -naiset tekisivät vaihtotaloudesta asiakaslähtöistä palveluliiketoimintaa.  Aluehistorioitsija lisäisi heti päiväkirjahuoneen osaksi kotiseutunsa saaristoa. Aluetieteilijät aloittaisivat ankaran debatoinnin aiheesta BB-talo innovaatioympäristönä. En edes uskalla ajatella, mitä metallirakentamisen ja arkkitehtuurin taitajat tekisivät talolle. Siitä mahtaisi tulla BB-konseptin kallein tuotantokausi.

Hoh hoijaa. Parempi on antaa näiden intomielien liikkua vapaalla jalalla.

– Nina Harjunpää –

Tämä teksti on kierrätyskamaa. Se on julkaistu myös Seinäjoen yliopistokeskuksen tiedotuslehdessä 1/2014.