Avainsana-arkisto: aluehistoria

Puhun vain suomea

Kieli on huvittava seikkailu

Kersti Bergrothilla on kaksi lyhyttä kirjoitelmaa, joiden nimi on Kieliä. Jokaisen pitäisi lukea molemmat, mutta koska kukaan ei lue, poimin tähän niiden pääkohdat ja maustan omilla havainnoillani.

Ensimmäinen kirjoitelma kannustaa tarttumaan uusiin kieliin avoimin mielin: ”uuden kielen oppiminen on huvittava seikkailu”. ”Se joka ei osaa lukea ulkomaalaista kirjallisuutta alkukielellä, menettää suuria nautinnon ja kehityksen mahdollisuuksia”.

Olen sisuskalujani myöten samaa mieltä. Kuka tahansa voi oppia vieraan kielen, ja harrastusta voi jatkaa kuinka vanhaksi hyvänsä. Olen huomannut, että jokainen vieras kieli on myös ranta, jota huuhtoo ennen kohtaamaton käännöskirjallisuuden valtameri. Sekin tarjoaa nautintoa ja kehityksen mahdollisuuksia.

Annetaanko käpälää?

Toisen kirjoitelman opetus on, että vierasta kieltä ei pidä käyttää turhaan. Tämä ohje ei opeta vaikenemaan vaan käyttämään rohkeammin suomen kieltä ja vaatimaan sitä myös muilta.

Suomalaisten kielitaito ansaitsee maailmalla usein vilpitöntä ihailua. Syystäkin: Suomi oli maailman ensimmäinen maa, joka päätti opettaa kaikille kansalaisilleen äidinkielen lisäksi vähintään kaksi muuta kieltä. Tulokset näkyvät. Suomalaisten osaaminen tunnustetaan. Minäkin olen paistatellut tyytyväisenä tällaisen tunnustuksen valossa.

Bergroth kohtasi samantapaista ihailua jo 1900-luvun alkupuolella, mutta aavisti siinä myös jotain häiritsevää. Se on aivan liian aulista: ”Kun jonkin suuren kansan jäsen sanoo sinulle: ’Te olette äärettömän etevä!’ niin se merkitsee samaa, kuin jos sinä kiität Mustia siitä, että se antaa käpälää sievästi. Sinä olet ulkomaalainen eläin, joka teet konsteja koko näppärästi. Täysi kunnia sinulle! Hän puolestaan on täysin rauhallinen, vaikka ei osaisi yhtään mitään.”

Tunnistan tilanteen. Hänkin voisi tehdä huvittavan seikkailun ja opetella kielen, mutta jostain syystä hän ei sitä tee. Onko hän tyhmä? Tuskin. Laiskako? Hmm. Minun täytyy mukautua ja taipua, mutta hän pysyy mukavuusalueellaan. Ei ole reilua. Minusta kielitaitoa pitää vaatia molempiin suuntiin. Kersti Bergroth päätti, että parin sadan vuoden kuluttua hänkään ei osaa mitään muuta kieltä kuin suomea.

Summa summarum

On tärkeää osata vieraita kieliä. Taidollani voin sivistää itseäni ja hoitaa asioita maailmalla. Kenties voin myös pelastaa tilanteen, kun kohtaan satunnaisen matkailijan, tutkijan tai maahanmuuttajan, joka ei osaa täkäläistä kieltä. Silloin minä voin loistaa.

Sen sijaan kielitaitoni alkaa kangerrella, kun kohtaan Suomessa pitkään – sanokaamme viisi tai kymmenen vuotta – oleskelleita ihmisiä. Kielitaitoni loppuu kokonaan, kun asioin suomalaisten kanssa. Silloin voin katsoa muita suoraan silmiin ja sanoa Bergrothin tavoin: ”Ikävä kyllä minä puhun vain suomea.” Näin joudun sanomaan omassa työpaikassani, Helsingin yliopistossa, yhä useammin.

Sulevi Riukulehto
Aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 17.5.2021.

Kaupunki, joka katsoi nöyränä tähtiin?

Seinäjoen tuloa kaupungiksi vuoden 1960 alussa juhlittiin kahdesti. Uudenvuoden aattona 1959 järjestettyihin juhlallisuuksien kansanjuhlineen otti osaa 10 000 ihmistä. Loppiaisena 1960 järjestettiin kutsuvierasmenettelyllä vielä koko päivän kestäneet ”perustamisjuhlallisuudet”.

Juhlapäivä alkoi käynnillä sankarihaudoilla. Sotien päättymisestä ei ollut kulunut vielä 15 vuottakaan. Haudoilta jatkettiin juhlajumalanpalvelukseen Törnävän kirkkoon. Maakunnan hengellinen johtaja, Lapuan hiippakunnan piispa Eero Lehtinen piti saarnan, jonka sopivuudesta juhlakansalla oli jälkikäteen eriäviä mielipiteitä. Piispa peräänkuulutti uudelta kaupungilta nöyryyttä ja varotteli kaupungistumisen turmiollisesta vaikutuksesta:

”Tämän kaupungin niin kuin koko Etelä-Pohjanmaan lakeuden yllä kaareutuu Jumalan taivas kuin valtava pyhätön holvi. Tuolla maaseudulla on suorastaan pakko nähdä sen kimmeltävät tähdet – – Teiltä, kaupunkilaiset, tahtovat räikeät mainosvalot kätkeä tämän Jumalan luoman kauneuden. Ja minne tähtitaivas ei näy, siellä matelee pian mieli maassa ja henki askartelee maallisissa.

– Seinäjokelaiset, katsokaa pitkin >>Lakeuden ristiä<< ylemmäs ja ylemmät, kunnes näette Jumalan taivaan ja tähdet. ”

Kenties piispan ankarien sanojen taustalla vaikutti 1950-luvun lopulla käyty kiista piispanistuimen sijoituspaikasta Lapuan ja Seinäjoen välillä? Toisaalta onnittelujen lomassa nöyryyden muistutuksia jakoivat myöhemmin juhlapäivän aikana muutkin vaikutusvaltaiset henkilöt, kuten Vaasan läänin maaherra Gunnar Ahlbäck ja laihialaissyntyinen, sittemmin kurikkalaistunut maatalousministeri Toivo Antila. Seinäjokea esimerkiksi kehotettiin muistamaan, miten paljosta se sai kiittää muita nousustaan kaupungiksi.

Nöyryyden peräänkuuluttaminen kaupungin juhlahetkellä voi vaikuttaa tänä päivänä sopimattomalta. Ajat ja tavat olivat kuitenkin toiset. Seinäjoen tulo kaupungiksi oli myös järkyttänyt vanhaa aluejärjestelmää. Vaasasta katsoen syrjäiseen sisämaahan perustettu kaupunki oli nousukas, joka haastoi rannikon monisatavuotiset kaupunkiperinteet. Ympäröivän maakunnan näkökulmasta Seinäjoki oli puolestaan elintärkeä palveluiden keskus. Vaasa oli syrjässä. Toisaalta uusi kaupunki oli myös piikki maaseutumaisen maakunnan lihassa. Seinäjoen voitiin tulkita kasvaneen maalaiskuntien kustannuksella. Maaseudun ja kaupunkien väliset jännitteet olivat muutenkin suomalaisen yhteiskunnan kaupungistumisen kiihtymisen myötä kasvamassa 1960-luvun alussa, mihin niin piispa kuin maaherrakin puheissaan viittasivat.

Myös Seinäjoen kaupungin johto tunnisti uuden kaupungin aseman puun ja kuoren välissä. Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Martti Ilmari Kantele lausui kaupunginvaltuuston juhlakokouksen avajaispuheessa, kuinka voimakas maakunta oli tehnyt Seinäjoesta kaupungin. Kanteleen mukaan ”lakeuden uusi kaupunki” palveli koko Etelä-Pohjanmaan tarpeita.

Tänään Seinäjoen kaupungin 60-vuotisjuhlavuosi lähenee loppuaan. Juhlapuheet ovat jääneet koronan varjoon. Niitä ei kuitenkaan unohdeta. Eräänä päivänä joku onnellinen tutkija tekee löydön kaupunginarkiston syövereistä, lehtitalon tietokannasta tai kirjaston kokoelmista. Lukee, siteeraa ja taivastelee, millaista elämä olikaan ”avaruuden pääkaupungissa” vuonna 2020.

Aapo Jumppanen
yliopistotutkija
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti
Seinäjoen kaupunkiajan historiahankkeen pääkirjoittaja

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 30.11.2020.

Kun Ilmajoki kiehui ja oli haljeta

Lokakuussa 1963 joukko ilmajokisia yksityishenkilöitä jätti hakemuksen itsenäisen Santavuoren kunnan perustamiseksi lähinnä Koskenkorvan, Huissin ja Nopankylän alueista. Mukaan haaveiltiin myös Panttilan aluetta Kurikasta. Vaikka Santavuoresta ei koskaan tullut itsenäistä kuntaa, jakohankkeella on yhä aluepoliittista merkitystä.

Suomeen muodostettiin 1900-luvun alkupuolella uusia kuntia taajamoitumisen perusteella. Sitä mukaa, kun taajamat vahvistuivat, niiden vaikutusalue erotettiin kunnaksi. Vielä 1950-luvulla ajateltiin, että koulut ja sairaalat tulee tuoda mahdollisimman lähelle ihmisiä, jokaiseen kuntatason taajamaan. Läheisyys oli tärkeä perustelu myös Santavuoren hakemuksessa.

Santavuorelaiset katsoivat, että Koskenkorva oli Ilmajoen nopeimmin kehittyvä osa. Se oli kunnan teollistunein kylä ja Ylisenpään keskus. Siellä oli omat kaupat, maamiesseurat, urheiluseurat, työväenyhdistys ja osuuskassa. Kunnallisia palveluja tarjosivat muun muassa koulut, kaksi terveyssisarta, kätilö ja paloasema. Koskenkorvalla toimi myös sairaankuljetusauto ja yksityinen lastentarha. Seurakunnalla oli siellä pappila ja seurakuntatalo.

Itsenäisyyttä havitellut alue kehittyi ripeästi vielä 1960-luvun alussa: perustettiin Koivupirtin vanhainkoti, Kalajaisten leirialue, kouluhammaslääkärin toimipaikka ja oma paikallislehti Santavuori kuntahanketta ajamaan. Koko Ilmajoki kiehui, kun kunta sijoitti äänestyspäätöksellä uudet palvelut yksi toisensa perään Koskenkorvan sijasta keskikunnalle. Itsenäinen Santavuori sai yhä laajempaa kannatusta. Sen takana olivat kaikki alueen kunnanvaltuutetut sekä teollisuuden ja kulttuurin nokkamiehet.

Santavuoresta tuli käännekohta

Santavuorelaisten epäonneksi palvelujen läheisyysperiaate hylättiin juuri 1960-luvun puolivälissä. Sisäasiainministeriön asettama pienkuntakomitea alkoi korostaa kuntien kantokykyä ja entistä isompia kuntia. Vielä vuonna 1957 Kemijärven kirkonkylä erotettiin maalaiskunnasta kauppalaksi, vaikka sen asukasluku oli vain viitisen tuhatta. Seuraavissa päätöksissä noudatettiin jo kantokykyperiaatetta: Espoosta ei muodostettu useita kuntia vaan koko alueesta yksi kauppala 1963. Lapuan taajamaa ei erotettu, vaikka asukasluku olisi ollut yhtä suuri kuin Kemijärvellä, vaan koko pitäjästä muodostettiin kauppala 1965. Santavuoren kuntajakohakemus hylättiin. Erohaluiset hiljenivät, ja paikallislehtikin lopetti toimintansa.

Itsenäisten kuntien muodostamisen viimeinen vaihe jäi Etelä-Pohjanmaalla tavallaan kesken. Pohjanmaan rannikolla oli paljon pieniä ruotsinkielisiä kuntia. Niihin verrattuna eteläpohjalaiskunnat olivat suuria sekä alaltaan että asukasluvultaan. Monissa oli menestyvä kakkoskeskus. Esimerkiksi Lapuan Tiistenjoki, Alavuden Asemakylä, Ähtärin Myllymäki ja Virtain Killinkoski olivat vahvoja taajamia. Ne olivat monella tavoin itsellisiä, mutta niissä ei koskaan edetty jakohakemukseen asti.

Santavuoresta tuli käännekohta, uuden aluepoliittisen ajattelun merkki. Kuntajakohanke unohtui yllättävän nopeasti. Koskenkorva selviytyi varsin hyvin Ilmajoen osana. Mitenkähän se olisi menestynyt omillaan?

Sulevi Riukulehto
Aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

Santavuoren tarinan yksityiskohtiin mehevine riitoineen voi syventyä uunituoreessa Ilmajoen pitäjänhistoriassa: Ilmajoki 1935–1995. Kirjaa voi ostaa Ilmajoen kunnasta ja seurakunnasta.

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 26.10.2020.

Historiatiedottomuus

Nyt moititaan nuoria!

Kummia kuuluu maamme koululaitoksesta. Kansakuntamme toivot tuntevat huonosti viime maailmansodan. Korkeakouluihin tulvii opiskelijoita, jotka eivät oikein tiedä, kuka hyökkäsi minne ja ketkä liittoutuivat keskenään. Omien sotiemme kronologiakin on epäselvä. Päättyikö sota Moskovan rauhaan? Vai Pariisin? Vai ehkä Paasikiven–Kekkosen? Englanti oli sodassa mukana, eikö niin? Varmaankin hyvien puolella – siis meidän. Mutta kuka oli pääministeri? Roosevelt vai Chamberlain? Ei kai sentään Mannerheim?

Ei sentään. Kaiken tämän koulu kyllä opettaa, ja jotkut myös oppivat. Koulu on hyvä opettamaan faktoja, ja vaikka niitä ei opettelisi, yksityiskohdat voi tarkistaa verkosta. Nykyään erittäin helposti. Ulkoa luettu tieto on kuitenkin vain pieni osa syvempää ajallisuuden ymmärrystä, jota nimitetään historiatietoisuudeksi. Sitä nuorilta puuttuu.

Moni on pahasti hukassa, jos pyydetään kertomaan, millaisesta henkisestä asetelmasta sotaan lähdettiin; mitä eri-ikäiset ja maan eri puolilta tulleet suomalaiset ajattelivat venäläisistä ja mitä venäläiset meistä. Mitä oli talvisodan henki? Ja nyt jymy-yllätys: vielä vaikeampaa nuorten on selittää suhdettamme sodanjälkeiseen Neuvostoliittoon.

Kyvyttömyys ymmärtää erikoislaatuista ja monivuosisataista suhdettamme itänaapuriin johtuu siitä, että tällaisia asioita ei opita koulussa. Kyse on harmaasta tiedosta: sellaisista ajattelutavoista ja tulkinnoista, joista tullaan tietoiseksi elämällä osana yhteisöä ja kulttuuria.

Mitä tapahtui historiatietoisuudelle?

Suuret ikäluokat elivät nuoruutensa sodan kokeneiden ihmisten keskellä. 1960- ja 1970-lukujen lapset kohtasivat sotakokemukset isovanhemmissa ja sotaveteraaneissa. Nyt sodan päättymisestä on kolme sukupolvea. Ani harvalla yläasteikäisellä on lähipiirissä yhtään sota-ajan nähnyttä. Verkosta ja elokuvista ei saa samaa ymmärrystä.

Mitä siis tapahtui historiatietoisuudelle? Ei yhtään mitään. Yksikään sukupolvi ei ole kovin syvällisesti ymmärtänyt yli 75 vuotta vanhoja asioita. Kuinka elävä kuva sortokausista oli 1970-luvun peruskoululaisella? Mahtoiko viime sotien rintamamiehillä olla yhteinen tietoisuus 1860-luvun kriiseistä? Se Oolannin sota oli kauhia, mutta Taiping-kapinasta tai kolmoisliiton sodasta oli tuskin kuultu.

Nyt näen sieluni silmin lukijoita tiuskimassa: eihän tällaisia ö-luokan selkkauksia voi verrata II maailmansotaan! Jospa kuitenkin vertaillaan: Taiping-kapinassa kuoli varovaisten arvioiden mukaan 20–30 miljoonaa ihmistä. Kolmoisliiton sota on hyvä kandidaatti maailman verisimmäksi kansantuhoksi. Siinä Paraguayn miespuolinen väestö tapettiin paljon perusteellisemmin kuin juutalaiset holokaustissa.

Nykynuoret eivät ole yhtään historiatiedottomampia kuin isovanhempansa tai sukupolvet ennen heitä. Historiatietoisuus ohentuu kovin heiveröiseksi, kun tapahtumat jäävät yli kolmen sukupolven taa. Hyvä vai huono uutinen? Vai ei uutinen ollenkaan? Ajan hammas on armoton. Asiat unohtuvat ja hautautuvat. Historioitsijalle siinä on jotain hyvääkin. Siksi meitä tarvitaan: jotta emme unohtaisi.

Sulevi Riukulehto
Aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

 

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 1.6.2020.

Kuvat Katja Marttunen