Avainsana-arkisto: aluepolitiikka

Oppivelvollisuus laajenee, nyt on aika tehdä aluepolitiikkaa

Siirtolaisuusinstituutin Muuttomoottori-hankkeessa tutkitaan Seinäjoen ja ympäryskuntien muuttoliikkeitä ja aluekehitystä. Väestö- ja aluekehityksen ongelmien ratkaisut paikallistuvat muuttoliikettä ohjaaviin rakenteisiin ja niiden muuttamiseen. Tällaisia rakenteita ovat työ- ja koulutusmarkkinat, sosiaaliset verkostot, asuminen ja palvelut sekä seudun kulttuuri. Ammatilliset oppilaitokset ja lukiot ovat tärkeä osa tätä rakennetta myös alueen sisällä tehtävien muuttopäätösten kannalta.

Viime vuonna eduskunta sääti lain oppivelvollisuudesta, joka tulee voimaan elokuun alussa vuonna 2021. Lain mukaan oppivelvollisuus loppuu nuoren täyttäessä 18 vuotta tai tätä ennen suoritettuun ylioppilas- tai ammattitutkintoon. Käytännössä jokaisen nuoren pitää suorittaa joko ylioppilas- tai ammattitutkinto. Asuinkunnan vastuulla on ohjata oppivelvollinen saamaan koulutusta.

Oppivelvollisen peruskoulutuksen on kukin kunta tyypillisesti hoitanut omana toimintanaan – joka kunnassa on oma 9-luokkainen peruskouluorganisaatio. Uutta lakia voidaan toteuttaa vanhalla kaavalla tai koulutustarjonta voidaan toteuttaa yhteistyön ja suunnittelun kautta.

Yhteistyö tarkoittaisi sitä, että isompi toimija – useat kunnat yhdessä, koulutusta varten perustettu yhtymä jne. – ainakin suunnittelisi tai jopa hoitaisi koulutuksen järjestämisen. Tämä avaisi muuttoliikkeen hallintaan ja aluekehitykseen kytkeytyviä mahdollisuuksia koulutusrakenteeseen vaikuttamalla.

Muuttomoottorissa on mukana kahdeksan kuntaa. Jokaisessa on lukio. Osassa niistä on selviä painotuksia, osassa ei. Eräs selvä painotus on esimerkiksi Kuortaneen urheilulukio, joka on yksi maamme viidestätoista urheilulukiosta. Seinäjoen lukio puolestaan on yleislukio, jonka erityispiirre on luokattomuus. Vaikka alueen lukioissa on painotuksia (linjoja) yrittäjyyden ja ilmaisutaidon kautta urheiluun (paini, pesäpallo, salibandy), on tarjonnassa myös selviä puutteita: esimerkiksi IB-lukio puuttuu.

Opetuksen laajempi, yhteinen alueellinen suunnittelu antaa mahdollisuuden kattavampaan tarjontaan, mutta myös painotusten terävämpään ja syvempään profilointiin. Mielestäni kannattaisi harkita sitä, että esimerkiksi urheilun saralla Kuortaneen lisäksi olisi korkeintaan yksi urheilupainotteinen lukio. Muita painotuksia voisivat olla bisnes, taide, matematiikka/luonnontiede, IB, ilmaisutaito/media ja yhteiskunnallisuus. Mikäli profilointi tehtäisiin alueellisesti suunnitellen, se varmistaisi sen, että joka profiililla olisi lukio, jossa aihepiiriin voitaisiin todella panostaa. Profiilin puitteissa lukion laatu paranisi.

Alueellinen suunnittelu merkitsisi myös vapaan sivistystoiminnan täysimääräistä hyödyntämistä lukio-opetuksessa. Se merkitsisi myös syvemmän yhteistyön aloittamista alueen ammattikorkeakoulun kanssa. Jotkin lukiot voitaisiin suoraan liittää ammattikorkeakoulun painopisteisiin ja rakentaa näin opintopolkua paikallisesta lukiosta paikalliseen korkeakouluun.

Tämän kaltainen suunnittelu ja yhteistyö mahdollistaisivat houkuttelevan, vetovoimaisen ja myös omalla alueella eteenpäin ohjaavan lukiokoulutuksen rakentamisen. Muuttomoottori-hankkeessa on tunnistettu koulutuksen hankkimiseen liittyvä rakenne, joka saa nuoret ihmiset jo hyvin aikaisin suunnittelemaan muuttoa koulutuksen perässä alueelta muualle. Alueellisesti suunniteltu ja eriyttäen toteutettu koulutus lisäisi alueen houkuttelevuutta ja myös pitovoimaa huomattavasti.

Markku Mattila
FT, dos., erikoistutkija
Siirtolaisuusinstituutti, Seinäjoen yksikkö

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 1.3.2021.

Oikean kokoinen kaupunki

Taannoisessa tutkimushankkeessamme huomasimme, että kaupunginjohtajat eivät halunneet kutsua johtamiaan kaupunkeja pikkukaupungeiksi. Ilmeisesti pikku-etuliite loi mielikuvia jostakin vähempiarvoisesta, epäajanmukaisesta tai jopa taantumisesta. Sen sijaan he puhuivat seutukaupungeista.

Nimitys ei viittaa kaupungin kokoon, vaan sen asemaan aluerakenteessa. Seutukaupunki on hallinnollinen termi, joka ei ilmennä asukkaan tai käyttäjän kokemusta omasta yhdyskunnastaan. Sittemmin seutukaupunki-termi on virallistettu hallitusohjelmaan ja kaupunkipoliittisiin ohjelmateksteihin.

Onko koolla väliä?

Vaikka muuttoliikkeen hento vastavirta suuntautuukin tällä hetkellä pienempiin keskuksiin, vain harvalla niistä on merkittäviä kasvunäkymiä. Silti politiikkaohjelmat lähtevät kasvun oletuksesta. Ne eivät tunnusta supistuvaa kehitystä, vaikka suunta on luettavissa kaikista tilastoista. Eikö tällainen tosiasia pitäisi kuitenkin tunnustaa alue- ja kaupunkipolitiikassa? Näyttää siltä, että meillä ei ole supistuvan kasvun politiikkaa. Itse asiassa poliittisessa kielenkäytössämme ei ole edes sopivaa ilmaisua koko asialle.

On kuitenkin mielenkiintoista, että ohjelmissa on tunnistettu kaupunkien erilaisuus. Aluekehittäjät puhuvat tällä hetkellä paikkaperustaisuudesta. Ideana on tunnistaa ja ottaa kehittämisen lähtökohdaksi paikalliset erityispiirteet, tekijät ja voimavarat. Kaikenkokoiset yhdyskunnat voivat kohentaa elinvoimaansa. Näin ajatellen kaikki kaupungit ovat oikean kokoisia.

Kuka määrittelee kaupunkimaisuuden?

Mielikuvissamme kaupunki on kuitenkin yleensä jotain suurta. Tämä johtuu siitä, että kaupunkimaisuutta määritellään suuremmista kaupungeista käsin. Tätä käsitystä on hyvä tuulettaa oikein kunnolla. Kaupunkimaisuus voi aivan hyvin olla pikkukaupunkiurbanismia, jolla on ihan oma luonteensa. Mitään erityistä brändäystä ei tarvita. Sen sijaan perusasiat on hoidettava ja tulevaisuutta visioitava rohkeasti.  

Suomalaiset pikkukaupungit eivät ole samanlaisia kuin keskieurooppalaiset verrokkinsa. Eikä niistä sellaisia koskaan tulekaan, sillä historialliset kehityskulut ovat erilaisia. Meillä on Suomessa omanlaisemme pikkukaupunkiurbanismi, ja jokaisella pikkukaupungilla on vielä omat erityispiirteensä. Paikkaperustaisen politiikan inspiroimana nuo piirteet on tunnistettava ja valjastettava kehitysvoimaksi.

Maamme pienet ja keskikokoiset kaupungit ovat turhaan aliarvostettuja. Ne ovat hyvin toimivia, terveellisiä ja turvallisia hyvän arkielämän ja yrittämisen kotipaikkoja. Meidän on ymmärrettävä niiden ominaislaatu. Kehitystyötä toki tarvitaan, mutta niistä ei kannata tehdä väenväkisin jotakin mihin historia, maisema, yhdyskuntarakenne ja pohjoinen ilmasto ei taivu.   

Ari Hynynen
arkkitehtuuri- ja kaupunkitutkimuksen Epanet-professori
Tampereen yliopisto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 8.2.2021.

Tuntemattomalle uudelle polulle

Kuljet tuttua polkua, jonka varrella on syvä jyrkänne. Alhaalla on toinen kiinnostava polku, mutta sinne ei ole pääsyä. Voisiko alas hypätä? Riski jalan nyrjähdykselle on suuri, joten tyydyt päivittäin kulkemaan ohi. Entä jos sinua lähestyisi vihainen susilauma? Yhtäkkiä hyppääminen vaikuttaa järkevältä.

Koronakriisi sysäsi meidät reunan yli tuntemattomaan. Mutta missä asennossa tulemme alas ja miten jatkamme eteenpäin?

Koronavirus on esimerkki kaaosteorian perhosefektistä: Ensin on pieni satunnainen tapahtuma. Wuhanin torilla joku nostaa myyntipöydälleen eläimen, pyyhkäisee ehkä hiussuortuvan kasvoiltaan. Pian nousee kuume. Kohta koko maailma on kaaoksessa tuntemattoman sairauden edessä. Kaaosteoria tuntee myös bifurkaatiopisteen, nollatilanteen, jossa tuttu ja turvallinen polku katkeaa. Paluuta entiseen ei ole. Edessä on vaikeita aikoja, mutta vanhojen ovien sulkeutuessa avautuu uusia, joista on pakko käydä.

Resilienssi = kyky sopeutua kriisitilanteissa

Resilienssillä tarkoitetaan kykyä sopeutua kriisitilanteissa. Resilienssi tarvitsee kahdenlaista toimintaa: nopeaa ylläpitävää sekä pitkäjänteistä uudistavaa. Kriisin alussa on pikaisesti turvattava elintärkeät toiminnot, kuten Suomessa on tehtykin. Teipataan nyrjähtänyt nilkka, etsitään oksa kainalosauvaksi. Tukipaketeilla julkinen sektori voi helpottaa ahdinkoa. Silti yrityksiä ja työpaikkoja tulee katoamaan. Ratkaisijaksi nouseekin toipumiseen liittyvä resilienssi. Osa toiminnoista normalisoituu perinteisille urilleen, mutta se ei riitä. On lähdettävä eteenpäin tuntematonta polkua.

Kun ihmisten käyttäytyminen muuttuu, uusia työpaikkoja syntyy toisenlaisiin yhteyksiin. Digitalisaatio, etätyö ja -opiskelu etenevät harppauksin.  Lentomatkustaminen vähenee. Sijainti menettää merkitystään, kun kohtaamisia siirretään verkkoon. Olisiko tässä yksi avain tasapainoisempaan aluekehitykseen? Pakon edessä ihmiset, yritykset ja organisaatiot ovat osoittaneet uskomatonta kekseliäisyyttä. Uusia palveluita ja yhteistyön tapoja on jo syntynyt. Osa voi jäädä pysyviksi malleiksi. Samalla on opittu huippuunsa viritettyjen globaalien toimitusketjujen haavoittuvuus. Se voi jatkossa nostaa paikallisen arvostusta.

Kriisiaikana tarvitaan johtajuutta

Normaalisti epäonnistumisen riski pitää meidät kiinni vanhassa. Nyt on selviytymisen nimissä ohitettava virallisia toimintatapoja ja kokeiltava uutta. On hyväksyttävä tietty määrä riskejä ja epävarmuutta. Kaikki ei onnistu heti täydellisesti. Tarvitaan taitavaa johtajuutta työpaikoilla, kouluissa, alueilla ja valtiojohdossa. Kriisiajan johtajuus luo turvaa ja jatkuvuutta, mutta myös poimii uudet ideat ja antaa niille mahdollisuuden. Uudelle polulle hypännyt järjestelmä alkaa nimittäin itseorganisoitua. Parhaat ideat eivät usein tulekaan ylhäältä, vaan alhaalta. Opettajat keksivät luovia opetusmetodeja, lähikauppa myy ravintolaruokaa ja vanhemmat jakavat etäkouluvinkkejä. Toimivia ideoita kannattaa levittää.

Jaloilleen pudonneet voivat auttaa nilkkansa pudotuksessa nyrjäyttäneitä. Alueet, joilla yhteisö kannattelee parhaiten jäseniään ja yrityksiään kriisin yli, ja jotka hyödyntävät myös kriisin opetukset, ovat etulyöntiasemassa, kun maailma jälleen käynnistyy. Ehkä tuntematon polku johtaa myös johonkin hyvään.

Heli Kurikka

Tutkija, Tampereen yliopisto, Johtamisen ja talouden tiedekunta

 

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 14.4.2020.