Muuttoliikekeskustelu kehittämisen keskiöön 2020-luvulla

Kansainvälinen ja maan sisäinen muuttoliike ovat aina muokanneet suomalaista yhteiskuntaa. Erityisesti maan sisäisen muuttoliikkeen vaikutus yhteiskunnan rakenteisiin ja eri alueiden elinvoimaan on ollut hyvinkin perusteellisesta. Silti julkinen keskustelu erityisesti maan sisäisestä muuttoliikkeestä on usein yllättävän ohutta. Esimerkiksi puhuttaessa pitkänmatkan muutosta alueelta toiselle keskustelu ”vetovoimasta” ja ”pitovoimasta” vie huomion osin sivuun ilmiön ytimestä. Keskustelu voi olla jopa harhaanjohtavaa, koska se luo mielikuvaa ihmisistä valitsemassa mielensä mukaan vetovoimaisinta paikkaa laajasta vaihtoehtojen valikoimasta. Todellisuudessa yksilön silmissä valintojen kentälle nousee yleensä vain hyvin harvoja vaihtoehtoja. Pääsääntöisesti naapurikuntia pidemmälle muutetaan elämän aikana vain kerran tai kaksi, jos lainkaan. Puhetta ja tekemistä olisi suunnattava enemmän muuttoliikettä merkittävästi ohjaaviin tekijöihin ja rakenteisiin.

Opiskelun, työn ja asumisen liitto

Yksinkertaistaen muuttoliikejärjestelmä tarjoaa näkökulman, jossa muuttoliike on kiinteä osa koko yhteiskunnan kehitystä, ei niinkään sen syy tai seuraus. Silloin tarkastellaan siis niitä järjestelmiä, jotka muokkaavat paitsi koko yhteiskunnan kehitystä, myös muuttoliikettä. Oppilaitosten ja korkeakoulujen verkosto on kansallisen ja alueellisen kehityksen perusrakenne ja myös muuttoliikejärjestelmän ydin. Se siirtää vuosittain kymmeniä tuhansia nuoria muutamaksi vuodeksi – ja usein pysyvästi – uusille kaupunkiseuduille. Työmarkkinat ovat toinen keskeinen kehitystä ja ihmisten sijoittumista ohjaava järjestelmä, joka rajaa valintojen kenttää voimakkaasti. Kolmannen muuttoliikettä ohjaavan järjestelmän muodostavat asuminen ja palvelut. Erityisesti asumisen hinta ohjaa muuttoliikettä.

Uusia lähestymistapoja on hyvä pohtia viimeistään nyt, kun ennusteet kertovat yksittäisten kuntien sijaan maakuntatason väkikadosta lähitulevaisuudessa. Samalla etätyökeskustelu virittelee uudenlaisia vaihtoehtoja työn ja asumisen yhdistämiseksi. Yhteiskunnallista päätöksentekoa puolestaan perustellaan yhä useammin eettisin ja oikeudenmukaisuuteen liittyvin argumentein. Olisikin keskusteltava myös siitä, kuinka tärkeä arvo yhteiskunnassa on se, että ihmiset voivat asua lähellä heille tärkeitä yhteisöjä, paikkoja tai maisemia.

Kun tarkastellaan muuttoliikettä näiden kolmen kehitystä ohjaavan järjestelmän kannalta, ja jos arvoa annetaan sille, missä ja miten ihmiset haluavat asua, näkökulma muuttuu ”vetovoimaisisten” paikkojen markkinoinnista yhteiskunnan rakenteiden kehittämiseen. Miten erilaiset kehittämistoimenpiteet ja poliittiset päätökset ovat yhteydessä muuttoliikkeeseen ja ihmisten mahdollisuuksiin asua haluamillaan seuduilla? Millaista politiikkaa ja toimenpiteitä kehitys ilman kaiken keskittämistä edellyttää? Miten esimerkiksi koronavuoden monipaikkaisuuskokemukset ja etätyöopit hyödynnetään? Entä miten ja missä laajuudessa niiden roolia yhteiskunnassa halutaan vahvistaa? Myös pohdinnat koulutusmahdollisuuksien hajauttamisesta tai siitä, millaista ja missä tapahtuvaa asumista pyritään edistämään, vaikuttavat tarkastelun arvoisilta kysymyksiltä, muuttoliikejärjestelmän näkökulmasta.

Mika Raunio
erikoistutkija
Siirtolaisuusinstituutti, Seinäjoen yksikkö

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 22.11.2021.

Voisiko rautateiden renessanssi siivittää Suupohjan radan valoisaan tulevaisuuteen?

Rautatieliikenne on kokenut viime vuosikymmenenä uuden tulemisen. Etenkin erilaiset ilmastotavoitteet suosivat rautatieliikenteen kehittämistä. Tämä kehitys on näkynyt myös uutisotsikoissa, jotka kertovat etenkin suurista miljardiluokan rautatiehankkeista, esimerkiksi Turun tunnin junasta tai Pisararadasta. Valitettavan vähän kuitenkin keskustellaan maamme vähäliikenteisten ratojen, kuten Suupohjan radan kohtalosta.

Seinäjoen ja Kaskisten välinen Suupohjan rata on ollut jo vuosia sulkemisuhan alla. Väylävirasto ilmoitti aluksi sulkevansa radan liikenteeltä vuoden 2019 lopussa, mutta on lykännyt täytäntöönpanoa jo muutaman kerran muun muassa liikennemäärien kasvun ja radan eteen tehdyn työn vuoksi. Nyt Suupohjan rata on saanut jatkoaikaa vuoden 2022 loppuun saakka.

Paljon potentiaalia, mutta myös ratkaistavaa

Raideliikenne on siis kasvattanut suosiotaan. Monet suunnitelmat sekä tavoitteet puoltavat siihen investoimista. Mutta riittävätkö rautateiden renessanssi ja kasvanut liikennemäärä radalla pelastamaan Suupohjan radan sulkemiselta? Vaikka Suupohjan radalla on paljon potentiaalia tavaraliikenteen lisäämisestä aina henkilöliikenteen mahdollisuuksia myöten, liittyy rataan myös monia ratkaistavia kysymyksiä, esimerkiksi radan kunto. Rata ei ole enää parhaimmassa terässään, mikä heikentää sen kilpailukykyä ja hyödyntämismahdollisuuksia.

Mutta kumpi pitäisi olla ensin, muna vai kana: hyvässä kunnossa oleva infra vai riittävästi liikennettä radan kunnossapidon jatkamiseksi? Voivatko liikennemäärät nousta Suupohjan radalla määräänsä enempää, jos rata ei ole ihan kunnossa? Toisaalta, onko päättäjillä perusteita radan investointipäätösten tekoon, jos liikenne radalla ei nouse merkittävästi? Toivoa on. Viime vuodet ovat osoittaneet, että sinnikkäällä kehittämistyöllä ja Teuvan lastauslaiturin pidennyksen kaltaisilla pienemmilläkin investoinneilla voidaan edistää olennaisesti liikennemäärien kasvua radalla.

Rata vaikuttaa alueeseen monella tapaa

Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti arvioi radan tulevaisuuden kehityskulkujen aluetaloudellisia vaikutuksia helmikuussa julkaistussa raportissa. Vaikutukset kertyvät etenkin siitä liiketoiminnasta, jonka rata mahdollistaa. Muna–kana-kysymyksen sijaan voisikin ensin kysyä, miten rataa ympäröivää aluetta ylipäänsä halutaan kehittää. Suupohjan rata tarjoaa alueelle monia mahdollisuuksia, joita ei voida hyödyntää ilman raideyhteyttä. Radan olemassaolo palvelee nykyisin ennen kaikkea alueen metsätaloutta, mutta myös muita yrityksiä ja toimijoita radan lähellä ja kauempanakin. Liikennemäärien kasvu radalla mahdollistaa kasvun työllisyydessä, taloudessa ja tuloissa. Lisäksi rata vaikuttaa positiivisesti muun muassa alueen saavutettavuuteen, houkuttelevuuteen ja imagoon. Tällaisetkin asiat on syytä ottaa huomioon tehtäessä päätöksiä radan kohtalosta.

Raideliikenteen uuden nousun myötä aika ja ilmapiiri ovat otollisia luoda Suupohjan radalle valoisa tulevaisuus – mikäli niin halutaan. Nyt jos koskaan onkin syytä jatkaa vilkasta keskustelua radan tarjoamista mahdollisuuksista asukkaiden, yritysten, päättäjien, aluetoimijoiden ja tutkijoiden kesken.

Outi Hakala ja Susanna Kujala
Tohtorikoulutettavat, Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 6.4.2021.

Katso myös Etelä-Pohjanmaan rautatieyhdistyksen kotisivut.

Oikean kokoinen kaupunki

Taannoisessa tutkimushankkeessamme huomasimme, että kaupunginjohtajat eivät halunneet kutsua johtamiaan kaupunkeja pikkukaupungeiksi. Ilmeisesti pikku-etuliite loi mielikuvia jostakin vähempiarvoisesta, epäajanmukaisesta tai jopa taantumisesta. Sen sijaan he puhuivat seutukaupungeista.

Nimitys ei viittaa kaupungin kokoon, vaan sen asemaan aluerakenteessa. Seutukaupunki on hallinnollinen termi, joka ei ilmennä asukkaan tai käyttäjän kokemusta omasta yhdyskunnastaan. Sittemmin seutukaupunki-termi on virallistettu hallitusohjelmaan ja kaupunkipoliittisiin ohjelmateksteihin.

Onko koolla väliä?

Vaikka muuttoliikkeen hento vastavirta suuntautuukin tällä hetkellä pienempiin keskuksiin, vain harvalla niistä on merkittäviä kasvunäkymiä. Silti politiikkaohjelmat lähtevät kasvun oletuksesta. Ne eivät tunnusta supistuvaa kehitystä, vaikka suunta on luettavissa kaikista tilastoista. Eikö tällainen tosiasia pitäisi kuitenkin tunnustaa alue- ja kaupunkipolitiikassa? Näyttää siltä, että meillä ei ole supistuvan kasvun politiikkaa. Itse asiassa poliittisessa kielenkäytössämme ei ole edes sopivaa ilmaisua koko asialle.

On kuitenkin mielenkiintoista, että ohjelmissa on tunnistettu kaupunkien erilaisuus. Aluekehittäjät puhuvat tällä hetkellä paikkaperustaisuudesta. Ideana on tunnistaa ja ottaa kehittämisen lähtökohdaksi paikalliset erityispiirteet, tekijät ja voimavarat. Kaikenkokoiset yhdyskunnat voivat kohentaa elinvoimaansa. Näin ajatellen kaikki kaupungit ovat oikean kokoisia.

Kuka määrittelee kaupunkimaisuuden?

Mielikuvissamme kaupunki on kuitenkin yleensä jotain suurta. Tämä johtuu siitä, että kaupunkimaisuutta määritellään suuremmista kaupungeista käsin. Tätä käsitystä on hyvä tuulettaa oikein kunnolla. Kaupunkimaisuus voi aivan hyvin olla pikkukaupunkiurbanismia, jolla on ihan oma luonteensa. Mitään erityistä brändäystä ei tarvita. Sen sijaan perusasiat on hoidettava ja tulevaisuutta visioitava rohkeasti.  

Suomalaiset pikkukaupungit eivät ole samanlaisia kuin keskieurooppalaiset verrokkinsa. Eikä niistä sellaisia koskaan tulekaan, sillä historialliset kehityskulut ovat erilaisia. Meillä on Suomessa omanlaisemme pikkukaupunkiurbanismi, ja jokaisella pikkukaupungilla on vielä omat erityispiirteensä. Paikkaperustaisen politiikan inspiroimana nuo piirteet on tunnistettava ja valjastettava kehitysvoimaksi.

Maamme pienet ja keskikokoiset kaupungit ovat turhaan aliarvostettuja. Ne ovat hyvin toimivia, terveellisiä ja turvallisia hyvän arkielämän ja yrittämisen kotipaikkoja. Meidän on ymmärrettävä niiden ominaislaatu. Kehitystyötä toki tarvitaan, mutta niistä ei kannata tehdä väenväkisin jotakin mihin historia, maisema, yhdyskuntarakenne ja pohjoinen ilmasto ei taivu.   

Ari Hynynen
arkkitehtuuri- ja kaupunkitutkimuksen Epanet-professori
Tampereen yliopisto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 8.2.2021.

Näkijät, tekijät ja kokijat

Aluekehitystyötä tehdään erilaisissa organisaatioissa ja tehtävissä. Usein työ liittyy johonkin erityiseen sisällölliseen teemaan. Työ voi vaihdella elinkeinojen kehittämisestä vaikkapa maankäytön suunnitteluun. Yhteistä aluekehittäjille on selkeä pyrkimys viedä jotakin aluekokonaisuutta kohti ”parempaa tulevaisuutta”. Se edellyttää näkemyksellisyyttä ja tuo työhön vahvan arvoulottuvuuden. Tämä näkyy julkisella sektorilla erityisesti toimintaa ohjaavan arvoperustaisen poliittisen päätöksenteon kautta, mutta yksilötasolla arvoilla on oma merkityksensä myös valmistelu-, suunnittelu- ja toimeenpanotyössä.

Olemme tutkineet aluekehittämiseen liittyvää asiantuntijatyötä ja erityisesti aluekehittäjien työelämäosaamista. Tutkimuksemme aineisto on kerätty ryhmähaastatteluin Etelä-Pohjanmaalla.

Arvot kohdallaan

Aluekehittäjien kompetenssien tarkastelussa arvot liittyvät niin kutsuttuihin affektiivisiin valmiuksiin, jotka viittaavat laajemmin myös yksilöiden asenteisiin ja perustemperamenttiin. Tutkimuksemme perusteella aluekehitystyöhön liittyvien arvojen sanoittaminen koetaan hankalaksi, vaikka niiden merkitys työssä tunnistetaankin. Yksittäisiä arvoja tärkeämmäksi koetaan omien arvojen ja oman organisaation arvojen yhteensopivuus.

Ajoittain yksilöiden arvojen ja organisaation ajamien asioiden välille voi syntyä ristiriitaisuuksia. Esimerkiksi kaupunkikehittämisessä taloudelliset realiteetit ja kaupunkiympäristön muut arvot eivät aina välttämättä kohtaa keskenään. Tämä asettaa haasteen paitsi yksilöiden, myös aluekehitysorganisaatioiden sisäiselle pohdinnalle: Millaisia arvoja edustamme? Kuinka rakennamme työtämme eteenpäin vievää identiteettiä olematta liian poissulkevia? Kuinka tasapainottelemme erilaisten näkökulmien välillä?

Kutsumustyötä tahtolajissa?

Aluekehittäjien konatiivisissa valmiuksissa kyse on yksilön motivaatiosta ja tahdosta. Etelä-Pohjanmaalla keräämämme aineiston perusteella aluekehittäjien motivaatio oman, rakkaaksikin koetun alueen kehittämiseen on suuri. Ylipäätään aluekehittäjät näyttävät selvästi motivoituvan työnsä sisällöstä ja muista ns. sisäisistä motivaatiotekijöistä, kuten mahdollisuudesta työskennellä jatkuvasti uuden äärellä.

Tutkimuksemme valossa aluekehittämisestä piirtyy kuva kutsumuksellisena työnä, johon aluekehittäjät suhtautuvat jopa intohimoisesti. Tätä voi pitää tärkeänä lähtökohtana tulevaisuuden tekemisessä. Kuten yksi aluekehittäjä kiteytti: ”Täähän on supermotivoiva työ ihmisille, jotka rakastavat tätä aluetta.” Aluekehittäminen ei siis näytä olevan ensisijaisesti status- ja positiopeliä, vaan juurevaa työtä oman alueensa hyväksi. Asukkaana aluekehittäjä nauttii työnsä tuloksista myös itse.

Eipä aluekehitystyö silti pelkkää auvoa ole. Vaikka eri aluekehitystoimijat pyrkivät toimimaan parhaansa mukaan oman alueensa hyväksi, on eri toimijoiden tavoitteet toisinaan myös jännitteisiä ja jopa ristiriitaisia. Tämä huomio johtaakin tavallaan aluekehittämistyön ytimeen. Perimiltään se on nimenomaan erilaisten tavoitteiden ja näkemysten yhteensovittamista ja rakentamista sekä niiden linjakasta toteuttamista: yhteistä näkemistä, tekemistä ja kokemista.

Tutkimusjohtaja Jari Kolehmainen (kuvassa vasemmalla) & väitöskirjatutkija Jonne Parkkinen
Tampereen yliopisto, Johtamisen ja talouden tiedekunta

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 14.12.2020.

Tuntemattomalle uudelle polulle

Kuljet tuttua polkua, jonka varrella on syvä jyrkänne. Alhaalla on toinen kiinnostava polku, mutta sinne ei ole pääsyä. Voisiko alas hypätä? Riski jalan nyrjähdykselle on suuri, joten tyydyt päivittäin kulkemaan ohi. Entä jos sinua lähestyisi vihainen susilauma? Yhtäkkiä hyppääminen vaikuttaa järkevältä.

Koronakriisi sysäsi meidät reunan yli tuntemattomaan. Mutta missä asennossa tulemme alas ja miten jatkamme eteenpäin?

Koronavirus on esimerkki kaaosteorian perhosefektistä: Ensin on pieni satunnainen tapahtuma. Wuhanin torilla joku nostaa myyntipöydälleen eläimen, pyyhkäisee ehkä hiussuortuvan kasvoiltaan. Pian nousee kuume. Kohta koko maailma on kaaoksessa tuntemattoman sairauden edessä. Kaaosteoria tuntee myös bifurkaatiopisteen, nollatilanteen, jossa tuttu ja turvallinen polku katkeaa. Paluuta entiseen ei ole. Edessä on vaikeita aikoja, mutta vanhojen ovien sulkeutuessa avautuu uusia, joista on pakko käydä.

Resilienssi = kyky sopeutua kriisitilanteissa

Resilienssillä tarkoitetaan kykyä sopeutua kriisitilanteissa. Resilienssi tarvitsee kahdenlaista toimintaa: nopeaa ylläpitävää sekä pitkäjänteistä uudistavaa. Kriisin alussa on pikaisesti turvattava elintärkeät toiminnot, kuten Suomessa on tehtykin. Teipataan nyrjähtänyt nilkka, etsitään oksa kainalosauvaksi. Tukipaketeilla julkinen sektori voi helpottaa ahdinkoa. Silti yrityksiä ja työpaikkoja tulee katoamaan. Ratkaisijaksi nouseekin toipumiseen liittyvä resilienssi. Osa toiminnoista normalisoituu perinteisille urilleen, mutta se ei riitä. On lähdettävä eteenpäin tuntematonta polkua.

Kun ihmisten käyttäytyminen muuttuu, uusia työpaikkoja syntyy toisenlaisiin yhteyksiin. Digitalisaatio, etätyö ja -opiskelu etenevät harppauksin.  Lentomatkustaminen vähenee. Sijainti menettää merkitystään, kun kohtaamisia siirretään verkkoon. Olisiko tässä yksi avain tasapainoisempaan aluekehitykseen? Pakon edessä ihmiset, yritykset ja organisaatiot ovat osoittaneet uskomatonta kekseliäisyyttä. Uusia palveluita ja yhteistyön tapoja on jo syntynyt. Osa voi jäädä pysyviksi malleiksi. Samalla on opittu huippuunsa viritettyjen globaalien toimitusketjujen haavoittuvuus. Se voi jatkossa nostaa paikallisen arvostusta.

Kriisiaikana tarvitaan johtajuutta

Normaalisti epäonnistumisen riski pitää meidät kiinni vanhassa. Nyt on selviytymisen nimissä ohitettava virallisia toimintatapoja ja kokeiltava uutta. On hyväksyttävä tietty määrä riskejä ja epävarmuutta. Kaikki ei onnistu heti täydellisesti. Tarvitaan taitavaa johtajuutta työpaikoilla, kouluissa, alueilla ja valtiojohdossa. Kriisiajan johtajuus luo turvaa ja jatkuvuutta, mutta myös poimii uudet ideat ja antaa niille mahdollisuuden. Uudelle polulle hypännyt järjestelmä alkaa nimittäin itseorganisoitua. Parhaat ideat eivät usein tulekaan ylhäältä, vaan alhaalta. Opettajat keksivät luovia opetusmetodeja, lähikauppa myy ravintolaruokaa ja vanhemmat jakavat etäkouluvinkkejä. Toimivia ideoita kannattaa levittää.

Jaloilleen pudonneet voivat auttaa nilkkansa pudotuksessa nyrjäyttäneitä. Alueet, joilla yhteisö kannattelee parhaiten jäseniään ja yrityksiään kriisin yli, ja jotka hyödyntävät myös kriisin opetukset, ovat etulyöntiasemassa, kun maailma jälleen käynnistyy. Ehkä tuntematon polku johtaa myös johonkin hyvään.

Heli Kurikka

Tutkija, Tampereen yliopisto, Johtamisen ja talouden tiedekunta

 

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 14.4.2020.

Elämme Suomen kaupungistumisen kolmatta aaltoa

Suomessa kaupungistuminen alkoi keskiajalla, jolloin perustettiin kuusi kaupunkia. Moderni kaupungistuminen pääsi vauhtiin 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun suuret teollisuuskaupungit alkoivat syntyä. Reilussa viidessäkymmenessä vuodessa (1860–1913) maan teollisuustyöväestön määrä lähes kolmetoistakertaistui nousten 11 800 hengestä 150 000 henkeen. Työväestö koostui pääasiassa maaseudulta pois muuttaneista.

Toinen aalto sijoittui 1950–1970 luvuille. Agraarissa Suomessa kaupungistumiskehitystä oli karsastettu ja sitä vastaan oli yritetty taistella. Viimeinen yritys padota kaupungistumista oli sotien jälkeinen asutuspolitiikka. Evakot ja rintamamiehet asutettiin nimenomaan maaseudulle. Se oli tietoinen, urbanismin vastainen valinta. Hyvin pian oli selvää, että syntyneille suurille ikäluokille maaseutu ei pystynyt tarjoamaan elantoa. Alkoi muuttoliike sieltä pois. Toisaalta muutto suuntautui Ruotsin teollisuuskaupunkeihin, toisaalta etelän suuriin kaupunkeihin, jonne muuttajien tarpeisiin alkoi nopeasti nousta lähiöitä. Muutoksen nopeutta kuvaa, että vuonna 1950 neljännes väestöstä (26 %) asui kaupungeissa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kaupungeissa asui ensi kertaa hieman enemmän väkeä kuin niiden ulkopuolella. Näin on ollut siitä lähtien.

Nyt elämme kaupungistumisen kolmatta aaltoa. Sen alkupisteeksi voidaan katsoa 1990-luvun lama ja sen jälkeen tapahtunut näkemyksen muutos. Kun ennen pyrittiin pitämään koko Suomi asuttuna, pelataan nykyään yhä enemmän kaupungistumisen ehdoilla. Näkemyksen muutokselle on useita syitä. Eräs syy on ennen kaikkea kaupan ja talouselämän globalisoituminen. Se on merkinnyt kansainvälisen kilpailukyvyn painottamista. Tämän puolestaan on nähty vaativan kasvavien seutujen tukemista. Se taas on ruokkinut muuttoliikettä kasvukeskuksiin. Vanha aluepoliittinen ajattelu on hylätty. Enää ilmeisesti koko Suomea ei tarvitse pitää asuttuna, eikä yhtäläisiä palveluita ole tarpeen tarjota kaikkialla. Tämän nähdään nykyään olevan ”liian kallista” ja uhkaavan kalleudellaan jopa kansainvälistä kilpailukykyä. Kaikkien aikojen vaurain Suomi ei pysty – tai halua – pitää yllä rakenteita, joita paljon varattomampi valtio rakensi.

K-8 aluetta (Alavus, Ilmajoki, Isokyrö, Kauhava, Kuortane, Kurikka, Lapua ja Seinäjoki) ja sen aluekehitystä tutkiva Muuttomoottori -hanke pureutuu mm. seuraaviin kysymyksiin: Onko tyydyttävä elämänlaatu mahdollista ilman kaupungistumiseen kuuluvaa keskittymistä? Voiko urbanismiin liitettyjä hyviä asioita – kuten sivistys, osaaminen, avoimuus, kansainvälisyys ja monimuotoisuus – toteuttaa ilman voimakasta väestön kasvua? Millainen K-8 alueen tulisi tulevaisuudessa olla, jotta se olisi asukkailleen kiinnostava, palkitseva ja sekä veto- että pitovoimainen elinympäristö? Tulevaisuus on juuri sellainen, miksi me sen teemme.

Markku Mattila
FT, Dos.
Erikoistutkija, Siirtolaisuusinstituutti, Seinäjoen yksikkö

Juttu on julkaistu Ilkassa 20.1.2020