Avainsana-arkisto: kaupunki

Oikean kokoinen kaupunki

Taannoisessa tutkimushankkeessamme huomasimme, että kaupunginjohtajat eivät halunneet kutsua johtamiaan kaupunkeja pikkukaupungeiksi. Ilmeisesti pikku-etuliite loi mielikuvia jostakin vähempiarvoisesta, epäajanmukaisesta tai jopa taantumisesta. Sen sijaan he puhuivat seutukaupungeista.

Nimitys ei viittaa kaupungin kokoon, vaan sen asemaan aluerakenteessa. Seutukaupunki on hallinnollinen termi, joka ei ilmennä asukkaan tai käyttäjän kokemusta omasta yhdyskunnastaan. Sittemmin seutukaupunki-termi on virallistettu hallitusohjelmaan ja kaupunkipoliittisiin ohjelmateksteihin.

Onko koolla väliä?

Vaikka muuttoliikkeen hento vastavirta suuntautuukin tällä hetkellä pienempiin keskuksiin, vain harvalla niistä on merkittäviä kasvunäkymiä. Silti politiikkaohjelmat lähtevät kasvun oletuksesta. Ne eivät tunnusta supistuvaa kehitystä, vaikka suunta on luettavissa kaikista tilastoista. Eikö tällainen tosiasia pitäisi kuitenkin tunnustaa alue- ja kaupunkipolitiikassa? Näyttää siltä, että meillä ei ole supistuvan kasvun politiikkaa. Itse asiassa poliittisessa kielenkäytössämme ei ole edes sopivaa ilmaisua koko asialle.

On kuitenkin mielenkiintoista, että ohjelmissa on tunnistettu kaupunkien erilaisuus. Aluekehittäjät puhuvat tällä hetkellä paikkaperustaisuudesta. Ideana on tunnistaa ja ottaa kehittämisen lähtökohdaksi paikalliset erityispiirteet, tekijät ja voimavarat. Kaikenkokoiset yhdyskunnat voivat kohentaa elinvoimaansa. Näin ajatellen kaikki kaupungit ovat oikean kokoisia.

Kuka määrittelee kaupunkimaisuuden?

Mielikuvissamme kaupunki on kuitenkin yleensä jotain suurta. Tämä johtuu siitä, että kaupunkimaisuutta määritellään suuremmista kaupungeista käsin. Tätä käsitystä on hyvä tuulettaa oikein kunnolla. Kaupunkimaisuus voi aivan hyvin olla pikkukaupunkiurbanismia, jolla on ihan oma luonteensa. Mitään erityistä brändäystä ei tarvita. Sen sijaan perusasiat on hoidettava ja tulevaisuutta visioitava rohkeasti.  

Suomalaiset pikkukaupungit eivät ole samanlaisia kuin keskieurooppalaiset verrokkinsa. Eikä niistä sellaisia koskaan tulekaan, sillä historialliset kehityskulut ovat erilaisia. Meillä on Suomessa omanlaisemme pikkukaupunkiurbanismi, ja jokaisella pikkukaupungilla on vielä omat erityispiirteensä. Paikkaperustaisen politiikan inspiroimana nuo piirteet on tunnistettava ja valjastettava kehitysvoimaksi.

Maamme pienet ja keskikokoiset kaupungit ovat turhaan aliarvostettuja. Ne ovat hyvin toimivia, terveellisiä ja turvallisia hyvän arkielämän ja yrittämisen kotipaikkoja. Meidän on ymmärrettävä niiden ominaislaatu. Kehitystyötä toki tarvitaan, mutta niistä ei kannata tehdä väenväkisin jotakin mihin historia, maisema, yhdyskuntarakenne ja pohjoinen ilmasto ei taivu.   

Ari Hynynen
arkkitehtuuri- ja kaupunkitutkimuksen Epanet-professori
Tampereen yliopisto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 8.2.2021.

Nykyisen Seinäjoen keskustan kehittämisen juuret ovat 1990-luvulla

Seinäjoen keskustan kehittäminen on aihe, joka nousee eri medioissa pinnalle tuon tuostakin. Toisinaan uutisvirtaa seuratessa tulee sellainen olo, että ennen tätä päivää aluetta ei kehitetty, vaan sen annettiin taantua. Todellisuudessa keskustaa on kehitetty koko kaupunkiajan. Valitut kehittämisen painopisteet ovat toki olleet erilaisia kuin nyt. Vuosien saatossa ne ovat myös voineet vanhentua ja muodostua suoranaisiksi rasitteiksi alueen elinvoimalle.

Kaupungin perustamisen jälkeiset vuodet

Heti kaupungiksi tulon jälkeen vuonna 1960 oli julkinen rakentaminen keskeisellä sijalla – kauppalan keskustasta rakennettiin kaupungin keskustaa. Lakeuden Ristin viereen ilmaantuivat kaupungintalo, kirjasto ja valtion virastotalo. Syntyi Aalto-keskus. Myös kunnalliset palvelut palokunnasta keskusneuvolaan ja kouluihin tarvitsivat uusia tiloja. Samoin infrarakentaminen oli voimakasta. ”Asfalttibetonilla” päällystettiin aiemmin kuraisia katuja.

 Kauppa ja palvelut edellä 1960-luvun lopulta 1980-luvulle

Vuosien 1968–1982 välillä erilaisten liiketilojen pinta-ala Seinäjoen ydinkeskustassa kasvoi 2,5-kertaiseksi. Samaan aikaan asumiseen tarkoitetun tilan määrä laski yhdeksän prosenttia.  Asukasluku kääntyi laskuun ja väki vanheni. Vuonna 1988 oltiin jo siinä tilanteessa, että keskustan alueen koulujen lakkauttamista suunniteltiin.

 Kehittämisen suunnanmuutos 1990-luvulta tähän päivään

Tultaessa 1990-luvulle Seinäjoen keskustan tulevaisuus herätti kasvavaa huolta kaupunginvaltuustossa. Kaupungin ydintä kuvailtiin autioksi ja epäsiistiksi. Kaavoituksen keinoin haluttiin tiivistää ja täydentää kaupunkirakennetta ja saada lisää asukkaita. Asukaskyselyssä puolestaan selvisi, että ihmiset pitivät kaupungin keskipisteenä Keskustoria, eivätkä uudempaa Kauppatoria.

Vuoden 1998 keskustan kehittämissuunnitelmassa vanhan autoilun ehdoilla rakennetun keskustan tilalle haluttiin luoda aiempaa tiiviimpi kävelykeskusta, joka houkuttelisi asiakkaita alueen uusiin ja uudistettuihin erikoisliikkeisiin. Kauppiaiden yhteistoiminnan lisääminen nähtiin tärkeänä ja ehdotettiin erityisen ”keskustan toiminnanjohtajan” palkkaamista. Hänen tehtävänään olisi alueen markkinointi ja sen tapahtumien koordinaatio. Keskustorista alettaisiin rakentaa kaupungin sydäntä. Sinne voitaisiin pystyttää jokin merkittävä maamerkki, vaikkapa vanha kauppalantalo, tai kansalaisia palveleva kulttuuri- ja vapaa-aikakeskus. Luistinradastakin puhuttiin. Torin alle kaavailtiin puolestaan parkkihallia.

On mielenkiintoista havaita, että osasta 1990-luvun lopussa esitetyistä kehittämisideoista on keskusteltu vielä 2010-luvulla. Osa on jo toteutettu, ja osaa ollaan vielä toteuttamassa. Keskustan kehittäminen on hidasta puuhaa, jonka hedelmien kypsyminen voi kestää vuosia, jopa vuosikymmeniä.

Aapo Jumppanen

Yliopistotutkija

Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti

Tietoja Seinäjoen kaupunkiajan historia -projektista

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 16.3.2020