Avainsana-arkisto: oppiminen

Historiatiedottomuus

Nyt moititaan nuoria!

Kummia kuuluu maamme koululaitoksesta. Kansakuntamme toivot tuntevat huonosti viime maailmansodan. Korkeakouluihin tulvii opiskelijoita, jotka eivät oikein tiedä, kuka hyökkäsi minne ja ketkä liittoutuivat keskenään. Omien sotiemme kronologiakin on epäselvä. Päättyikö sota Moskovan rauhaan? Vai Pariisin? Vai ehkä Paasikiven–Kekkosen? Englanti oli sodassa mukana, eikö niin? Varmaankin hyvien puolella – siis meidän. Mutta kuka oli pääministeri? Roosevelt vai Chamberlain? Ei kai sentään Mannerheim?

Ei sentään. Kaiken tämän koulu kyllä opettaa, ja jotkut myös oppivat. Koulu on hyvä opettamaan faktoja, ja vaikka niitä ei opettelisi, yksityiskohdat voi tarkistaa verkosta. Nykyään erittäin helposti. Ulkoa luettu tieto on kuitenkin vain pieni osa syvempää ajallisuuden ymmärrystä, jota nimitetään historiatietoisuudeksi. Sitä nuorilta puuttuu.

Moni on pahasti hukassa, jos pyydetään kertomaan, millaisesta henkisestä asetelmasta sotaan lähdettiin; mitä eri-ikäiset ja maan eri puolilta tulleet suomalaiset ajattelivat venäläisistä ja mitä venäläiset meistä. Mitä oli talvisodan henki? Ja nyt jymy-yllätys: vielä vaikeampaa nuorten on selittää suhdettamme sodanjälkeiseen Neuvostoliittoon.

Kyvyttömyys ymmärtää erikoislaatuista ja monivuosisataista suhdettamme itänaapuriin johtuu siitä, että tällaisia asioita ei opita koulussa. Kyse on harmaasta tiedosta: sellaisista ajattelutavoista ja tulkinnoista, joista tullaan tietoiseksi elämällä osana yhteisöä ja kulttuuria.

Mitä tapahtui historiatietoisuudelle?

Suuret ikäluokat elivät nuoruutensa sodan kokeneiden ihmisten keskellä. 1960- ja 1970-lukujen lapset kohtasivat sotakokemukset isovanhemmissa ja sotaveteraaneissa. Nyt sodan päättymisestä on kolme sukupolvea. Ani harvalla yläasteikäisellä on lähipiirissä yhtään sota-ajan nähnyttä. Verkosta ja elokuvista ei saa samaa ymmärrystä.

Mitä siis tapahtui historiatietoisuudelle? Ei yhtään mitään. Yksikään sukupolvi ei ole kovin syvällisesti ymmärtänyt yli 75 vuotta vanhoja asioita. Kuinka elävä kuva sortokausista oli 1970-luvun peruskoululaisella? Mahtoiko viime sotien rintamamiehillä olla yhteinen tietoisuus 1860-luvun kriiseistä? Se Oolannin sota oli kauhia, mutta Taiping-kapinasta tai kolmoisliiton sodasta oli tuskin kuultu.

Nyt näen sieluni silmin lukijoita tiuskimassa: eihän tällaisia ö-luokan selkkauksia voi verrata II maailmansotaan! Jospa kuitenkin vertaillaan: Taiping-kapinassa kuoli varovaisten arvioiden mukaan 20–30 miljoonaa ihmistä. Kolmoisliiton sota on hyvä kandidaatti maailman verisimmäksi kansantuhoksi. Siinä Paraguayn miespuolinen väestö tapettiin paljon perusteellisemmin kuin juutalaiset holokaustissa.

Nykynuoret eivät ole yhtään historiatiedottomampia kuin isovanhempansa tai sukupolvet ennen heitä. Historiatietoisuus ohentuu kovin heiveröiseksi, kun tapahtumat jäävät yli kolmen sukupolven taa. Hyvä vai huono uutinen? Vai ei uutinen ollenkaan? Ajan hammas on armoton. Asiat unohtuvat ja hautautuvat. Historioitsijalle siinä on jotain hyvääkin. Siksi meitä tarvitaan: jotta emme unohtaisi.

Sulevi Riukulehto
Aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

 

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 1.6.2020.

Kuvat Katja Marttunen

Digiräpeltäjän tunnustuksia

Olipa kerran elämä, joka maaliskuussa 2020 siirtyi nettiin. Työt tulivat kirjaimellisesti kotiin ja koti töihin. Työpalavereissa vilahtelivat kaikenkarvaiset lemmikit ja itkupotkuraivarin saaneet lapset. Sosiaalista läheisyyttä siis.

Vuorovaikutus on vilkasta verkossakin. Ponnahdusikkunat vilkkuvat silmissä ja viestiäänet kilahtelevat korvissa. Voin toki itse valita, milloin olen tavoitettavissa. Entä missä määrin olen etäpalaverissa oikeasti läsnä? On toisinaan houkuttelevaa puuhailla samaan aikaan jotain muuta – reagoida viestiin, tehdä keskeneräistä tehtävää tai hakea kuppi kahvia. Verkossa tapaa paljon hiljaisia haamuosallistujia, joiden läsnäolosta kertoo vain ruudulle ilmestyvä nimi. Onko hiljaisuudessa kyse keskittyneestä kuuntelemisesta vai poissaolosta? Valta ja vastuu kulkevat käsi kädessä.

Pakkoloikka vuorokaudessa

Opetusalan kauan kaivattu digiloikka tapahtui lopulta vuorokaudessa, kiitos kiinalaisen lepakon. Aikaa rakenteiden uudelleenjärjestelyyn oli maanantai-illasta keskiviikkoaamuun. Osa loikkasi, osa eteni tipuaskelin, osa juuttui mutaan. Tuttu ja turvallinen katosi. Oli aika oppia uutta.

Oppimisen näkökulmasta verkko tarjoaa rajattomasti mahdollisuuksia. On loputtomasti sisältöjä ja mielenkiintoisia sovelluksia. Valinnan vaikeus yllättää. Vaihtoehtoihin tutustuminen saa myös riittämättömyyden tunteen heräämään. Mikä on tarpeeksi hyvä?

Informaatiotulvan ja sovellusvyöryn keskellä vaatii taitoa keskittyä olennaiseen. Opettajaa tarvitaan jäsentämään ja tiivistämään sisältöä. Mikä on opittavan asian ydinsisältöä (pakko tietää), mikä taas lisätietoa (kiva tietää)? Entä millaisilla välineillä ja tehtävillä oppija todella oppii? Upea videoinstallaatio ei takaa oppimista, jos oppijan rooli jää passiiviseksi sisällön kuluttamiseksi. Eri sovellusten välillä seikkaillessa voi punainen lanka kadota.

Kaurapuuron voimalla

Muutama viikko sitten olin mukana verkkokoulutuksessa, jossa esiteltiin keinoja vuorovaikutuksen synnyttämiseen etäopetuksessa. Kouluttaja kehotti osallistujia esittäytymään etätyönimellään, joka muodostuu yhtälöstä fiilis juuri nyt + viimeksi syömäsi ruoka. Chat-ruutuun kilahti välittömästi viesti: Inspiroitunut kaurapuuro täällä hei!

Uusien seikkailujen keskellä tutut rutiinit luovat turvaa. Kaurapuuron voimalla uskaltaa taas kokeilla, mitähän tästä nappulasta tapahtuu. Verkkopedagogiikan ihmemaassa riittää opittavaa eikä kaikkea millään ehdi ottaa haltuun lyhyessä ajassa. Tunnustan keräileväni linkkejä ja tallenteita tulevaa käyttöä varten. Valitettavasti keräily ei vielä johda oppimiseen. Informaatio muuttuu tiedoksi vasta sitten, kun teen sillä jotain. Yhdistän, pilkon, kokeilen, sovellan. Opin.

Lievästä digipositiivisuudesta huolimatta huomaan kaipaavani vapaamuotoista rupattelua työpaikan kahvipöydässä. Saatanpa toimistolle palatessani taputtaa tulostintakin pelkästä jälleennäkemisen ilosta.

Heli Kaunisto
koulutussuunnittelija
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 11.5.2020.

Jutun kuvituksena on Helin nelijalkainen atk-lähituki.

Minä uskon

Minä uskon sivistykseen, sen kaikissa muodoissa. Henkiseen kehitykseen ja avarakatseisuuteen. Asialliseen käyttäytymiseen, toisten ihmisten ja luonnon kunnioittavaan kohteluun. Käytännössä tai opiskellen hankittuun osaamiseen ja tietoon. Ymmärrykseen ja taitoon soveltaa opittua ja koettua. Viisauteen ja harkintaan. Toisten kuuntelemiseen ja rakentaviin keskusteluihin.  Arvostan ihmisiä, jotka edellä lueteltua tavoittelevat.

Minä uskon opiskeluun ja oppimiseen. Suomalaisessa sivistysvaltiossa oppiminen ja tietäminen ovat kaikkien perusoikeuksia. Kirjastojen ovet ovat auki kaikille. Kaikki pääsevät kouluun. Se ei ole aina ollut itsestäänselvyys. Kannattaa lukea esimerkiksi Minna Canthin kirjoituksia. Ja olla kiitollinen hänelle ja muille, jotka ovat kautta vuosikymmenten jaksaneet pitää sivistyksen puolta. Tiesitkö muuten, että Suomessa naiset saivat oikeuden opiskeluun yliopistossa 1901?  Sitä aiemmin oli vallalla mm. vaihe, jolloin yliopistoon haluavien naisten piti hakea senaatilta erivapautta sukupuolensa aiheuttamasta esteestä. Mikähän se oli?

Aina on parempi tietää kuin olla tietämätön

Tietämättömyys lisää pelkoa, epäluuloa ja epäluottamusta. Sivistys antaa välineitä ajatella, kysyä, kyseenalaistaa ja kehittää. Väittää vastaan. Ei kovaan ääneen huutaen, vaan tietoon nojaten. Harva asia on mustavalkoinen. Tiede kehittää tietoa, löytää uutta, oppii ja korjaa aiempia käsityksiä: aurinko ei kierrä maata, lyijyä ei kannata käyttää ihoa vaalentamaan.

Suuressa, harvaan asutussa maassa on aina tärkeää pitää huolta siitä, että kaikilla on tasavertaiset mahdollisuudet oppia ja päästä käsiksi oikeaan tietoon. Sivistys tuottaa luottamusta, ylläpitää vakautta ja ehkäisee syrjäytymistä. Sivistys mahdollistaa uuden luomisen ja jopa ne himoitut innovaatiot, joista joka paikassa puhutaan.

Onneksi usko sivistykseen ja oppimisen tärkeyteen on suomalaisissa tiukassa. Lööppien ja some-kohujen aikana on esimerkiksi huojentavaa kuulla, kuinka Tiedebarometri 2019 -tutkimuksen mukaan suomalaiset pitävät tieteen ja tutkimuksen tasoa hyvänä. Täällä uskotaan tieteen kykyyn tuottaa luotettavia ja paikkansa pitäviä tuloksia.

Epanet-verkosto perustettiin vuosituhannen vaihteessa tuottamaan tutkittua tietoa eteläpohjalaisten ihmisten ja elinkeinoelämän hyödyksi. Uutta tietoa luodaan yhdessä, tasavertaisesti, käytännön ja tutkimuksen vuoropuheluna. Syntyy uusia ideoita, oivalluksia ja kumppanuuksia. Tieto lisää mahdollisuuksia. Emme ole sivussa tiedon valtavirroista, elämme niiden keskellä.

Nina Harjunpää, Epanet-verkoston erikoissuunnittelija, Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 3.2.2020