Jatkuva kasvatus – toiveiden tynnyri vai kalevalainen Sampo

Metsien jatkuvan kasvatuksen kannatus lisääntyy. Sen vastapari, tasaikäismetsä, uudistetaan taimikoksi, harvennetaan ja päätehakataan. Jatkuvan kasvatuksen malli sisältää eri-ikäisiä puita vauvasta vaariin, ja kypsiä puita poimitaan talteen 15 vuoden välein. Kiistely näkyy avo- ja poimintahakkuiden vastakkainasetteluna, jonka liepeillä väännetään metsien kasvusta, hiilitaseesta, monipuolisuudesta, terveydestä ja vesistövaikutuksista.

Raaputetaan arki esiin ihanteista:

Nykymetsissä valmista eri-ikäisyyttä esiintyy vähän ja siihen päästään hitaasti. Alku houkuttaa, kun on lupa hakata arvokkaita tukkipuita, jättää pienempiä ja tehdä hakkuu voimakkaana, jotta metsä uudistuisi. Epävarminta on taimien syntyminen ja metsän pysyminen eri-ikäisenä eri kasvupaikoilla. Haaveena jatkuva kasvatus on kuin Kalevalan Sampo, joka jauhaa tasaisesti kaikkea hyvää ilman vaivaa ja kuluja. Ainut työ on korjata talteen kypsä sato. Mutta mitä sitten, kun myrsky reuhtoo ja korjuuvauriot lahottavat harvaksi hakattua puustoa, taimet eivät elvy tai uusia ei synny?

Synkistely sikseen, jatkuvalle kasvatukselle on edellytyksiä. Koivun ja männyn alla on usein kuusia, jotka voi jättää raivaamatta, vaikka ne haittaavat hakkuuta. Mutta jos kuusen kasvua havitellaan, maan on oltava viljava ja kostea. Sitä paitsi varjoa sietävät kuuset kehittyvät hyvin koivujen ja mäntyjen alta, mutta muita puulajeja sieltä ei tule. Puhtaassa kuusikossa ei jatkuva kasvatus kauaa vetele. Koivun ja männyn palautus vaatii ronskit otteet.

Jatkuvaa kasvatusta voi yrittää myös karuilla mailla, joilta omistaja ei liikoja puuta ja rahaa odota. Metsänhoito ei saa paljon maksaa. Karut metsät ovat männiköitä, jotka luonnostaan harvoina tai harvaksi hakattuina voivat taimettua luontaisesti ja kehittyä eri-ikäisiksi. Jatkuvaan kasvatukseen sopivia metsiä on etenkin ojitetuilla soilla, joita Pohjanmaalla riittää. Lisäpisteitä saadaan, kun pohjaveden syvyys tasoittuu vähentäen turpeen hajoamista hiilipäästöiksi ja vettymistä, joka aiheuttaa metaani- ja ravinnepäästöjä.

Mutta on tasaikäismetsälläkin pulmansa. Sitä pidetään tehokkaana, kun koko ala käsitellään yhtenäisesti ja koneellisesti. Tuottavuuden tehostumisesta huolimatta ollaan kustannuskriisissä. Maanmuokkauksen, istutuksen, taimikonhoidon ja harvennuksen kustannukset jatkavat nousuaan puun hintaan verrattuna. Tehokas hoito maksimoi puuntuotoksen, mutta monesti siihen ei ole enää varaa. Väistämättä tulee mieleen, että valitaanko jatkuva vai huonosti hoidettu tasaikäinen kasvatus.

Harhaan mennään, kun jatkuva ja tasaikäinen kasvatus nähdään ideologisesti toisensa poissulkevina, aivan kuin luomu- ja tehotuotanto maataloudessa. Arkimetsissä on paljon pienipiirteistä vaihtelua. Tutkimuksella, kokemuksella ja osaamisella voidaan kaavoista luopua ja saada aikaan monipuolisempia metsiä. Samalla alalla voi olla poimintahakattua eri-ikäistä ja harvenettua yksi- tai kaksijaksoista puustoa, uudistuvia pienaukkoja tai kaistaleita ja niihin syntyneitä taimikoita. Kaksi tai kolme puusukupolvea lomittain avohakkuiden välissä on jo suuri voitto, joten olisiko parempi puhua jatketusta tai jatkuvapeitteisestä kasvatuksesta?

On kuitenkin sanottava suoraan, ettei jatkuva kasvatus sovi kaikkialle. Karujen ja viljavien väliin jää lajasti metsämaita, puolukkatyypin kankaita ja soita, joille jatkuvan kasvatuksen tyrkyttäminen on itsepetosta. Lisäksi viljavimmat kankaat palkitsevat tehokkaan metsänhoidon niin, ettei niiden pitäminen vähäpuustoisina kannata jatkuvan uudistumisen toivossa.

Pentti Niemistö
tutkija
Luonnonvarakeskus, Seinäjoki

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 23.11.2020.

Lue myös Tutkijan lapsuudenmetsä poikii tietoa avohakkuun vaihtoehdoista

Tutkijan lapsuudenmetsä poikii tietoa avohakkuun vaihtoehdoista

Suometsien avohakkuut lisäävät päästöjä vesiin ja ilmaan, mutta hakkaamatta jättäminenkin lisää hiilipäästöjä turpeen ja puiden lahotessa. Ratkaisua haetaan poimintahakkuusta, yläharvennuksesta ja pienaukoista, joilla pohjavesi pysyy sopivalla korkeudella ja päästöt minimissä.

Tutkijan ensikosketus tutkimusmetsään oli 6-vuotiaana, kun hän vaihtoi hiihtokilpailun rekikyytiin kauas korpeen, silloin vielä paikoin aavalle Jurvan Rantanevalle. Sammaltupot seipäiden nokassa osoittivat ojalinjat, joilta vähät polttopuut kuormattiin kotiin vietäväksi. Ojituksen jälkeen suo koki huikean muutoksen. 20 vuotta myöhemmin aloitteleva koivututkija näki muhkean pinon suolta harvennettuja hieskoivuja. Loput männyt ja koivut kiittivät harventajaa ja kasvoivat hyvin seuraavat 15 vuotta. Niiden alle hiipi varjoa sietävä kuusialikasvos. Mutta ojat tukkeutuivat ja riutuva puusto tarvitsi kunnostusojituksen. Samalla metsä harvennettiin kuusentaimikkoa varoen. Joko silloin Tutkijan päässä iti ajatus, ettei seuraava askel olisi avohakkuu?

Kului kymmenen vuotta ja kuusissa näkyi merkkejä kalin puutoksesta. Se korjattiin lannoituksella helikopterista. Vielä kymmenen vuotta, ja männyt olivat järeitä tukkipuita, samoin osa koivuista, jotka kuitenkin joutuisivat halvempaan kuitupinoon mutkien ja lahon vuoksi. Alla kasvoi vaihtelevan kokoinen kuusikko.

Avohakkuulle löytyi vaihtoehto

Virkavuosistaan vanheneva Tutkija usutti metsän omistavan veljensä kokeilemaan avohakkuulle vaihtoehtoja. Paljaaksi hakattu maisema ei tätäkään houkuttanut, ei liioin sitä seuraava istutus- ja taimikonhoitourakka. Siis kättä päälle metsäyhtiön kanssa, vaikka hinnasta rokotettiin useita euroja kuutiometriltä. Innosta puhkuen Tutkija kuvasi hakkuut videolle ja löysi opiskelijan kellottamaan hakkuukoneen työt sekunnilleen. Kaiken kukkuraksi Luke perusti alueelle koealat, joilla seurataan hoikan mänty-ylispuuston ja vaihtelevan kuusikon kasvua, ja taimien syntyä pienaukolle.

Tutkija laski, että velipoika olisi tienannut avohakkuussa lähes tuplasti, mutta verojen ja taimikon perustamisen ja hoidon jälkeen riihikuivaa olisi enää 1 200 € enemmän hehtaarilta. Nyt käsissä on viiden hehtaarin aukon sijasta kelpo metsä, eikä ojia tarvitse kaivaa auki, kun puusto haihduttaa liian veden. Samalla vesistö, ilmasto, eläimet, marjastajat ja muut kulkijat kiittävät. Rajanaapurit voivat nukkua myrsky-yönsä rauhassa, vaikka Tutkija kuuntelee sydän syrjällään jokaista puuskaa, joka voisi irrottaa juuret sateiden liottamasta sulasta maasta. Lumi ei sentään tänä talvena paina puita poikki tai kumoon. Tuuleen tottumaton harvahko puusto on hakkuualalla vaarassa muutaman vuoden.

Tehtävää tulevillekin sukupolville

Poimintahakkuun tulo oli 5 300 €/ha, kun poistettiin runsaasti tukkimäntyjä ja kaikki vanhenevat hieskoivut. Tiheät kuusiryhmät harvennettiin. Yläharvennuksessa isoja puita hakattiin vähemmän siellä, missä kuusia puuttui. Tulo oli 4 000 €/ha ja toiveissa on taimien syntyminen. Tutkijalta kysellään, mikä on tulevaisuus. Tämä suo on niin viljava, että kuuset varmasti kasvavat, mikäli pystyssä pysyvät. Karummalla maalla homma ei pelittäisi. Kuori- ja latvavaurioita hakkuussa tuli 10–20 %:lle kuusista, joista osa joutuu jatkossa halpaan kuitupinoon. Arvio on, että seuraavan harvennuksen jälkeen kuusikko lopulta avohakataan, koska sen varjoon ei uusi metsä kasva. Tämä on sitten seuraavan sukupolven asia, mutta puolella vuosisadalla jatkettu peitteisen metsän kasvatus on jo iso voitto.

Ennen hakkuuta

 

 

 

 

 

Poimintahakkuun jälkeen

 

 

 

 

 

Esimerkki lyhyellä aikavälillä 1 200 €/ha enemmän rikastuneen avohakkaajan suometsästä: edessä tilanne ennen istutusta ja takana tavoite kymmenestä vuodesta.

 

 

 

 

 

 

 

 

Pentti Niemistö
tutkija
Luonnonvarakeskus, Seinäjoki

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 24.2.2020