Sinä, työkaverini. Nykyinen, entinen, ehkä tuleva. Viereisessä huoneessa, samalla käytävällä, naapuriorganisaatiossa tai kilometrien päässä. En ole varma, olenko koskaan kiittänyt Sinua. Olen oppinut Sinulta paljon. Olet luottanut minuun ja jakanut kanssani osaamistasi ja tietojasi. Emme ole läheskään aina samaa mieltä, mutta tuntuu hyvältä, että kuuntelet. Että arvostat ajatuksiani ja tekojani. Että tulit vastaan, siedit, jopa hyväksyit. Kiitos.
Sinä opetit minulle muistivihon tärkeyden. Sinä taas näytit kädestä pitäen tietokoneen temppuja, jotka helpottavat työtäni. Entä Sinä, joka huomasit pahan mieleni, ja valitsit juuri oikeat, hyvät sanat. Tai Sinä, joka kerroit ensimmäisenä minulle hyvän uutisesi ja vuorostasi iloitsit aivan aidosti minun iloistani. Sinä, joka pidit kiinni, kun melkein hajosin. Sinä, joka piristit päivääni hupsulla viestillä, tai avarsit ajatteluani linkkivinkillä tai omilla puheillasi. Kiitos teille kaikille.
Sinä et nauranut minulle, vaan minun kanssani, kun yhdessä siivosimme mokani jälkiä. Sinä moikkasit hymyillen aamulla ja toivotit perjantain päätteeksi mukavaa viikonloppua. Sinä kerroit repsottavasta helmastani ennen kuin ehdin sännätä tapaamiseen. Sinä jemmasit minulle viimeisen pullan, kun olin poissa kahvitunnin aikaan. Sokerihumalainen kiitos Sinulle.
Sinä, joka olit silloin joskus minua vanhempi. Ja Sinä, joka olet nyt paljon minua nuorempi. On terveellistä nähdä asioita sukupolven yli. Sinä, jonka taustat ja elämänpiirit ovat niin kovin erilaiset kuin minulla. Mitä kaikkea olenkaan takiasi oppinut ympäriltäni huomaamaan. Sinä, johon suutuin niin, että joudun tekemään pitkän ja rivakan kävelylenkin ennen kuin rauhoituin. Sinä, jonka kanssa eksyin Savossa. Sinä, joka kielsit. Sinä, joka kannustit. Sinä, jonka kanssa sanoi heti klik, ja sinä, jonka ainutlaatuisuuden tunnistin vasta pitkän ajan päästä. Ja ennen kaikkea Sinä, joka valitsit minut ystäväksesi. Siitä erityinen kiitos.
Minä olen Sinulle velkaa. Paljon. Sanon sen ääneen aivan liian harvoin, ehkä en koskaan. Mutta kiitos silti.
– Nina Harjunpää –
Pakina on julkaistu Seinäjoen yliopistokeskuksen lehdessä 1/2019
Epkytellen 