Avainsana-arkisto: muuttoliike

Suomalaisuus muuttuu – muuttuuko eteläpohjalaisuus?


Suomen väestökehityksestä on puhuttu mediassa paljon. Ongelmaa on läpivalaistu niin syntyvyyden ja ikääntymisen kuin myös kansantalouden ja hyvinvoinnin kannalta, tärkeitä kaupungistumiseen ja muuttoliikkeisiin liittyviä keskusteluja unohtamatta. Ilmiön syitä ja mekanismeja on perattu melko huolellisesti, mutta nyt julkisessa keskustelussa on saavutettu jonkinlainen välietappi. Tuntuu, että on ikään kuin palattu uudelleen siihen, mistä aloitettiin: maamme väestönkasvu on nykyisin maahanmuuton varassa. Maahanmuutto ja muu kansainvälistyminen määrittelevät Suomen väestökehitystä tulevaisuudessa entistä vahvemmin.

Tuoreimpien ennusteiden mukaan tulevina vuosikymmeninä Suomen sisäinen väestökehitys eriytyy maahanmuuton kasvaessa. Suomi jakautuu alueisiin, jotka kansainvälistyvät ja kasvattavat väestöään, sekä alueisiin, jotka jäävät kansainvälistymisen ulkopuolelle, ja joiden väestökehitys taantuu. Vaikka toistaiseksi vain pääkaupunkiseudulla väestökehitys on nojannut melko vahvasti kansainvälistymiseen ja maahanmuuttoon, ei ole mitään periaatteellista syytä sille, miksi myös muilla alueilla väestökehityksen ongelmia ei voitaisi ratkaista samalla tavoin. Joka tapauksessa yhteiskunnallisen kehityksen suunta näyttää varsin selvältä. Ne alueet, jotka kykenevät kansainvälistymään, tulevat olemaan menestyksellisiä myös tulevaisuudessa.

Tämä alueellinen kehitys muokkaa suomalaista yhteiskuntaa merkittävästi. Suomalaisuus monimuotoistuu etenkin niillä alueilla, jotka kykenevät kansainvälistymään. Menestyvien alueiden tärkeitä ominaisuuksia ovat avoimuus kulttuuriselle muutokselle sekä kyky purkaa ja uudelleenkertoa omaa identiteettiänsä ja tarinaansa – joskus itseironisessakin sävyssä, kuten esimerkiksi avaruuden pääkaupungissa on tehty.

Nuoret avainasemassa

Etelä-Pohjanmaan uusiutumiskyvystä kertoo se, miten erilaisista taustoista peräisin olevat ihmisryhmät otetaan seudulla vastaan. Suomalaisen identiteetin murrosvaiheessa erityisesti Suomessa syntyneet ja suomalaisuuden maisemassa kasvaneet, monista eri kulttuureista tulevat kansainväliset nuoret edustavat kansainvälistyvän ja uudistuvan suomalaisuuden etujoukkoa. He muuttavat suomalaisuuden perinteisiä sinivalkoisia kuvastoja jo pelkällä olemassaolollaan. Ovatko heidän kokemuksensa Etelä-Pohjanmaasta positiivisia vai negatiivisia? Se vaikuttaa siihen, millä tavoin he haluavat kertoa suomalaisuuden ja oman alueensa tarinaa tulevaisuudessa. Tunnetusti hyvä kello kuuluu kauas.

Etelä-Pohjanmaan kansainvälistymiselle on tärkeää, että myös nämä nuoret otetaan mukaan maakunnan uudistuvaan tarinaan. Oleellista on, miten kansainvälisten nuorten erilaiset identiteetit ja juuret saavat tilaa kasvulle pohjalaisten joskus kovaksikin kuvatussa maaperässä. Kyse ei ole vain ”kotouttamiseen liittyvästä julkisten palveluiden haasteesta”. Ongelma koskee koko suomalaisuuden perinteistä määrittelyä ja siihen liittyvien ajattelutapojen ahtaita raameja, sekä niiden yhteentörmäystä aikaisempaa avoimemman ja kansainvälistyvän maailman kanssa.

Suomalaisen yhteiskunnan väestöpohja ja suomalaisuus muuttuvat maahanmuuton ja kansainvälistymisen myötä. Selvää on, että se edellyttää myös pohjalaisuuden sosiaalisten ja kulttuuristen rakenteiden uudistamista. On syytä muistaa, että kansainväliset nuoret edustavat koko maan väestön yhteiskuvassa koko ajan kasvavaa ryhmää. Heidän menestyksensä tulisi olla onnistuneen kulttuurisen muutoksen ja kansainvälistymisen tärkeä osatekijä myös Etelä-Pohjanmaalla.

Toni Ahvenainen
tutkija
Siirtolaisuusinstituutti

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 20.6.2021.

Oo niinku kotonas!

Näinhän meille kylässä sanotaan. Niin että ole tervetullut, tunne itsesi kotoisaksi.

Ei se aina helppoa ole. Ongelmia siitä syntyy, jos vaikka yökylässä liika myöhään huurattaa lauantain toivottuja, istahtaa isoisän perintösoffalle pelkillä boksereilla tai syö vahingossa viimeisen suklaarivin, jota talon emäntä on säästänyt itselleen.

Vielä paljon vaikeampaa kotoutuminen on silloin, kun ei olla pelkästään kylässä, vaan muutetaan kokonaan uuteen kotiin ja uudelle kotiseudulle. Ajatus on silti sama: miten tuntea itsensä tervetulleeksi, osaksi uutta yhteisöä ja ympäristöä.

Kotoutumisesta on meillä puhuttu viimeisten vuosien aikana paljon. Mutta jotenkin on vähän harmittanut, että keskustelua on usein käyty aika kapeasta näkövinkkelistä.

Sillä ei kotoutuminen kosketa pelkästään maahanmuuttajia, vaan ihan kaikkia muuttajia. Muuttaa sitten Koskenkorvalta kirkolle tai kaupungista Kankaankylään, naapuripitäjään tai eremmäs, aina on edessä uusi ympäristö ja uudet paikat, uudet ihmiset ja uudet tavat toimia.

Muuttoliikettä on ollut aina. Ja nykyään muutetaan, pendelöidään, mökkeillään ja monipaikkaillaan taukoamatta. Kun miettii, miten vanhasta ja yleisestä ilmiöstä on kyse, luulisi että kotoutumisen toimintatavat olisi hiottu huippuunsa jo kauan sitten. Mutta ei niitä ole.

Kunnat ja seurakunnat – uuden yhteisön viralliset edustajat – osallistuvat monesti muuttajan vastaanottoon tervetulokirjeillä tai -paketeilla. Vanhana kotiseutuihmisenä ja tuoreena muuttajana olen seurannut mielenkiinnolla näiden kotouttamispakettien sisältöä eri puolella maata. Useimmiten ne vaikuttavat jonkinlaiselta brändimarkkinoinnilta tai yrityslahjoilta. Sinänsä ihan kiva juttu siis.

Mutta nämä yhteydenotot ovat myös ainutlaatuinen tilaisuus kohdata tuore yhteisön jäsen ja tarjota hänelle väylä uuden yhteisön aktiiviseen jäsenyyteen. Se tilaisuus jää liian usein hyödyntämättä. Vaikka kunnat houkuttelevat muuttajia värikkäillä kampanjoilla, kotimaan muuttajan kotouttamista ei enää nähdä tarpeelliseksi. Se on surkia juttu.

Kun jämsäläistyin keväällä, seurakunta lähetti kirjekuoressa lampaanmuotoisen pannunalusen ja leirikeskuksen esitteen. No pannunalunen toimii kyllä mainiosti, mutta leirikeskusta en ole vuokrannut. Täysin hämärän peittoon jäi, minkälaista toimintaa mahtaisi olla tarjolla tai edes missä mikäkin sijaitsee. Kaupungin tervetulotoivotus lienee vielä jossakin matkalla.

Vaimo on toiminut korvaamattomana kotiseutuoppaanani, mutta mitä olisi miehellä ilman vaimoa? Huopalammas ei auta, eivätkä pelkät esitteet oikein riitä kotouttamisen välineiksi. Missä ovat vapaaehtoiset kuntakaverit, jotka voisivat opastaa ja tutustuttaa? Ne yhteisölliset sisäänheittäjät, joille voisi ihmetellä omituisia paikallisia tapoja tai vain kertoa kotoutumiskuulumisiaan, joilta voisi kysyä tyhmiä kysymyksiä ja jotka ohjaisivat mukaan toimintaan?

Seinäjoen AvaruusYstävät, Lappajärven KraateriKaverit tai Kauhavan JunkkariOppaat, teitä tarvittaisiin.

Koska jokaisella on oikeus kotoisuuteen ja kotiseutuun. Ja koska toimiva yhteiskunta kaipaa meistä jokaista.

Teppo Ylitalo
Pohjalaistutkija
Helsingin yliopiston Ruralia-Instituutti, Seinäjoki

Tepon kuvan on ottanut Benjam Pöntinen

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 3.11.2020.

Elämme Suomen kaupungistumisen kolmatta aaltoa

Suomessa kaupungistuminen alkoi keskiajalla, jolloin perustettiin kuusi kaupunkia. Moderni kaupungistuminen pääsi vauhtiin 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun suuret teollisuuskaupungit alkoivat syntyä. Reilussa viidessäkymmenessä vuodessa (1860–1913) maan teollisuustyöväestön määrä lähes kolmetoistakertaistui nousten 11 800 hengestä 150 000 henkeen. Työväestö koostui pääasiassa maaseudulta pois muuttaneista.

Toinen aalto sijoittui 1950–1970 luvuille. Agraarissa Suomessa kaupungistumiskehitystä oli karsastettu ja sitä vastaan oli yritetty taistella. Viimeinen yritys padota kaupungistumista oli sotien jälkeinen asutuspolitiikka. Evakot ja rintamamiehet asutettiin nimenomaan maaseudulle. Se oli tietoinen, urbanismin vastainen valinta. Hyvin pian oli selvää, että syntyneille suurille ikäluokille maaseutu ei pystynyt tarjoamaan elantoa. Alkoi muuttoliike sieltä pois. Toisaalta muutto suuntautui Ruotsin teollisuuskaupunkeihin, toisaalta etelän suuriin kaupunkeihin, jonne muuttajien tarpeisiin alkoi nopeasti nousta lähiöitä. Muutoksen nopeutta kuvaa, että vuonna 1950 neljännes väestöstä (26 %) asui kaupungeissa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kaupungeissa asui ensi kertaa hieman enemmän väkeä kuin niiden ulkopuolella. Näin on ollut siitä lähtien.

Nyt elämme kaupungistumisen kolmatta aaltoa. Sen alkupisteeksi voidaan katsoa 1990-luvun lama ja sen jälkeen tapahtunut näkemyksen muutos. Kun ennen pyrittiin pitämään koko Suomi asuttuna, pelataan nykyään yhä enemmän kaupungistumisen ehdoilla. Näkemyksen muutokselle on useita syitä. Eräs syy on ennen kaikkea kaupan ja talouselämän globalisoituminen. Se on merkinnyt kansainvälisen kilpailukyvyn painottamista. Tämän puolestaan on nähty vaativan kasvavien seutujen tukemista. Se taas on ruokkinut muuttoliikettä kasvukeskuksiin. Vanha aluepoliittinen ajattelu on hylätty. Enää ilmeisesti koko Suomea ei tarvitse pitää asuttuna, eikä yhtäläisiä palveluita ole tarpeen tarjota kaikkialla. Tämän nähdään nykyään olevan ”liian kallista” ja uhkaavan kalleudellaan jopa kansainvälistä kilpailukykyä. Kaikkien aikojen vaurain Suomi ei pysty – tai halua – pitää yllä rakenteita, joita paljon varattomampi valtio rakensi.

K-8 aluetta (Alavus, Ilmajoki, Isokyrö, Kauhava, Kuortane, Kurikka, Lapua ja Seinäjoki) ja sen aluekehitystä tutkiva Muuttomoottori -hanke pureutuu mm. seuraaviin kysymyksiin: Onko tyydyttävä elämänlaatu mahdollista ilman kaupungistumiseen kuuluvaa keskittymistä? Voiko urbanismiin liitettyjä hyviä asioita – kuten sivistys, osaaminen, avoimuus, kansainvälisyys ja monimuotoisuus – toteuttaa ilman voimakasta väestön kasvua? Millainen K-8 alueen tulisi tulevaisuudessa olla, jotta se olisi asukkailleen kiinnostava, palkitseva ja sekä veto- että pitovoimainen elinympäristö? Tulevaisuus on juuri sellainen, miksi me sen teemme.

Markku Mattila
FT, Dos.
Erikoistutkija, Siirtolaisuusinstituutti, Seinäjoen yksikkö

Juttu on julkaistu Ilkassa 20.1.2020