Avainsana-arkisto: kotiseutu

Oo niinku kotonas!

Näinhän meille kylässä sanotaan. Niin että ole tervetullut, tunne itsesi kotoisaksi.

Ei se aina helppoa ole. Ongelmia siitä syntyy, jos vaikka yökylässä liika myöhään huurattaa lauantain toivottuja, istahtaa isoisän perintösoffalle pelkillä boksereilla tai syö vahingossa viimeisen suklaarivin, jota talon emäntä on säästänyt itselleen.

Vielä paljon vaikeampaa kotoutuminen on silloin, kun ei olla pelkästään kylässä, vaan muutetaan kokonaan uuteen kotiin ja uudelle kotiseudulle. Ajatus on silti sama: miten tuntea itsensä tervetulleeksi, osaksi uutta yhteisöä ja ympäristöä.

Kotoutumisesta on meillä puhuttu viimeisten vuosien aikana paljon. Mutta jotenkin on vähän harmittanut, että keskustelua on usein käyty aika kapeasta näkövinkkelistä.

Sillä ei kotoutuminen kosketa pelkästään maahanmuuttajia, vaan ihan kaikkia muuttajia. Muuttaa sitten Koskenkorvalta kirkolle tai kaupungista Kankaankylään, naapuripitäjään tai eremmäs, aina on edessä uusi ympäristö ja uudet paikat, uudet ihmiset ja uudet tavat toimia.

Muuttoliikettä on ollut aina. Ja nykyään muutetaan, pendelöidään, mökkeillään ja monipaikkaillaan taukoamatta. Kun miettii, miten vanhasta ja yleisestä ilmiöstä on kyse, luulisi että kotoutumisen toimintatavat olisi hiottu huippuunsa jo kauan sitten. Mutta ei niitä ole.

Kunnat ja seurakunnat – uuden yhteisön viralliset edustajat – osallistuvat monesti muuttajan vastaanottoon tervetulokirjeillä tai -paketeilla. Vanhana kotiseutuihmisenä ja tuoreena muuttajana olen seurannut mielenkiinnolla näiden kotouttamispakettien sisältöä eri puolella maata. Useimmiten ne vaikuttavat jonkinlaiselta brändimarkkinoinnilta tai yrityslahjoilta. Sinänsä ihan kiva juttu siis.

Mutta nämä yhteydenotot ovat myös ainutlaatuinen tilaisuus kohdata tuore yhteisön jäsen ja tarjota hänelle väylä uuden yhteisön aktiiviseen jäsenyyteen. Se tilaisuus jää liian usein hyödyntämättä. Vaikka kunnat houkuttelevat muuttajia värikkäillä kampanjoilla, kotimaan muuttajan kotouttamista ei enää nähdä tarpeelliseksi. Se on surkia juttu.

Kun jämsäläistyin keväällä, seurakunta lähetti kirjekuoressa lampaanmuotoisen pannunalusen ja leirikeskuksen esitteen. No pannunalunen toimii kyllä mainiosti, mutta leirikeskusta en ole vuokrannut. Täysin hämärän peittoon jäi, minkälaista toimintaa mahtaisi olla tarjolla tai edes missä mikäkin sijaitsee. Kaupungin tervetulotoivotus lienee vielä jossakin matkalla.

Vaimo on toiminut korvaamattomana kotiseutuoppaanani, mutta mitä olisi miehellä ilman vaimoa? Huopalammas ei auta, eivätkä pelkät esitteet oikein riitä kotouttamisen välineiksi. Missä ovat vapaaehtoiset kuntakaverit, jotka voisivat opastaa ja tutustuttaa? Ne yhteisölliset sisäänheittäjät, joille voisi ihmetellä omituisia paikallisia tapoja tai vain kertoa kotoutumiskuulumisiaan, joilta voisi kysyä tyhmiä kysymyksiä ja jotka ohjaisivat mukaan toimintaan?

Seinäjoen AvaruusYstävät, Lappajärven KraateriKaverit tai Kauhavan JunkkariOppaat, teitä tarvittaisiin.

Koska jokaisella on oikeus kotoisuuteen ja kotiseutuun. Ja koska toimiva yhteiskunta kaipaa meistä jokaista.

Teppo Ylitalo
Pohjalaistutkija
Helsingin yliopiston Ruralia-Instituutti, Seinäjoki

Tepon kuvan on ottanut Benjam Pöntinen

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 3.11.2020.

Oppia Afrikasta

Työssäni Ruralia-instituutissa olen järjestänyt noin sata kotiseutukeskustelua kylissä ja lähiyhteisöissä. Yksi iso puheenaihe on kylien roolin muuttuminen. Nykyään uudet tulijat eivät aina luontevasti tutustu saatikka samastu kyläyhteisöönsä. Perinteinen seuratyö ei nettimaailman natiiveja innosta. Kyläilykulttuuri kuoli 1980-luvulla. Naapurissa ei enää käskemättä käydä. Kun lähipalveluja ei ole, ei tavata arjessakaan. Miten uusi asukas näissä oloissa voisikaan kotoutua? Tilanne on uusi. Harmitellaan, mutta kukaan ei tunnu keksivän, mitä tehdä. Kenellä on pallo, kyläläisillä vai muuttajalla? Näin Etelä-Pohjanmaalla.

Olen pohtinut uuteen ympäristöön sopeutumista myös eteläafrikkalaisten kanssa Merafongin kunnassa. Eteläpohjalaisten ja -afrikkalaisten keskustelujen välillä on huima ero. Monikulttuurisuus on Etelä-Afrikalle tyypillistä. Maaseudullakin törmää kulttuurien kirjoon. Siksi jokainen on miettinyt asiaa, ja vastauksia annetaan kuin apteekin hyllyltä.

Mitä ihminen voi tehdä kotoutuakseen? Muita ei saa loukata. On noudatettava sääntöjä. On ymmärrettävä paikallista kulttuuria. Tarvitaan kunnioitusta. Se, mikä sopii muille, ei välttämättä sovi sinulle.

Afrikkalaiset ovat selvästi pohtineet asiaa. Monilla on mietelause valmiina muuton varalle: Kunnioita yhteisöä. Ymmärrä asemasi. Keskustele itseäsi vanhempien kanssa. Tutki paikkaa ja opettele toimimaan siellä. Toisin sanoen: ole hiljaa ja kuuntele. Näissä sanoissa on englanninkielessä samat kirjaimet: listen = silent. Niillä on myös sisällöllinen yhteys: kunnolla voi kuulla vain, jos on itse hiljaa.

Jotkut ohjeista ovat keskenään ristiriidassa, mutta silti oivallisia: On hankittava paikallisia ystäviä, sillä paikka on ihmisiä. Omia juuriaan ei silti saa kadottaa, sillä paikka jättää ihmiseen aina jäljen. Siksi ajatus siitä, että uusi paikka otetaan omaksi viemällä sinne jotakin vanhasta, saa vahvaa kannatusta. Uudesta asuinpaikasta tulee sinun kotiseutusi, kun teet siellä sinulle tärkeitä asioita. Se luo kotoisuutta. Kyse on asenteesta: jokainen antaa itse merkityksen paikalle.

Alakoulun oppilaat tarjoavat konkretiaa: Tärkeintä on tutustua naapureihin. Jokin ruokalahja voi olla sopiva vieraanvaraisuuden osoitus. Se voi johtaa vastavierailuun ja tehdä koko yhteisölle hyvää. Yksi kertoo käyneensä esittäytymässä naapureille jo etukäteen. Varsinaisen muuttohetken tultua asukkaat olivatkin jo tuttuja.

Afrikkalaiset ovat yksimielisiä siitä, että yhteisön ulkopuolelle ei kannata jäädä. Yksi keskustelija antaa kolmiosaisen ohjeen. Minä jätän sen eteläpohjalaisille muistolauseeksi: 1. elä maassa maan tavalla, 2. tutustu ihmisiin ja liity yhteisöösi, 3. älä tallo muiden varpaita.

Sulevi Riukulehto toimii Epanet-tutkimusjohtajana Helsingin yliopistossa ja ylimääräisenä professorina North-Westin yliopistossa Etelä-Afrikassa.

Juttu on julkaistu Ilkassa 16.12.2019.