Avainsana-arkisto: kaupungistuminen

Kaupunki, joka katsoi nöyränä tähtiin?

Seinäjoen tuloa kaupungiksi vuoden 1960 alussa juhlittiin kahdesti. Uudenvuoden aattona 1959 järjestettyihin juhlallisuuksien kansanjuhlineen otti osaa 10 000 ihmistä. Loppiaisena 1960 järjestettiin kutsuvierasmenettelyllä vielä koko päivän kestäneet ”perustamisjuhlallisuudet”.

Juhlapäivä alkoi käynnillä sankarihaudoilla. Sotien päättymisestä ei ollut kulunut vielä 15 vuottakaan. Haudoilta jatkettiin juhlajumalanpalvelukseen Törnävän kirkkoon. Maakunnan hengellinen johtaja, Lapuan hiippakunnan piispa Eero Lehtinen piti saarnan, jonka sopivuudesta juhlakansalla oli jälkikäteen eriäviä mielipiteitä. Piispa peräänkuulutti uudelta kaupungilta nöyryyttä ja varotteli kaupungistumisen turmiollisesta vaikutuksesta:

”Tämän kaupungin niin kuin koko Etelä-Pohjanmaan lakeuden yllä kaareutuu Jumalan taivas kuin valtava pyhätön holvi. Tuolla maaseudulla on suorastaan pakko nähdä sen kimmeltävät tähdet – – Teiltä, kaupunkilaiset, tahtovat räikeät mainosvalot kätkeä tämän Jumalan luoman kauneuden. Ja minne tähtitaivas ei näy, siellä matelee pian mieli maassa ja henki askartelee maallisissa.

– Seinäjokelaiset, katsokaa pitkin >>Lakeuden ristiä<< ylemmäs ja ylemmät, kunnes näette Jumalan taivaan ja tähdet. ”

Kenties piispan ankarien sanojen taustalla vaikutti 1950-luvun lopulla käyty kiista piispanistuimen sijoituspaikasta Lapuan ja Seinäjoen välillä? Toisaalta onnittelujen lomassa nöyryyden muistutuksia jakoivat myöhemmin juhlapäivän aikana muutkin vaikutusvaltaiset henkilöt, kuten Vaasan läänin maaherra Gunnar Ahlbäck ja laihialaissyntyinen, sittemmin kurikkalaistunut maatalousministeri Toivo Antila. Seinäjokea esimerkiksi kehotettiin muistamaan, miten paljosta se sai kiittää muita nousustaan kaupungiksi.

Nöyryyden peräänkuuluttaminen kaupungin juhlahetkellä voi vaikuttaa tänä päivänä sopimattomalta. Ajat ja tavat olivat kuitenkin toiset. Seinäjoen tulo kaupungiksi oli myös järkyttänyt vanhaa aluejärjestelmää. Vaasasta katsoen syrjäiseen sisämaahan perustettu kaupunki oli nousukas, joka haastoi rannikon monisatavuotiset kaupunkiperinteet. Ympäröivän maakunnan näkökulmasta Seinäjoki oli puolestaan elintärkeä palveluiden keskus. Vaasa oli syrjässä. Toisaalta uusi kaupunki oli myös piikki maaseutumaisen maakunnan lihassa. Seinäjoen voitiin tulkita kasvaneen maalaiskuntien kustannuksella. Maaseudun ja kaupunkien väliset jännitteet olivat muutenkin suomalaisen yhteiskunnan kaupungistumisen kiihtymisen myötä kasvamassa 1960-luvun alussa, mihin niin piispa kuin maaherrakin puheissaan viittasivat.

Myös Seinäjoen kaupungin johto tunnisti uuden kaupungin aseman puun ja kuoren välissä. Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Martti Ilmari Kantele lausui kaupunginvaltuuston juhlakokouksen avajaispuheessa, kuinka voimakas maakunta oli tehnyt Seinäjoesta kaupungin. Kanteleen mukaan ”lakeuden uusi kaupunki” palveli koko Etelä-Pohjanmaan tarpeita.

Tänään Seinäjoen kaupungin 60-vuotisjuhlavuosi lähenee loppuaan. Juhlapuheet ovat jääneet koronan varjoon. Niitä ei kuitenkaan unohdeta. Eräänä päivänä joku onnellinen tutkija tekee löydön kaupunginarkiston syövereistä, lehtitalon tietokannasta tai kirjaston kokoelmista. Lukee, siteeraa ja taivastelee, millaista elämä olikaan ”avaruuden pääkaupungissa” vuonna 2020.

Aapo Jumppanen
yliopistotutkija
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti
Seinäjoen kaupunkiajan historiahankkeen pääkirjoittaja

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 30.11.2020.

Tarvitsemme parempaa keskustelua kaupungistumisesta

Tutun sanonnan mukaan Suomi on niin pieni maa, että siihen mahtuu vain yksi keskustelu kerrallaan. Viimeisen vuoden aikana on keskusteltu kiitettävän ahkerasti kaupungistumisen haasteista. Siihen liittyvät niin maan sisäiset muuttoliikkeet kuin väestökehitys, muuttotappiokunnat sekä maaseudun autioituminen. Ymmärrettävästi keskustelua on hallinnut huoli maamme kehityksestä, mutta medioissa on maalailtu myös uhka- ja kauhukuvia, joiden odotetaan toteutuvan kaupungistumisen kiihtyessä huippuunsa.

Olemme ennen kaikkea kuulleet, että kaupungistuminen on globaali megatrendi, jota vastaan ei voi taistella. On totta, että kaupungistuminen edustaa vahvaa juonnetta koko ihmiskunnan historiassa. Samanaikaisesti nykyinen kaupungistumispuhe on myös omassa ajassaan vaikuttava poliittinen tarina. Siihen liittyy tietyn tyyppisiä mielikuvia. Se muokkaa käsityksiämme alueiden kehityksestä niin paikallisesti kuin valtakunnallisestikin. Kaikkein yksinkertaisimmillaan tämä kertomus väittää, että pelkästään suuret kaupungit edustavat tulevaisuutta ja että kilpailun kiihtyessä yhteiskunnan kannattaa panostaa vain kaikkein dynaamisimpiin kasvukeskuksiin.

Onko vaihtoehtoja?

Kaupungistumista koskevan keskustelun suurin ongelma onkin se, että nyt vallalla oleva kertomus piirtää tilanteesta kovin vaihtoehdottoman kuvan. Kaupungistumisen vastustaminen tai vaihtoehtoisten kehityspolkujen etsiminen näyttäytyy raporttien maalaamissa kuvissa vain hullujen tuulimyllyjä vastaan käymänä kamppailuna. Tästä huolimatta Suomessa olisi kuitenkin kyettävä tekemään sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää yhteiskunta- ja aluepolitiikkaa seuraaviksi vuosikymmeniksi eteenpäin.

Hyvinvointivaltiokin oli suomalaisten oma valinta

Vaihtoehdottomuuden tunteiden edessä olisikin hyvä muistaa, että suomalainen hyvinvointivaltio on maailman mittakaavassa edelleen poikkeus ja hyvä esimerkki siitä, miten pienikin kansa voi vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa tekemällä viisaita arvovalintoja. Näin kunnianhimoiseen projektiin ei olisi ikinä ryhdytty 50- ja 60-luvulla, mikäli yhteiskuntaa olisi johdettu pelkästään tiedolla johtamisen periaatteita seuraamalla. Silloiset globaalit megatrendit eivät antaneet viitettä hyvinvointivaltion synnystä. Onnistuminen vaati ennen kaikkea syvien poliittisten arvovalintojen tekemistä sekä kaikkien osapuolien sitoutumista pitkäjänteisesti sitä tavoittelevaan yhteiskuntapolitiikkaan.

Nykyisiin kaupungistumisen haasteisiin vastaaminen edellyttäisi siis syvempää arvokeskustelua siitä, minkälaisen yhteiskunnan haluamme rakentaa tulevaisuudessa. Onko nykyinen kaupungistumisen aste Suomelle sopiva? Onko kehityssuunta oikea, vai haluammeko tavoitella tulevaisuudessa jotakin toisenlaista kehitystä? Vanha sinivalkoinen yhtenäiskulttuuri ja jokaiseen kirkonkylään sijoitetut omat palvelut tuskin palaavat enää koskaan, mutta uudenlainen alueellisesti tasa-arvoinen Suomi on mahdollista rakentaa, mikäli koemme sen tavoittelemisen arvoiseksi päämääräksi.

 

 

Toni Ahvenainen
tutkija
Siirtolaisuusinstituutti

Toni työskentelee Muuttoliike kuntien elinvoiman moottorina -hankkeessa.

 

Juttu on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 30.3.2020.

Elämme Suomen kaupungistumisen kolmatta aaltoa

Suomessa kaupungistuminen alkoi keskiajalla, jolloin perustettiin kuusi kaupunkia. Moderni kaupungistuminen pääsi vauhtiin 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun suuret teollisuuskaupungit alkoivat syntyä. Reilussa viidessäkymmenessä vuodessa (1860–1913) maan teollisuustyöväestön määrä lähes kolmetoistakertaistui nousten 11 800 hengestä 150 000 henkeen. Työväestö koostui pääasiassa maaseudulta pois muuttaneista.

Toinen aalto sijoittui 1950–1970 luvuille. Agraarissa Suomessa kaupungistumiskehitystä oli karsastettu ja sitä vastaan oli yritetty taistella. Viimeinen yritys padota kaupungistumista oli sotien jälkeinen asutuspolitiikka. Evakot ja rintamamiehet asutettiin nimenomaan maaseudulle. Se oli tietoinen, urbanismin vastainen valinta. Hyvin pian oli selvää, että syntyneille suurille ikäluokille maaseutu ei pystynyt tarjoamaan elantoa. Alkoi muuttoliike sieltä pois. Toisaalta muutto suuntautui Ruotsin teollisuuskaupunkeihin, toisaalta etelän suuriin kaupunkeihin, jonne muuttajien tarpeisiin alkoi nopeasti nousta lähiöitä. Muutoksen nopeutta kuvaa, että vuonna 1950 neljännes väestöstä (26 %) asui kaupungeissa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kaupungeissa asui ensi kertaa hieman enemmän väkeä kuin niiden ulkopuolella. Näin on ollut siitä lähtien.

Nyt elämme kaupungistumisen kolmatta aaltoa. Sen alkupisteeksi voidaan katsoa 1990-luvun lama ja sen jälkeen tapahtunut näkemyksen muutos. Kun ennen pyrittiin pitämään koko Suomi asuttuna, pelataan nykyään yhä enemmän kaupungistumisen ehdoilla. Näkemyksen muutokselle on useita syitä. Eräs syy on ennen kaikkea kaupan ja talouselämän globalisoituminen. Se on merkinnyt kansainvälisen kilpailukyvyn painottamista. Tämän puolestaan on nähty vaativan kasvavien seutujen tukemista. Se taas on ruokkinut muuttoliikettä kasvukeskuksiin. Vanha aluepoliittinen ajattelu on hylätty. Enää ilmeisesti koko Suomea ei tarvitse pitää asuttuna, eikä yhtäläisiä palveluita ole tarpeen tarjota kaikkialla. Tämän nähdään nykyään olevan ”liian kallista” ja uhkaavan kalleudellaan jopa kansainvälistä kilpailukykyä. Kaikkien aikojen vaurain Suomi ei pysty – tai halua – pitää yllä rakenteita, joita paljon varattomampi valtio rakensi.

K-8 aluetta (Alavus, Ilmajoki, Isokyrö, Kauhava, Kuortane, Kurikka, Lapua ja Seinäjoki) ja sen aluekehitystä tutkiva Muuttomoottori -hanke pureutuu mm. seuraaviin kysymyksiin: Onko tyydyttävä elämänlaatu mahdollista ilman kaupungistumiseen kuuluvaa keskittymistä? Voiko urbanismiin liitettyjä hyviä asioita – kuten sivistys, osaaminen, avoimuus, kansainvälisyys ja monimuotoisuus – toteuttaa ilman voimakasta väestön kasvua? Millainen K-8 alueen tulisi tulevaisuudessa olla, jotta se olisi asukkailleen kiinnostava, palkitseva ja sekä veto- että pitovoimainen elinympäristö? Tulevaisuus on juuri sellainen, miksi me sen teemme.

Markku Mattila
FT, Dos.
Erikoistutkija, Siirtolaisuusinstituutti, Seinäjoen yksikkö

Juttu on julkaistu Ilkassa 20.1.2020