Elämme yhteiskunnassa, jossa meillä on käytettävissä monenlaiset sähköpostit, tekstarit sekä kirjava joukko erilaisia sosiaalisen median sovelluksia. Nämä mahdollistavat jokapäiväisen yhteydenpidon vaikkapa maapallon toisella puolella oleviin ystäviin ja sukulaisiin.
1800-luvun Suomessa kirjoittaminen ei ollut taito, jota kaikki olisivat osanneet käyttää. Tuon ajan Suomessa kirjoitustaito ja kirjeenvaihto olivat kuin kännykkä meidän aikamme ihmisille. Samoin kynä ja paperi merkitsivät 1800-luvun rahvaalle uutta teknologiaa, kuten internet ja sen sovellukset nykyään. Kirjoitustaito mahdollisti itsensä ilmaisemisen ja kirjoittamalla oli mahdollista jättää itsestään merkki jälkipolville. Tuona aikana kansan kirjoitustaito oli eräänlainen portti demokratiaan, esimerkiksi kunnallishallinnon kehittyessä tuli tarve saada kirjoitustaitoisia ihmisiä kirjureiksi. Samaan aikaan sanomalehdistön kasvu toi tiedon jokaisen ulottuville. Kaikilla oli mahdollisuus osallistua.
Voisi todeta, että verrattuna 1800-luvun Suomeen tilanne on nykyään täysin päinvastainen. Siinä missä 1800-luvun kansalainen joutui taistelemaan oikeudestaan kirjoittaa, nykyään kirjoittamisesta on tehty liiankin helppoa. Meillä on ympärillämme useita teknisiä laitteita käytettävissämme; kaikkea saa kommentoida ja kaikkea saa julkaista. Onko tämä mahdollisuus kuitenkaan johtanut automaattisesti tiedon lisääntymiseen? Elämmekö kuitenkin tietoyhteiskunnan sijasta tunneyhteiskunnassa? Tunneyhteiskunnassa käytämme hyväksi tietoyhteiskunnan välineitä, ei kuitenkaan tiedon lisäämiseen vaan kauhistelun ja tunnepitoisten mielipiteiden levittämiseen.
Olkoonkin avoin sähköinen maailmamme minkälainen mörkö tahansa, kannustakaamme kuitenkin itseämme ja lapsiamme kirjoittamisen maailmaan ja käyttämään kirjoittamisen oikeutta. Kaikenlainen kirjoittaminen on hyvästä; kirjeet, kortit, omat pöytälaatikkokirjoitelmat tai sitten sähköiset kirjoitelmat.
Kirjoitusterveisin, Sanna
Epkytellen 